Harmonikkataitelija Unto Jutila

Unto Väinö Jutila syntyi Kalajoella 5.12.1944. Hänen vanhempansa olivat sahanasettaja Väinö Jutila ( 1901-65) ja hänen vaimonsa Anni Esteri ( 1910-80), Kustaa ja Fiina Tiinasen tytär Ämmän tienhaarasta. Heidät vihittiin 1931. Vanhempiensa 5 lapsesta Unto oli 4. Molemmat vanhemmat olivat Untolle tärkeitä, mitä osoittaa mm. se, että hän sävelsi surutyönään kummankin kuoltua urkukappaleen ( Virsi op. 2 1965 ja Viimeinen matka 1980).

Unton vanhempi veli Matti korostaa, että Santaholma antoi Jutilan perheelle työtä monessa polvessa. Isoisä Viljam Jutila ( 1870-1947) tuli Alavieskasta ensin työhän kivihiomoon ja sen lakattua 1. maailmansodan jälkeen sahalle, toimipa vielä vanhana sahavahtina nin kuin myöhemmon Plassin poikain laulujen Afletti-Matti. Isä-Väinä kävi Viipurissa alan kurssin ja oli sahan toiminnan kannalta tärkeä metallimies, terottaja ja seppä. Äiti-Armi työskenteli nuorena hinaajassa kokkina. Oli Untokin nuorena miehenä parina vuonna höyläälä vastaanottajana, mutta hän kok, ettei se ollut hänen paikkansa. Sen sijaan veljet Matti ja Eino viihtyivät sahan töissä.

Matti ajattelee, että musikaalista perintöä heillä on molemmilta puolilta. Esim. isän sukulainen Teuvo Kääntä ja äidin veli Vihtori ovat soittaneet haitaria. Vanhemmat eivät itse olleet aktiivisia musiikinharrastajia, muttta yleensä kulttuurille myönteisiä, Järvinen esittelee isä-Veikon urheilumiehenä: voimisteluryhmän jäsenenä ja nyrkkeilijänä. Äidillä oli hyvä lauluääni ja käsiala. Hän esitti lausuntaa nuorena, oli Aaro Hellaakoskelle sukuakin.

Unton lapsuus oli onnellinen. Perheellä oli oma koti metsässä Äijähaantiellä. Vanhemmat olivat rauhallisia eivätkä riidelleet. Pari vuotta vanhempi Liisa-sisko oli Unton leikkitoveri. Aiti ei ollut ansiotyössä. Liisa-sisko muistaa, että jo ennen kouluikää Unto sävelsi laulun ”Kylälle, kylälle, kyllään”, jonka mukaan kierrettiin rinkiä. Eli ei ”Ilonen meripoika” olekaan Unton varhaisin sävellys!

Hiihto oli Untolle lapsena mieluisa harrastus. Matti muistaa Unton tehneen kodin lähelle metsään ladun. Liisa muistelee, että Unto katseli hiihtäessään usein taaksepäin. Oli tärkeää, että latu oli suora ja hyvä, Hyvä Unton tekemä latu oi myöhemminkin!

Unto aloitti kansakoulun syksyllä 1951. Koulumatkaa oli 2,5 kilometriä, Jutilat muuttivat tammikuussa 1952 keskelle kylää ”Taalin paikalle”. Isän työmatka ja lasten koulumatka lyhenivät selvästi. ”Jokisuun yliopistossa” Unton alakoulunopettaja oli hyvin musikaalinen Anni Puurunen ( 1912- ). Hän oli kanttorin tytär, laulatti paljon oppilaitaan ja esitti itse usein juhlissa yksinlaulua. Unto lauloi hyvin. Anni Puurunen kiittelee kaikkia Jutilan lapsia musikaalisiksi. Hän pahoittelee, että musiikkia oli Unton kouluaikana vain 0,5 tuntia viikosssa. Hän tuumailee nyt, että jos hän olisi aavistantu Unton mahdollisuudet, hän olisi antanut tälle yksityisopetusta. Matti muistaa hänen käyneen Jutilalla kotonakin ja toimineen Unton arvostelijana henkisissä kilpailuissa. Antti Puurusen mieleen Unto on jäänyt hillittynä, totisena, itseensä sulkeutuneena oppilaana. ”Ehkä hänen sielussaan soivat aina sävelet. Tiedän kylä millaista se on. Ei sitä paljon ulkomaailmasta välitä.”

Keskiluokan opettajana oli Anna Halme ( s.1905), yläluokilla Pohjankylän koululla Uolevi Saari ( s.1929). Myöhemmin Unto harmitteli, ettei tullut käyneeksi enemmän koulua. Liisa-siskokin meni keskikouluun.

Matti muistelee, että Oskari Kilpinen tapasi käydä heillä ”Taalin paikalla” noin kerran kuukaudssa ja puhui usein haitarinsoitosta. Matti korostaa Oskarin osuutta Unton ja häen soittoharrastuksen syntymiseen.

Unto soitti ensi kerran Ämmän kalajuhlilla kesällä 1954. Matti kertoo, että isä oli ostanut teroitushommista ylitöinä ansaitsemillaan rahoilla Kilpisen kautta 17 000 mk maksavan Miranda-pianohaitarin. Liisa kertoo pyytäneensä pianoa, mutta isä oli päätynyt pianoharmonikkaan. Liisa ei innostunut sen soittamiseen, mutta varsinkin 8-vuotias Unton veli sitäkin enemmän. Tämän ensiesiintyminen oli Teatteritalolla pikkujoulussa 1953. Matti korostaa Oskari Kilpisen osuutta myös soittamisen alkamisessa. Oskari opetti veljeksille soiton ensi aakkosia, tilasi nuotteja, kannusti. Unto ei muuten saanut aluksi soittaa ilman isän läsnäoloa, ettei kallis peli vain putoaisi pikku pojalta. Liisa muistaa Unton kyllä soittaneen varkainkin.

Hanuri-lehden ( 3/1985) haastattelussa Unto korostaa Paul Kilpiön (s.1920) osuutta alkuun pääsemisessä. Tämä oli Teateritalon vahtimestarina ja tanssien soittajana 1952-54, myöhemmin kanttorina Itä-Suomessa, Kilpiö antoi Jutilan pojille pätevää opetusta kerran viikossa, Unto mainitsee Kilpiön jo kirjoittaneen sormituksen nykyaikaisesti. Ja pojat harjoittelivat. Liisa muistelee, että kotona kuului aina jostakin päin haitarinsoittoa. Eino-veli sanoo, että hän ei siksi alkanut soittaa, kun toiset jo soittivat niin paljon.

Kilpiön muutettua paikkakunnalta Unto pääsi tarkan ja vaativan Leander Norrbackin oppilaaksi, Eino muistaa, kuinka isä lähti kesälomallaan Unton kanssa linja-autolla Norrbackn luo Myrkkyyn lähelle Vaasaa. Unto on kertonut Norrbackin opista: ”Muistan eräänkin kerran, kun olin huolellisesti harjoitellut kappaleen, joka mielestäni meni varsin hyvin. Kuitenkin siinä oli ainakin puolet vielä tekemistä – se ei ollut lähellekään valmista! Iltaisin sain kirjoitella hänen antamiaan tehtäviä.” Koti-ikävä vaivasi 10-vuotiasta.

Samassa Hanurin haastattelussa Unto antaa tunnustusta Eino Ventelälle (1911-87), joka soitti hanurillla paljon tansseja ja oli torvisoittokunnan jäseniä. Tämän naapurissa sukulaisella Ernsti Hämeenkorvella kylässä käytäessä käytiin samalla kuuntelemassa ”Eppun” soittoa. Työnjohtaja Arvi Koivu (s.1919-88) oli vanha torvisoittokunnan jäsen. Hänkin kävi Jutilalla ja neuvoi. Jo mainittu valokuvaaja ja vanha hanuristi Erkki Mäkelä (1903-90) korjasi taitavasti soittimeen tulleita vikoja, Ennen pitkää Untolle läheisiksi tulivat myös kalajokiset hanuristi Pauli Juola ( s.1933-2011), Pauli Laurila (1930-99) ja Unto Kärkinen ( s. 1936-87).

Unton ensimmäiset keikat olivat tanssien taukosoittoja varsinaisten soittajien levähtäessä. Matti muistaa Aale Mantilan usein pyytäneen Untoa soittamaan tansseja nuorisoseuralle ja Elisa Ojalan pyytäneen säestämään kansantanhuja. Rahjan ja Käännänkylän nuorisoseuralla Unto kävi yksin soittamassa tanssit. 13-vuotiaana hänellä oli jo oma ”Jutilan yhtye” (Unton lisäksi Esko Ventelä, Markku Penttilä ja Heikki Oikarinen). Joskus oli häätanssejankin.

Kilpailut olivat olennainen osa Unton kasvamisessa tähdeksi. Jo 9-vuotiaana hän uskalsi lähteä Ouluun harmonikkakilpailuun ja voitti sarjansa. Seuraavina vuosinakin tuli voittoja, 1957 hän tuli Helsingissä valtakunnallisissa harmonikkakilpailuissa 12-15-vuotiaiden sarjassa kolmanneksi.

Untoa voidaan sanoa aikansa tenavatähdeksi. Jo rippikouluikäisenä hänellä oli takanaan melkoinen kokemus, maakunnallinen menestys ja oma yhtye. Yleensä lahjakkaaseen iloiseen hanuristipoikaan suhtauduttiin myönteisesti. Jokisuun koulun opettaja Unto Lahti muistelee kaimansa istuneen Plassin venerannassa ja soittaneen iso lauma tyttöjä ympärillään. 

Unto Jutila 18.4.1966

1990

Hääkuvia

Unto Jutila, sekä hanurinsoiton maailmanmestari ? ja Paul Norrback Kallassa

Harmonikkataiteilija Unto Jutila syntyi joulukuun 5. päivänä 1944. Hän vietti lapsuuteensa ja nuoruutensa Kalajoen Plassilla. Unton isä Väinö hankki pojalleen harmonikan ja jo 11-vuotiaana Unto Jutila esiintyi Kalajoen teatteritalossa ja Ämman lavalla tanssien taukosoittajana. Unton isä oli pojalla tukena ja turvana.

Alpo Ylitalo muistelee Unton soittokeikkaa Rahjan nuorisoseuran pikkujouluiltamissa. Unto oli tullut sinne isänsä kanssa polkupyörällä. Unto oli tuolloin 12-vuotias. Innokkaan ja tunnollisen harjoittelijan taidot olivat kehittyneet niin, että hän kykeni soittamaan yksin koko iltamat. Tanssia oli noin puolitoista tuntia ohjelman jälkeen.

Unto Jutilan elämäntyöhän harmonikansoiton alalla sisältyy selviä toisistaan erottuvia jaksoja: tanssimuusikko, säveltäjä, opettaja, harmonikkaleirien taiteellinen johtaja, levyttäjä ja esiintyvä taitelija. Soittajana Unto Jutilaa voidaan pitää valtaosin itseoppineena. Musiikkiteorian opetuksen hän sai Pauli Kilpiöltä. Varsinaisen harmonikan käsittelyn hänelle opetti Leander Norrback. Esiintyvän taiteilijan ominaisuudet ja ohjelmiston hioi Veikko Ahvenainen. Yli 10 vuotta kestänyt tanssimuusikkokausi alkoi 1960-alussa, jolloin taiteilija kiersi oman yhtyeensä kanssa ympäri Suomea.

Tanssimuusikkona

Unto Jutilan orkesterin ensimmäisen kokoonpanon jäsenistä elää vielä ainakin kalajokinen Esko Ventelä, jonka muistikuvan mukaan orkesteri perustettiin vuonna 1958. Kokoonpano muuttui vuosien aikana useita kertoja, kunnes Unto siirtyi Alpo Ylitalon yhtyeen hanuristiksi vuonna 1964 tai 1965. Unton ja Alpon tuttavuus ja ystävyys alkoi 1960-luvun alussa. Unto oli vannoutunut iskelmämusiikin ystävä, jonka parasta antia olivat hanuristien esittämät vaikeat tangot, kuten Ilta Välimerellä, Helmiä etelästä ja monet A. Malandon tangoista. Unto esitti useita Paul Norbackin sävellyksiä joka ilta tanssikeikoilla. Tuohon aikaan Unton kiinnostus heräsi myös jazz-musiikkia kohtaan. Hän alkoi kirjoittaa magnetofin nauhalta Art van Dammen musiikkia nuoteille. Sitten hän opetteli soittamaan nuotti nuotilta. Matti Viljanen ja hänen kirjallisuutensa jazzista kuului Unton opinto- ja harjoitusohjelmaan.

Unto oli erityisen kiinnostunut konserttimusiikista, jota hän harjoitteli paljon. Hän valmistautui kilpailemaan hanurilla Suomen mestaruudesta. Tämä musiikinala kuului tuohon aikaan myös Veikko Ahvenaisen harjoitusohjelmaan. Unto oli Norbackin ja Ahvenaisen oppilaana.

Alpo Ylitalon yhtye aloitti tanssien soittamisen Vaasassa ”evalla” kuten silloin sanottiin. Paikka lienee ollut Kirjastokatu 11:ssä. Bändin laittaessa ”kamoja” kasaan näyttämön eteen tuli joukko nuoria miehiä. Yksi esitti Untolle ivalliseen sävyyn kysymyksen, osaako tämä soittaa ”Metsäkukkia”. Unto vastasi osaavansa, mutta jatkoi että osaako kysyjä. Siihen kyselytunti päättyi, eikä kyselijöitä sen koommin ole näkynyt.

Tanssikeikoilta palattiin usein Kokkolaan, jossa Unto yöpyi Alpo Ylitalon luona. Sunnuntaiaamuisin vierailtiin Paul Witickin luona. Witick oli innokas konserttimusiikin harrastaja. Herrat soittelivat yhdessä ja suunnittelivat kokeillen sormituksia, joilla ”koskipaikat” selvitettiin puhtaimmin. Soitto ja harjoittelu oli usein niin innokasta, että ”Ruusan”, Paulin vaimon kutsut kaikuivat kuuroille korville.

Samoihin aikoihin Unto kanssa tuli Alpo Ylitalon yhtyeeseen rumpaliksi Folke Neunstedt. Heti alkuun syntyi Unton ja Folken välille omanlaisensa huumori. Sitä ulkopuolisen oli joskus vaikea ymmärtää. Folke suorastaan vihasi tangoja ja Unto taas piti niistä. Tämä kina jatkui pitkään. Ei ollut harvinaista, että Folke sanoi Untolle, että kyllä sinä olet helvetin ”korni”, kun soitat aina vain tangoja. Unto saattoi vastata, että niitä soittaisi moni muukin, kun vain osaisi. Unto ei jäänyt huulenheitossa toiseksi.

Folke oli päivätöissä Granholmin tukkuliikkeen hedelmäosastonhoitajana ja kuljetti kaupungin kauppiaille Volvon umpikuorma-autolla hedelmiä ja vihanneksia. Folke onnistui kerran unohtamaan autonsa sivuoven auki ajellessaan Isoakatua. Tuosta unohduksesta Folke saikin lempinimen ”hedelmäprofessori”.
Ylitalon yhtyeen ohjelmistoon tuli yhä enemmän ja enemmän jazzahtava tyyli. Jopa kappaleesta ”Persialaisella torilla” oli sovitus, joka ei jättänyt kuulijoita hiljaiseksi. Kuusikymmentäluvun puolivälistä saakka Laila Kinnunen oli erittäin usein orkesterin vierailevana solistina. Samoin myös Eija Merilä, Paula Koivuniemi ja Jukka Kuoppamäki.

Alpo Ylitalo muistelee Kemin keikkaa, kun bändin jäsenet jäivät hotelliin yöksi. Seuraavan iltana oli Kemin työväentalolla Olavi Virta esiintymässä. Virran säestäjäksi oli hankittu paikallinen maineikas yhtye. Virta oli yrittänyt laulaa muutaman kappaleen yhtyeen säestyksellä ja hän ilmoitti järjestäjille, ettei laulaisi, ellei saa paikalle säestäjää, joka ”klaaraa” kappaleet. Toiminnanjohtaja Järvinen oli soittanut Hotelli Kemiin ja oli kysynyt, että voisiko Ylitalon yhtye tulla säestämään Olavi Virtaa, koska Virta oli kieltäytynyt laulamasta säestäjäksi sovitun bändin kanssa. Alpo Ylitalo lupasi orkesterinsa yrittävän Virran säestystä. Virta antoi nuotit Unton eteen ja kysyi onnistuuko tuon valssikappaleen säestäminen. Unto rypisti otsaansa ja alkoi ”laskea kappaleen käyntiin”. Virta aloitti laulun kiilaten välillä ja hidastaen toisaalla oikein painostavasti. Virta yritti pudottaa ”kompin pois kyydistä”. Huomattuaan ettei se onnistu, niin hän alkoi laulaa normaalisti ja kappale ”kahlattiin” loppuun. Seuraaviin kappaleisiin ei otettu nuotteja esille lainkaan, vaan soitettiin ”vanhasta muistista”. Virta ei kommentoinut mitenkään orkesterin onnistumista, vaan jatkoi taukoon saakka. Tauon alettua Virta meni näyttämöverhojen taakse yksin istumaan eikä kommentoinut mitään. Toisen ”hukin” bändi aloitti Virran suosimilla foxeilla, joissa Folke pääsi oikein vauhtiin ja Unto soitti maukkaan ”kooruksen”. Kaikki saattoivat huomata, että Virta piti ”meiningistä”.

Vuosina 1965-69 Unton muusikkotuttavapiiri kasvoi jazzmuusikoiden suuntaan. Alpo Ylitalon yhtyessä soittivat Unton ja Folken lisäksi Pehr-Erik Hongell elektronihanuria ja Holger Moisio tenorisaksofonia. Joskus Endo Mäkinen oli mukana soittamassa tenorisaksofonia ja Mikko Haavisto venttiilipasuunaa. Unto sovitti lähes kaikki kappaleet, ja kun mukana oli joskus seitsemänkin miestä ja neljä puhallinta, niin musiikki tuntui musiikilta, sanoo Alpo Ylitalo.

Monet vierailevat solistit ja Unton sovittama musiikki tekivät tuolloisesta Alpo Ylitalon yhtyeestä tietynlaisen edelläkävijän koko maakunnassa. Untosta tuli monipuolinen musiikin harrastaja, soittaja ja säveltäjä.

Kalajokisen laulajan Pekka Himangan kanssa yhteistyö kesti monta vuotta. Pekan laulama ja Unton sovittama Kankaan kaunis Katriina nousi suosikkihitiksi vuonna 1975. Unto muutti Toholammille avioiduttuaan heinäkuun 2. päivänä 1977 fil.kand. Sinikka Alasen kanssa.

Taiteilijana ja opettajana

Sävellys- ja opetustyön lisääntyminen lopettivat vähin erin raskaan kiertävän tanssimuusikkokauden. Ensimmäinen sävelmä syntyi 1959 nimeltään Iloinen meripoika ja viimeinen sävellys 1990 Hyväntuulen jenkka. Näiden sävellysten väliin mahtuu ainakin 200 erityyppistä teosta, joista tunnetuimmat ovat Rapsodia harmonikalle, Konsertto F-duuri ja Kuvia lapsille-sarja. Viihdemusiikin puolella Unskin pidetyin sävellys lienee Kalajoki-valssi, joka levytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1969. Harmonikanopettajan työkausi ajoittuu 1975-87 väliseen aikaan ja Keski-Pohjanmaan musiikkiopisto 1978-87. Lisänä vielä runsas määrä yksityisoppilaita.

Unto Jutila osallistui esiintyvänä taiteilijana ja opettajana Hyvinkään harmonikkaviikoilla, Sata Häme soi Ikaalisissa ja Ivalon harmonikkaviikoilla. Unto Jutila toimi Särkät Soi tapahtuman taiteellisena johtajana Kalajoella 1974-85 ja Toholammin harmonikkaviikoilla 1986-92.

Unto Jutilan kansainväliset kontaktit olivat laajat ja hedelmälliset. Hänellä oli läheiset yhteydet lähes kaikkiin Neuvostoliiton tunnetuimpiin harmonikkataitelijoihin. Unto Jutila esiintyi itsenäisenä taiteilijana Ruotsissa, USA:ssa, Kanadassa, Neuvostoliitossa, Baltian maissa ja Italiassa. Ystävyys ranskalaisen Maurice Vittenetin kanssa toi musette-musiikin ohjelmistoon.

Unto Jutila levytti kuusi sooloäänitettä, joista tunnetuimmat ovat Ranskalainen visiitti ja Kuutamoserenadi. Esiintyvä taiteilijana Unto Jutila oli hyvin arvostettu myös ulkomailla ja hänen soittoaan kuvattiin suomalaisen tunturipuron solinaksi, johon liittyi vaikutteita suomalaisesta luonnosta, sen metsien hiljaisuudesta ja meren ehdottomuudesta.

Jälkeenpäin tarkasteltuna voidaan todeta taitelijan loistava muuntautumiskyky eri harmonikkamusiikin aloilla. Alussa oli puhdas tanssimusiikki, sen jälkeen perinteinen harmonikkamusiikki, josta siirtyminen klassiseen harmonikkamusiikkiin tapahtui saumattomasti. 1980-luvun alussa tuli musette-musiikki ja lopuksi jazz-musiikki, jonka vaikutus tosin oli ollut kaiken aikaa taustalla.

Unto Jutilan elämän loppuvuosia himmensi vaikea silmäsairaus, mikä rajoitti huomattavasti hänen toimintaansa, mutta ei estänyt sävellystyötä eikä julkisia esiintymisiä. Unto Jutila kuoli Toholammilla 5.3.1992 aivan liian nuorena. Plassin kylätalossa on pysyvä näyttely omistettuna Unto Jutilalle.


Lähteet
Antero Sorasto
Alpo Ylitalon haastattelu