sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Jaakko Merenoja - valtiopäivämies




Jaakko Merenoja on syntynyt Kalajoella 6.5.1825. Hän oli maanviljelijä, messinkivalaja ja valtiopäivämies. Hän kuoli Kalajoella 6.6.1912. Jaakko Merenoja oli naimissa Lusiina Ollintytär Helanderin kanssa. Jaakko Merenoja oli valistunut maanviljelijä, jolla oli pitäjän suurimpiin kuuluva talo. Hän hankki Kalajoen ensimmäisen niitto- ja haravakoneen sekä rullaäkeen. Hän pyrki koneellistamaan maanviljelyä toimien samalla muille esimerkkinä. Merenoja oli taitava messikivalaja kuten hänen appensa Olli Helanderkin. Hän valmisti kynntilänjalkoja, kattokruunuja ja aisakelloja.

Olli Helanderin vävy Jaakko Merenoja sai opin Aksilan verstaassa ja jatkoi sitten - maanviljelyksen ohella - messinginvalua Kalajoen kirkolla. Hänen verstaassaan alkoivat Kalajoen lukkarin pojat, Juhani ja Tuomas Friis, "leikkiä messinginvalun kanssa". Heidän pienestä pajastaan paisui huomattava teollisuusyritys, jossa pääpaino piankin siirtyi rautavalun ja konepajateollisuuden puolelle. Veljekset Friis muutti vuosisadan vaihteessa Kalajoelta Ykspihlajaan.

Jaakko Merenoja oli kauppamies ja omisti yhdessä erään toisen kalajokisen kauppatalonpojan kanssa "Liukas"-nimisen aluksen, mikä vei ruista ja potaskaa Ruotsiin ja tervaa, voita ja villalankoja Venäjälle. Itämaisen sodan aikana 1854 englantilaiset ryöstivät Kalajoen laivoja. "Liukas" säästyi ryöstelyltä, koska se oli ajettu jokea ylöspäin turvallisen matkan päähän ja se oli naamioitu lepän oksilla. Merenoja oli osakkaana myös Kalaja-laivassa, mikä kierteli rahtia kuljettaen maailman meriä. Kalaja-laiva upposi vuonna 1885, kun toinen laiva ajoi sen päälle.

Jaakko Merenoja oli valittu moniin luottamustoimiin. Hänet valittiin vuoden 1872 valtiopäiville talonpoikaissäädyn edustajana. Hän olikin valtiopäivillä aktiivinen ja käytti 56 puheenvuoroa. Hän teki myös aloitteet Oulun ratahankkeesta, oluen valmistuksen ja myynnin saattamisesta kunnan päätettäväksi, Hän teki aloitteet myös mustalaisten ja laukkuryssien kiertämisen vastustamisesta.

Kalajoen historiaan mahtuu myös useita kaupunkihankealoitteita. Ensimmäisen teki talollisenpoika Juho Bäck 14.3.1865, jonka aloite Kalajoen Markkinapaikan perustamisesta kaupungiksi kaatui maapohjan omistuskysymyksiin. 8.3.1881 valtiopäivämies Jaakko Merenoja esitti Kauppalan perustamista Kalajoen suulle. Tämä Kalajoen, Alavieskan, Sievin, Ylivieskan ja Raution yhteishanke kaatui kuitenkin myös maapohjakysymyksiin sekä siihen, että Pohjanmaan rata oli jo hahmottumassa Ylivieskaan.

Merenoja kirjoitti myös lehtiartikkeleita muun muassa oululaiseen Kaiku-lehteen. J.Merenoja. Kirjoituksia maanviljelyksen alalta. Kalajoki. (Neuvoja heinien suhteen.) 01.01.1890 nro. 84 Kaiku
J.Merenoja. Kirjoituksia maanviljelyksen alalta. Kalajoki. (Neuvoja ohraviljelyksen suhteen.)
01.01.1890 nro. 84 Kaiku

Uskonnollisesta vakaumukseltaan Jaakko Merenoja oli hartaita heränneitä.

Kalajoelta on ollut seuraavat henkilöt valtiopäiväedustajina talonpoikaissäädystä:
1624 Sipi Ollinpoika Hannila, Pohjankylä
1655 Sipinpoika Laurila
1672, 1675 Juho Juhonpoika Kopakkala
1682 Matti Matinpoika Metsälä, Metsäkylä
1734 Jooseppi Kääntä, Kääntä
1771-1772 Antti Sorvari, Taluskylä
1872 Jaakko Merenoja
1877-1878 Jaakko Myllylä
1897, 1899, 1905-1906 Kaarlo Myllylä

lauantai 29. marraskuuta 2008

Untamo Sorasto - lääkäri ja kunnallispoliitikko






Untamo Sorasto (2.4.1909 – 20.3.2001) on yksi Kalajoen historian merkittävimmistä miehistä. Hän toimi Kalajoen sairaalan kirurgian erikoislääkärinä vuosina 1938-1972. Kunnalliselämässä Sorasto oli keskeinen vaikuttaja valtuuston jäsenenä vuosina 1957-1996 ja puheenjohtajana vuosina 1981-1988.

Untamo Soraston ansiolista kalajokisten hyväksi on äärettömän pitkä. Pelkästään leikkauksia hän teki 25 000 ja valvoi 13 000 synnytystä. Yksityisvastaanottoa Sorasto piti entisessä Säästöpankin talossa vielä melkein 90-vuotiaaksi asti, vaikka oli jäänyt virallisesti eläkkeelle vuonna 1972. Monet ihmettelivät hänen vitaalisuutensa ja pitkän ikänsä salaisuutta. Tähän Untamo tapasi vastata, että ei ollut polttanut tupakkaa koskaan eikä viinaan koskenut, humala on tuntematonta. Ja mainitsi vielä oman isänsä, joka oli ollut myös kirurgi, hyvän esimerkin ja viimeiset sanat: Kasvakaa kunnon kansalaisiksi!

Sorasto halusi päästä töihin kuntaan, jossa on sairaala ja synnytysosasto. Ennen Kalajoelle tuloaan hän toimi vuoden apulaislääkärinä Helsingin naistenklinikalla. Hän tunsi kalajokisen papin pojan Hannes Heilaalan, joka kertoi Kalajoelle olevasta paikasta. - Hän kertoi, että täällä on nyt sellainen paikka, jossa kaikki tietosi ja taitosi pääsevät käyttöön. Hän sanoi, että siellä on myös mukavat ihmiset. 23 hakijan joukosta taaksen jäi muun muassa kolme kirurgian professoriakin.

Kalajoen sairaalan alkuvaiheista

Kalajoella kuin muuallakin maassa 1920-luvun alussa koettiin sairaalan puute kipeänä asiana. Lähimmät kirurgiset sairaalat olivat erittäin hankalien matkojen päässä. Kalajoelta matkattiin ensin hevoskyydillä yli 30 kilometriä Sievin asemalle ja sieltä junalla Oulun lääninsairaalaan tai Pietarsaareen Malmin sairaalaan. Tällaiset matkat olivat erittäin rasittavia usein jo liian kauan kotonakin seuratulle äkillisille kirurgisille vatsatapauksille, jotka sitten sairaanhoitoon tullessa olivat jo vähemmän otollisessa kunnossa edessä olevaa leikkausta ajatellen. Kunnan sairaalan perustaminen oli sen vuoksi keskeinen hanke silloisissa kunnallishallinnon vaatimattomissa pyrkimyksissä.

Kokkolan kaupunginvaltuusto esitti 1924 Kalajoen kaupunginvaltuustolle yhtymistä anomukseen valtion sairaalan saamiseksi Kokkolaan. Kalajoen valtuusto ei siihen liittynyt, vaan päätti samassa kokouksessa asettaa kiireellisenä asiana komitean puuhamaan omaa kunnansairaalaa. Komitean johtoon tulivat Oskari Santaholma, A.Lankila, V.Granlund ja Kari Miemois kokoonkutsujana. Lokakuussa 1924 hyväksyttiin piirustukset ja kustannusarvio ja päätettiin aloittaa työt oman sairaalan rakentamiseksi heti valtionavun tultua varmistetuksi.

Sairaalan tonttimaa hankittiin seurakunnalta ja niin suurena, että vastapäätä sairaalaa voitiin silloisen kunnankirjurin sijaisen, pastori Vilho Kiviojan aloitteesta rakentaa, lääkäritalo viljamakasiinin vanhoista hirsistä. Tämä oli erittäin järkevä ratkaisu, kun ajatellaan kiireellistä apua, tarvitsevia synnytyksiä ja päivystyksiä, sillä lääkäri oli aivan käden ulottuvilla.

Vihkiäisjuhla

Toukokuun 25 päivänä vuonna 1926 vietettiin sairaalan vihkiäisjuhlaa. Ensimmäinen potilas sisäänkirjoitettiin 27.5.1926. Ensimmäinen leikkaus toimitettiin 1.6. Kysymyksessä oli nivustyrä. Ensimmäinen lapsi näki sairaalassa päivän valon 2.6. Tämän lapsen tie vei myöhemmin kaukaiseen Ontarioon asti. Kalajoen naisyhdistys oli lahjoittanut sairaalalle liinavaatteiston ja keittiövälineistön. Sairaalan ympärille laadittiin viihtyisä puutarha pensaineen ja puineen.

Ensimmäinen vuosikymmen sairaalan historiassa oli ikään kuin totuttautumista ja luottamuksen hankkimista yleisön taholta. Tarjolla oli 12 sairaalapaikkaa ja 2 synnytyspaikkaa. Työntekijöinä olivat yli- ja alihoitaja sekä kätilö, emäntä, kaksi siivoojaa ja pyykkäri. Harjoittelijoita pidettiin 4-8. Talous oli tarkkaa ja elämä vaatimatonta. Joka tarvitsi sairaanhoitoa, niin hän maksoi kaikki kulut itse mm. hoitopäivämaksun, lääkkeet, röntgenkuvat, lääkärinpalkkion.

Pula-aika

Kun vuosina 1930-33 elettiin vaikeaa pula-aikaa, niin taloudenhoitaja K.A. Siipolalle kertyi huolia maksamattomista potilaslaskuista. Karhumakirjeet ja ulosotot aiheuttivat paperisotaa. Muitakin ongelmia oli. Varsinkin vesikysymys oli vaikea. Kaivosta nousi ruosteista vettä ja lopuksi vesi jouduttiin ottamaan suoraan joesta. Silloin joki ei vielä ollut niin saastunut kuin nykyisin. Jäittenlähdöt ja tulvat katkoivat putkistoja. Synnytysosasto aiheutti ongelmia. Virallinen synnytysosasto lakkautettiin 1935 sairaalassa ja vapautuviin tiloihin asennettiin röntgenlaitteet. Potilasmäärä pysyi vuosittain 300 paikkeilla. Vuonna 1937 saavutettiin 500 määrä ja vuonna 1945 ylitettiin 1000:n raja. Alusta alkaen sairaala tarjosi apuaan lähikunnille.

Sodan aikana paikkakunnalle ohjattu siirtoväki lisäsi sairaalan potilasmääriä. Tilapäisesti oli perustettava kansaopiston tiloihin lastenosasto ja synnytysosasto sekä erillinen kulkutautisairaala.

Sairaalan laajennus

Vuonna 1950 alettiin suunnitella sairaalan laajennusta. Alavieska, Merijärvi ja Rautio olivat mukana sairaalan hallinnassa vuodesta 1949 lähtien. Vuonna 1953 sairaalan hallinto järjestettiin kuntainliiton pohjalle. Mukana olivat Kalajoki, Alavieska, Merijärvi, Rautio ja Himanka. Sairaansijaluku kohosi 20:stä 46:een. Uuden sairaalalain johdosta myös Lohtaja, Kälviä, Sievi ja Pyhäjoki varasivat sairaansijoja. Näin Kalajoen sairaala oli muuttunut yhdeksän kunnan kuntainliiton sairaalaksi.
Kurjinta aikaa oli juuri tuo sodan jälkeinen aika, vuodet 1945-50. Silloin pikkulapset kuolivat ripuliin, aikuiset kulkutauteihin ja tuberkuloosiin. Vaivoina olivat lavantauti, lapsihalvaus ja tuhkarokko.

Ajanjaksoa 1952-72 voidaankin pitää sairaalan toiminnan huippukautena. Vuotuinen potilasmäärä pysytteli 2000:n tasolla ja näistä reilu kolmannes oli leikkauspotilaita ja neljännes synnyttäjiä. Sairaanhoitopäiviä kertyi vuodessa 20 000. Keskimäärin oli päivittäin hoidossa 50-55 potilasta. Potilaspaikkoja oli vain 46.
Sairaalassa hoidettiin vuosittain yli 500 synnytysta ja yli 800 leikkausta.

Oli luonnollista, että näinä vilkkaina aikoina tilat kävivät ahtaiksi. Kokkolan keskussairaalaa alettiin rakentaa vuonna 1966. Kalajoki ei enää saanut tarvittavaa valtionapua sairaalan laajentamiseen.
Vuoden 1967 loppuun mennessä Kalajoen sairaalassa oli hoidettu 63 110 potilasta. Näistä synnyttäjiä oli 13471 ja leikattuja 21 139. Suurimmat leikkausryhmät olivat umpilisäkkeiden poisto, synnytys- ja naistentautien leikkaukset, nielurisojen poistot, suonikohjuleikkaukset, sappirakon poistot.
Untamo Sorasto teki urallaan noin 25 000 leikkausta ja hän on valvonnut noin 13 000 synnytystä.

Kalajoen sairaalan vastaavina lääkäreinä ovat toimineet lääketieteen tohtori Kari Miemois 1926-37, kirurgian erikoislääkäri Untamo Sorasto 1938-72 ja sen jälkeen terveyskeskuslääkärinä Antero Sorasto vuoteen 1987 saakka.

Tulisitko vastaanotolleni?

Olin valtuutettuna keskustan ryhmässä Untamo Soraston kanssa. Untamo tiesi, että tapanani oli perehtyä asioihin perusteellisesti ja varsinkin matkailuasiat olivat minulla hallinnassa. Untamolla oli tuohon aikaan yksityisvastaanotto. Niinpä hän soitti minulle ja kysyi: ”Voisitko tulla vastaanotolleni tänään kello 16.00. Ota budjettikirja mukaan”. Niin minä menin Untamo Soraston yksityisvastaanotolle ja kävimme budjettikirjaa ja matkailuasioita läpi. Käsittelimme kaikki muutkin esityslistalla olevat asiat. Untamo kertoi väliin myös tarinoita eri henkilöistä. Hän luetteli koko suvun sairaudet, keuhkotaudit ja mielisairaudet jne. Hän kertoi myös henkilöistä joilla on suuret kädet jne. Yksi kysymys yllätti minut täysin. Untamo mainitsi eräästä henkilöstä ja kysyi minulta nopeasti, että oletko huomannut, että tällä on Kalajoen suurimmat korvat. Minun oli pakko tunnustaa etten ollut huomannut sellaista asiaa. Untamolla oli käsittämättömän hyvä muisti.

Mielenkiintoista oli seurata kuinka hän katseli asioita lääkärin näkökulmasta. Hän halusi perehtyä asioihin tarkasti. Kalajoen matkailussa oli tuolloin suuria ongelmia. Kuntaenemmistöinen Kalajoen Hiekkasärkät Oy oli lähes konkurssitilassa. Untamon vastaanotolla tutkimme ”potilaan” tilaa. Seuraavassa keskustan ryhmäkokouksessa Untamo käytti ensimmäisenä puheenvuoron ja aloitti näin: ”Tarkastelen asioita näin lääketieteellisin termein. Suoritetaan ruumiinavaus.”

Lähteet
Untamo Sorasto kirjoitus Kalajoki-lehdessä marraskuussa 1977, Untamo Soraston haastattelu Kaajokiseudussa 30.11.1999, omat kokemukset ja Kalajoki 450 vuotta julkaisu.

perjantai 28. marraskuuta 2008

Simon Silven - kirkonrakentaja









Kalajoen Iso-Jylkän talon isäntä, kirkonrakentaja Simon Silven on ollut merkittävimpiä keskipohjalaisia 1700-luvun rakennusmestareita. Hänen pääasiallinen toiminta-alueensa oli Pohjois-Pohjanmaalla ja Ylä-Savossa. Silvenin rakennustuotanto ja säilyneet piirustukset osoittavat, että hän on hallinnut laajasti perinteisen kirkon- ja tapulinrakennustaiteen ja samanaikaisesti kyennyt omaksumaan monia kirkkotehtuurin senaikaiksia uutuuksia.

Simon Silven syntyi 11.8.1747 ja kuoli 29.4.1798. Simon Silven syntyi kahdeksanlapsiseen perheeseen kuudentena lapsena. Sukunimi juontuu hänen kotikylänsä Kalajoen Metsäkylän nimestä. Tärkeimmän rakennusmestarioppinsa hän lienee saanut isältään kirkon- ja tapulinrakennustyömailla, Sen lisäksi on mahdollista, että hän on nuoremman veljensä, maanmittari Stefan Silvenin tavoin istunut jonkin aikaa koulunpenkillä.

Kirkonrakentaja Simon Silvenin vanhin itsenäinen työ lienee Nurmeksen tapulin rakentaminen vuonna 1773. Tuolloin mestari oli 25-vuotias. Sitä ennen hän oli osallistunut isänsä johtajamaan Kärsämäen kirkon rakentamiseen 1765. Omien suunnitelmien mukaan Simon Silven rakensi ainakin Sievin kirkon 1775. Kirkko on purettu 1860-luvulla. Silven rakensi myös Kallan karien kirkon 1780 ja Ullavan kirkon 1783. Ruotsin yli-intendentinviraston vahvistamien rakennuspiirustusten mukaan Simon Silven on rakentanut Iisalmen kirkon 1997, Merijärven kirkon 1781, Loviisan kirkon 1782. Loviisan kirkko paloi 1855. Silven on rakentanut myös Vihannin kirkon 1784, Rantsilan kirkon 1785 ja Kalajoen kirkon 1780-81. Kalajoen kirkko paloi 1808. Alavieskan kirkon Silven rakensi 1795. Tämä kirkko paloi 1916. Pielaveden kirkon hän rakensi 1797. Pielaveden kirkko on purettu 1882. Raution kirkko rakennettiin Simon Silvenin piirusten mukaan ja se valmistui 1800.

Nurmeksen tapuli on tyypillinen pohjalainen kolmikerroksinen renesanssitapuli. Simon Silvenin suunnittelema Saloisten tapuli on lähinnä pohjalaisen ja lounaissuomalaisen tapulityylin siro sulautuma. Kallan karien ja Ullavan kirkot ovat myös tavanomaisuudesta poikkeavia, pitkänomaisia kahdeksankulmion muotoisia. Ullavan kirkko on lisäksi rakenteeltaan ns. tukipalrikirkko, jonka pitkiä sivuseiniä tukevat lyhyistä hirsistä salvotut ontot tukipilarit. Pohjakaavansa erikoislaatuisuduesta huolimatta edellä mainitut kirkkorakennukset nivoutuvat kokonaisuudessaan tyyliltään kiinteästi muuhun 1700-luvun loppupuolen kansanomaiseen rakennustaiteeseen. Kirkonrakentaja Simo Silvenin tärkeimpiä töitä olivat kutenkin muutamat ristikirkot, joiden piirustuksia on muokattu Tukholmassa Silvenin alkuperäissuunnitelmien pohjalta.

torstai 27. marraskuuta 2008

Ida Basilier-Magelssen





Ida Basilier-Magelssen oli Nivalan Pidisjärvellä 10.9.1846 syntynyt oopperalaulaja, koloratuurisopraano ja laulunopettaja. Ida ehti lapsuudessaan asua syntymäpaikkakuntansa Nivalan lisäksi Kalajoella ja Kokkolassa ennen kuin perhe muutti Ouluun. Ida Basilierin isän suku oli tullut Suomeen Ranskasta jo neljä sukupolvea aikaisemmin. Ida oli vajaa kolme vuotta vanha, kun perhe muutti Kalajoelle 16.5.1849. Hänen kotinsa oli Kalajoen Tyngällä Tavastissa. Basiliereilla harrastettiin musiikkia. Kalajoella Idaa sanottiin ”Laulaja-Vapuksi”, joten laulunlahjat ovat olleet ilmeiset jo pikkutyttönä. Päästötodistuksen Oulun tyttökoulusta hän sai vuonna 1862. Perheessä harrastettiin musiikkia, ja Ida oli jo lapsena innostunut laulamisesta.
Ida kävi tyttökoulua Kokkolassa, ja perheen muutettua Ouluun hän sai päästötodistuksen Oulun tyttökoulusta 1862.

Laulun opinnot Ida aloitti Helsingissä Ruotsalaisen teatterin laulunopettajan Filip Jacobsonin johdolla. Idan toinen opettaja oli tunnettu laulupedagogi Emilie Mechelin. Lahjojensa ansiosta hän sai valtion apurahan, jonka turvin hän pääsi Pariisin konservatorioon vuosiksi 1867–1870. Hän opiskeli valtion apurahalla J. J. Massetin oppilaana. Hän opiskeli lisäksi lyhyen aikaa Pietarissa Henriette Nissan-Salomanin johdolla.

Opintojensa jälkeen Ida kiinnitettiin Ruotsin kuninkaalliseen oopperaan vuosiksi 1872–1874. Suomalaisessa oopperassa hän esiintyi vierailevana tähtenä vuodesta 1873 alkaen ja vakinaisemmin vuosina 1876–1878. Oopperakiinnitysten lisäksi Ida konsertoi Pohjoismaissa ja muuallakin Euroopassa. Vuonna 1878 hän meni naimisiin norjalaisen Johan Sigismund Cammermeyer-Magelssonin kanssa ja asettui asumaan Osloon. Ida esiintyi vielä jonkun kerran Oslossa ja Suomessakin, mutta hänen päätoiminen työnsä oli toimia Oslon konservatorion laulunopettajana.

Ida Basilier kuului 1800-luvun suomalaisen laulutaiteen parhaimpiin edustajiin. Hänen sopraanonsa oli harvinaisen heleä ja toisaalta lämmin. Hänen notkea esitystapansa, rytmitajunsa sekä sävelpuhtautensa herättivät aikanaan huomiota. Basilierin ominta alaa olivat iloiset ja koomiset osat, mutta monipuolisena taiteilijana hän osasi luoda syvyyttä myös traagisiin osiin.

Vielä opiskellessaan Ida piti ensikonserttinsa Suomessa 4.6.1868 ”hätää kärsivien hyväksi” ja lauloi samana kesänä Ruotsalaisessa teatterissa näytösten välissä. Suomalainen seura järjesti ensimmäisiä suomenkielisiä teatteri- ja operettiesityksiä, mm. V. Massén operetin Jeannetten häät, jossa Idakin oli ensimmäistä kertaa näyttämöllä. Häntä kiitettiin luontevasta näyttämö­liikunnasta ja keveästä ja sointuvasta laulusta ja ihasteltiin ennen kaikkea hänen hyvää suomen kielen taitoaan. Jo syksyllä 1870 hän esiintyi ensimmäisessä suuressa oopperaroolissaan, Kaarlo Bergbomin järjestämässä näytöksessä Verdin Trubaduurin Leonorena Richard Faltinin johdolla. Samassa yhteydessä esitettiin Rossinin Sevillan parturia, jossa Idalla oli Rosinan osa. Rosinasta tulikin Idan bravuuriosa. Hänen pirteä, veitikkamainen olemuksensa ja puhdas, nopea ja täsmällinen kuviolaulunsa olivat kuin luodut Rosinan osaa varten. Toinen yhtä sopiva rooli oli Donizettin Rykmentin tyttären Maria.

Syksyllä 1871 hän esiintyi Tukholman oopperassa ja sai kiinnityksen vuosiksi 1872–74. Suomalaisessa oopperassa Ida esiintyi satunnaisesti jo vuodesta 1873 ja yhtäjaksoisesti vuosina 1876–78. Kaikkiaan oopperaesiintymisiä kertyi Suomessa 110, 12 eri oopperassa. Lisäksi Ida Basilier konsertoi ahkerasti kotimaassa ja ulkomailla; yksin Pohjoismaissa hän antoi vuosina 1870–80 noin 400 konserttia. Näiden lisäksi tulevat konsertit Pariisissa, Münchenissä, Lyypekissä ja Pietarissa sekä Zelia Trebelli-Bettinin kiertue Englannissa 1877. Viimeinen rooli Suomalaisessa teatterissa oli Rykmentin tyttären Maria vuosina 1892–93.

”Pohjolan satakieli” asettui norjalaisen miehensä kanssa asumaan Osloon, missä hän vielä esiintyi, mutta oli 1890–1915 päätoiminen Oslon konservatorion laulunopettaja.
Hänelle on pystytetty muistopatsas Norjan Hegraan. Ida Basilier oli etevin koloratuurisopraano, mitä Suomessa on ollut Johanna von Schoulzin päivien jälkeen.

Ida Matilde Basilier-Magelssen 10.9.1846 – 23.5.1928, vanhemmat: maanmittari Carl Frederik Basilier ja Gustafva Mathilda Garvolin. Puoliso: toimittaja ja virkamies Johan Sigismund Cammermeyer-Magelssen (eronnut), kuollut Norjassa 1910. Perheen poika otti äitinsä sukunimen Basilier.

Lähdeainesto: Keskipohjalaisia elämäkertoja. Kokkola, 1995Kari & Seija Krapu sekä Internet

lauantai 22. marraskuuta 2008

Janne Tähkä - Raution poikia



Janne Tähkän sukujuuret ovat Rautiossa. Hän on rautiolaisten Niilo Ja Anna-Liisa Saaren tytön Elisan poika. Janne on syntymäkotini naapurin tytön poika. Elisa muutti varsin nuorena siskonsa luokse Helsinkiin, koska työnsaantimahdollisuudet Rautiossa olivat vähäiset. Siellä hän avioitui ja synnytti 27.9.1970 Janne-pojan, joka vietti lapsuudessaan monia kesiä Rautiossa mummolassa.

Janne Tähkä on ollut myös usein nähty vieras Rautio-viikolla. Siellä hän on antanut näytteitä mailataituruudesta. Hän löi pallon suoraan ylös 20-30 metrin korkeuteen ja otti sen kerta toisensa jälkeen mailan lavalle ilman pomppuja. Janne Tähkä kertoi, että pappa rakensi hänelle maalinkin ja hän harjoitteli yleensä yksin aamusta iltaan kahden kuukauden ajan kesäisin Rautiossa 15-vuotiaaksi asti. Voidaan sanoa, että Janne oppi Rautiossa mailataituruutensa kovalla harjoittelulla. Janne on ammatiltaan urheiluhieroja. Hänellä on vaimo ja kolme lasta. Ennen salibändyyn siirtymistä hän pelasi 17-vuotiaaksi jääkiekkoa ja sitten kaukalopalloa, mistä on muistona SM-hopeaa ja SM-pronssia Bewe-Sportin edustajana. Tähkä on kiertänyt säännöllisesti esittelemässä salibändyä ympäri Suomea.

Mailavirtuoosi vailla vertaa

Hän on lajinsa ehdoton mailataituri, lajinsa kotimainen legenda, jonka tekniikalle ei liene vertaa koko maailmassa. Hän on Suomen salibandyliigan kaikkien aikojen tehokkain viimeistelijä. Janne Tähkä on 189 cm pitkä ja 86 kiloa painava oikeakätinen puolustaja, joka on voittanut urallaan EM-kultaa 1995, MM-hopeaa 1996 ja 2000 sekä MM-pronssia 1998. Hänellä on tilillään useita Suomen mestaruuksia ja useita mitalisijoja. Hän on edustanut Suomessa useita seuroja mm. Pleikkareita, Team Bothya, Viikinkejä, HIFK:ta, Joensuun JosBaa ja SSV:tä. Hän on myös pelannut vuoden Linköpingissä IBK Successa Ruotsin Elitserienissä sekä Porvoossa PPS:ssä että Seinäjoella Peli-Veljissä. Lisäksi hän on pelannut Sveitsissä Kloten Bulach Jetsissä. Alkukauden 2004-2005 pelaamatta ollut Janne Tähkä vuokrattiin SSV:stä sveitsiläiseen Kloten-Bülach Jetsiin loppukaudeksi 2005. Tähkä oli kaudella 2004 voittamassa SM-kultaa SSV:ssä sekä maajoukkueen mukana MM-kisojen pronssilla. Kloten pelasi Sveitsin ylimmässä NLA-liigassa, mutta oli sillä hetkellä sarjassa viimeisenä saaliinaan 14 ottelusta vain yksi voitto, joten Tähkän apu tuli tarpeeseen.

Ilmaveivin isä

Maagisen tekniikan omaavan puolustajan vetolaukaus on pelote kenelle tahansa maalivahdille. Monet tulivat otteluihin katsomaan pelkästään Janne Tähkän taidokkaita ”ilmaveivejä” ja muita oivalluksia. Janne Tähkä Show oli aina näkemisen arvoinen. Yleisö huokaili ihastuksesta Tähkä-Shown pyöriessä täysillä kierroksilla. Ilmaveivi on näyttävä harhautus tai kikka, jossa pallo nostetaan mailan lavan päälle ja kieputetaan ilmassa. Yleensä tarkoituksena on maalin takaa heittää pallo tolpan ympäri maaliin, mutta muitakin käyttötapoja on nähty. Ilmaveivin isänä pidetään yleisesti Janne Tähkää.
Katso videolta Jannen ilmaveivi:
http://www.youtube.com/watch?v=3Katrx1Jx3E

Kaudella 2003-2004 Janne Tähkä pelasi runkosarjassa 31 ottelua ja teki 23 maalia ja antoi 14 syöttöä. Janne Tähkän pelinumero oli 13 ja se on ollut todellinen epäonnen luku vastustajille. Janne on ollut kaukalon ehdoton kuningas. Janne Tähkä on maailman ainoa salibandypelaaja, jolla on oma mailamallisto. Uusia mailoja on kolme erilaista, One, Two, Three. Janne on osallistunut malliston suunnitteluun yhdessä Exelin asiantuntijoiden kanssa.

Olympiasoihdun kantajana

Ateenan olympialaisten yli 3600 soihdunkantajaa nimettiin toukokuussa 2004. Soihdunkatajien joukossa oli kaikenikäisiä ihmisiä eri elämänaloilta, mutta toki liikunnallinen elämäntapa oli erityisen hyvin edustettuna. Suomessa olympiatulta veivät muiden muassa maratonilla olympiapronssia vuonna 1956 juossut Veikko Karvonen, liikunnan ilosanoman viestinviejänä kunnostautunut Risto Kaskilahti ja salibandyn uranuurtaja Janne Tähkä. Soihdunkantajiksi valittiin tai äänestettiin ihmisiä, joiden katsottiin edustavan perinteistä, olympiahenkeen kuuluvia arvoja ja ihmisyyden parhaimpia puolia. Jokainen viestinviejä kantoi soihtua noin 400 metrin matkan mikä vastasi kilpajuoksuradan yhtä kierrosta. Janne Tähkä oli ylpeä siitä, että sai olla suomalainen olympiasoihdun kantaja.

Jussi Kurikkala – Kalajoen Junkkari



Junkkarien kaikkien aikojen maineikkain urheilija Jussi Kurikkala teki nuoren seuransa nimen tunnetuksi jo 1930-luvulla, jolloin hän voitti 18 kilometrin maailmanmestaruuden Puolan Zakopanessa 1939 ja kuului jo vuotta aikaisemmin Lahden MM-kisojen viestissä Suomen kultajoukkueeseen. Kurikkala voitti ensimmäisen Suomen mestaruutensa 1936 pikamatkalla, mutta putosi vielä niukasti olympiajoukkueesta. Seuraavana vuonna Kurikkala kävi ensimmäiset suuret arvokisansa Ranskan Chamonix´ssa, mistä oli tuomisina MM-viestihopeaa. Chamonix´n Mm-hiihtojen jälkeen Kurikkala siirtyi muutaman muun huippuhiihtäjän tavoin Iisvedelle Esa Rossin talliin, joka tarjosi mahdollisuuden kokopäiväiseen harjoitteluun ja lisäksi hyvän maaston. Aikansa kovimpiin harjoittelijoihin kuulunut Jussi Kurikkala koki pitkän uransa huippuhetket Italian Cortinassa 1941, missä hän voitti MM-kultaa 50 kilometrillä ja viestissä sekä tuli toiseksi pikamatkalla. Toisen Suomen mestaruutensa hän saavutti sotatalvena 1944 Ounasvaaran 50 kilometrillä. Toinen maailmansota vei Kurikkalalta mahdollisuuden osallistua hiihtäjänä Olympiakisoihin. Vaikea sairaus päätti hänen elämänsä vain 38-vuotiaana talvella 1951.

Jussi Kurikkalan muistokisat ovat Kalajoella erityisesti olleet 1960-luvulla merkittävä kansallinen hiihtotapahtuma. Tuolloin voittajien joukossa olivat muun muassa Veikko Hakulinen, Eero Mäntyranta, Kalevi Hämäläinen, Kalevi Oikarainen ja Helena Takalo.

Aikansa varmin kilpailija

Jussi Kurikkala (12.8.1912-10.3.1951) on yksi niistä erittäin harvinaisista miespuolisista suomalaishiihtäjistä, joka on saavuttanut maailmanmestaruuden kaikilla omana aikanaan kilpailtavina olevilla matkoilla: pikamatkalla, viestissä ja 50 kilometrillä. Suomalaisista vastaavaan ovat yltäneet vain Veli Saarinen ja Veikko Hakulinen. Jussi Kurikkalan suurta kansainvälistä arvokilpailujen suoritusvarmuutta osoittaa se, että hän ei koskaan palannut MM-kisoista ilman mitalia. Tuomisina oli 1938, 1939 ja 1941 kultaa ja vain 1937 himmeämpää laatua eli hopeaa.

Kukaan suomalainen ei ole pystynyt noina vuosia yhtä tasaisen vakuuttaviin esityksiin. Hiihdon arvokisaputken päättyessä 1941 Jussi Kurikkala oli vasta 28-vuotias. Jos maailma olisi saanut elää rauhassa, tuskin hänen mitaliketjunsa olisi katkennut ainakaan vuoteen 1944 mennessä. Paljon enemmän epävarmuutta liittyy siihen teoreettiseen kysymykseen olisiko Kurikkala yltänyt olympiamitalille maratonjuoksijana vuoden 1940 ja 1944 kesäolympiakisoissa, joihin hän ilmoitti hiihdon ohella tähtäävänsä. Ruumiinrakenteeltaan Kurikkala ei ollut juoksijatyyppiä. Valtava peruskestävyys ja tavaramerkiksi muodostunut sisu korjasivat kuitenkin puutteita myös maanteillä. Juoksijana Jussi Kurikkala onnistui toteuttamaan jokaisen hyvän urheilijan perusunelman osallistumisesta olympiakisoihin. Hän osallistui Lontoon olympialaisten maratonjuoksuun ja sijoitus oli 13.

Värikäs persoona

Hiihtokauden 1938 merkittävimmät kilpailut päättyivät perinteiseen tapaan Ounasvaaralla. Pekka Niemi oli voittanut kolmantena suomalaisena Holmenkollenin 50 km:n hiihdon ja häntä pidettiin ennakkosuosikkina kotiladuillaan. Rovaniemellä vallitsi voimia kysyvä raskas keli. Puolet 51:stä ilmoittautuneesta keskeytti kilpailun. Päivä oli alusta saakka Jussi Kurikkalan näytöstä. Kurikkala voitti Pekka Niemen lähes kahdella ja puolella minuutilla.
Ounasvaaran 50 kilometrin kilpailun radioselostajana toimi Suomen Urheilulehden päätoimittaja Hugo Valpas. Hän painotti kilpailun aikana ja sen jälkihaastattelussa Jussi Kurikkalan oletettua tai todellista väsymystä tavalla, joka nosti laajan vastalausemyrskyn lehdistössä.

Kun Kurikkala oli voittanut viisikymppisen, yritettiin hänestä tehdä väsyneempi kuin hän oli. Kurikkala oli ehdottomasti erinomaisissa voimissa – sen paljasti mikrofoni, johon Jussi vastasi tuoreella äänellä radiolähetyksessä: ” En perhana minä väsynyt ole”. Hugo Valpas kirjoitti Kurikkalan Ounasvaaran voitosta Suomen Urheilulehdessä joidenkin mielestä vähän ärsyttävästi: ”Jussi Kurikkala oli päivän suuri nimi. Kalajoen poika oli voiton saatuaan iloinen kuin kolmen markan hevonen. Hän suorastaan säihkyi iloa pomppiessaan maalipaikalta pukeutumissuojaa kohti. Tuo sitkeä, suonikas ja vallan hulluuteen saakka sisukas keskipohjalainen, joka aina imee itsestään kilpailuissa viimeisenkin voimapisaran. Ja inttää ja väittää sitten väkivängälläkin, ettei hän ole ”poikki”. Se kai on sitä omalaatuista ja peräänantamatonta suomalaista itsepäisyyttä.”

Kisajoukkueen lähtiessä Ranskan Chamonxìin kirjoitti Suomen Urheilulehti jutussaan, joka oli otsikoitu ”Kurikkalalla oli 10 kiloa kaloja eväinään” hänestä näin: ”Jussi Kurikkala on kovin hiljainen poika, mutta tekee sitä luotettavamman vaikutuksen. Kaikesta päättäen hän on joukkueen paras valtti. Nytkin on kova huoli ehtiä takaisin hylkeenpyyntiin. Mukana oli Kurikkalalla eväspussissaan 10 kiloa kalaa, suolattua lohta, säilykkeitä ynnä muuta, sillä hän ei syö muuta lihaa lainkaan”.

Ruotsalaislehti kirjoitti Jussista näin: ”Kurikkala on avain uusi ilmestys urheilun taivaalla. Hän on ihmeteltävin hiihtäjä mitä olemme nähneet, pieni vaaleakiharainen mies. Heti lähtiessään hän oli hämmästyttävä – juoksi kuin sataa metriä sukset jalassa ja tavoitti edellään ollutta norjalaista hetki hetkeltä.

Kurikkala ei ole aikaisemmin nähnyt rautatietä. Kun tämä tieto levisi tunteellisten ranskalaisten keskuuteen heidän ihastuksellaan ei ollut mitään rajaa varsinkin kun kuultiin, että tämä villi lappalainen syö aamiaisekseen hylkeenrasvaa ja poronkoipea, puolisekseen sudenhäntälientä ja taas hylkeenpaistia sekä päivällisekseen karhunlihakeittoa.”

Jussi Kurikkalan testamentti

Lehdissä maaliskuussa 1951 julkaistut uutiset Jussi Kurikkalan kuolemasta yllättivät myös suomalaisen urheilukansan, sillä Kurikkala oli nähty hyvässä maratonkunnossa vielä lokakuussa 1950. Pastori J. A. Kurosen Jussi Kurikkalan kanssa käymiensä viimeisten keskustelujen tiivistelmäksi muotoilema Jussi Kurikkalan testamentti on sangen koskettava ja poikkeuksellinen dokumentti huippu-urheilun piirissä.

Jussi Kurikkalan testamentti:
Vaikka onkin suurta saavuttaa mainetta urheilun kilpakentillä, tärkeämpää on kuitenkin sielun pelastuminen. Muistakaa, pojat, Jumalaa ja iankaikkista elämää.

Jussi Kurikkalan sankaritarinaan se antaa oman arvokkaan lisävivahteensa; samalla se asettaa ikuisuuselämän ja maallisen kilvoittelun arvot oikeaan järjestykseen, joka urheilussa ehkä liiankin usein unohdetaan.


Lähde: Lauri Järvisen kirja Jussi Kurikkala – Kalajoen Junkkari
Jussi Kurikkalan patsas paljastettiin Kalajoella 12.8.1989.

Harmonikkataitelija Unto Jutila
















































Unto Väinö Jutila syntyi Kalajoella 5.12.1944. Hänen vanhempansa olivat sahanasettaja Väinö Jutila ( 1901-65) ja hänen vaimonsa Anni Esteri ( 1910-80), Kustaa ja Fiina Tiinasen tytär Ämmän tienhaarasta. Heidät vihittiin 1931. Vanhempiensa 5 lapsesta Unto oli 4. Molemmat vanhemmat olivat Untolle tärkeitä, mitä osoittaa mm. se, että hän sävelsi surutyönään kummankin kuoltua urkukappaleen ( Virsi op. 2 1965 ja Viimeinen matka 1980).

Unton vanhempi veli Matti korostaa, että Santaholma antoi Jutilan perheelle työtä monessa polvessa. Isoisä Viljam Jutila ( 1870-1947) tuli Alavieskasta ensin työhän kivihiomoon ja sen lakattua 1. maailmansodan jälkeen sahalle, toimipa vielä vanhana sahavahtina nin kuin myöhemmon Plassin poikain laulujen Afletti-Matti. Isä-Väinä kävi Viipurissa alan kurssin ja oli sahan toiminnan kannalta tärkeä metallimies, terottaja ja seppä. Äiti-Armi työskenteli nuorena hinaajassa kokkina. Oli Untokin nuorena miehenä parina vuonna höyläälä vastaanottajana, mutta hän kok, ettei se ollut hänen paikkansa. Sen sijaan veljet Matti ja Eino viihtyivät sahan töissä.

Matti ajattelee, että musikaalista perintöä heillä on molemmilta puolilta. Esim. isän sukulainen Teuvo Kääntä ja äidin veli Vihtori ovat soittaneet haitaria. Vanhemmat eivät itse olleet aktiivisia musiikinharrastajia, muttta yleensä kulttuurille myönteisiä, Järvinen esittelee isä-Veikon urheilumiehenä: voimisteluryhmän jäsenenä ja nyrkkeilijänä. Äidillä oli hyvä lauluääni ja käsiala. Hän esitti lausuntaa nuorena, oli Aaro Hellaakoskelle sukuakin.

Unton lapsuus oli onnellinen. Perheellä oli oma koti metsässä Äijähaantiellä. Vanhemmat olivat rauhallisia eivätkä riidelleet. Pari vuotta vanhempi Liisa-sisko oli Unton leikkitoveri. Aiti ei ollut ansiotyössä. Liisa-sisko muistaa, että jo ennen kouluikää Unto sävelsi laulun ”Kylälle, kylälle, kyllään”, jonka mukaan kierrettiin rinkiä. Eli ei ”Ilonen meripoika” olekaan Unton varhaisin sävellys!

Hiihto oli Untolle lapsena mieluisa harrastus. Matti muistaa Unton tehneen kodin lähelle metsään ladun. Liisa muistelee, että Unto katseli hiihtäessään usein taaksepäin. Oli tärkeää, että latu oli suora ja hyvä, Hyvä Unton tekemä latu oi myöhemminkin!

Unto aloitti kansakoulun syksyllä 1951. Koulumatkaa oli 2,5 kilometriä, Jutilat muuttivat tammikuussa 1952 keskelle kylää ”Taalin paikalle”. Isän työmatka ja lasten koulumatka lyhenivät selvästi. ”Jokisuun yliopistossa” Unton alakoulunopettaja oli hyvin musikaalinen Anni Puurunen ( 1912- ). Hän oli kanttorin tytär, laulatti paljon oppilaitaan ja esitti itse usein juhlissa yksinlaulua. Unto lauloi hyvin. Anni Puurunen kiittelee kaikkia Jutilan lapsia musikaalisiksi. Hän pahoittelee, että musiikkia oli Unton kouluaikana vain 0,5 tuntia viikosssa. Hän tuumailee nyt, että jos hän olisi aavistantu Unton mahdollisuudet, hän olisi antanut tälle yksityisopetusta. Matti muistaa hänen käyneen Jutilalla kotonakin ja toimineen Unton arvostelijana henkisissä kilpailuissa. Antti Puurusen mieleen Unto on jäänyt hillittynä, totisena, itseensä sulkeutuneena oppilaana. ”Ehkä hänen sielussaan soivat aina sävelet. Tiedän kylä millaista se on. Ei sitä paljon ulkomaailmasta välitä.”

Keskiluokan opettajana oli Anna Halme ( s.1905), yläluokilla Pohjankylän koululla Uolevi Saari ( s.1929). Myöhemmin Unto harmitteli, ettei tullut käyneeksi enemmän koulua. Liisa-siskokin meni keskikouluun.
Matti muistelee, että Oskari Kilpinen tapasi käydä heillä ”Taalin paikalla” noin kerran kuukaudssa ja puhui usein haitarinsoitosta. Matti korostaa Oskarin osuutta Unton ja häen soittoharrastuksen syntymiseen.

Unto soitti ensi kerran Ämmän kalajuhlilla kesällä 1954. Matti kertoo, että isä oli ostanut teroitushommista ylitöinä ansaitsemillaan rahoilla Kilpisen kautta 17 000 mk maksavan Miranda-pianohaitarin. Liisa kertoo pyytäneensä pianoa, mutta isä oli päätynyt pianoharmonikkaan. Liisa ei innostunut sen soittamiseen, mutta varsinkin 8-vuotias Unton veli sitäkin enemmän. Tämän ensiesiintyminen oli Teatteritalolla pikkujoulussa 1953. Matti korostaa Oskari Kilpisen osuutta myös soittamisen alkamisessa. Oskari opetti veljeksille soiton ensi aakkosia, tilasi nuotteja, kannusti. Unto ei muuten saanut aluksi soittaa ilman isän läsnäoloa, ettei kallis peli vain putoaisi pikku pojalta. Liisa muistaa Unton kyllä soittaneen varkainkin.

Hanuri-lehden ( 3/1985) haastattelussa Unto korostaa Paul Kilpiön (s.1920) osuutta alkuun pääsemisessä. Tämä oli Teateritalon vahtimestarina ja tanssien soittajana 1952-54, myöhemmin kanttorina Itä-Suomessa, Kilpiö antoi Jutilan pojille pätevää opetusta kerran viikossa, Unto mainitsee Kilpiön jo kirjoittaneen sormituksen nykyaikaisesti. Ja pojat harjoittelivat. Liisa muistelee, että kotona kuului aina jostakin päin haitarinsoittoa. Eino-veli sanoo, että hän ei siksi alkanut soittaa, kun toiset jo soittivat niin paljon.

Kilpiön muutettua paikkakunnalta Unto pääsi tarkan ja vaativan Leander Norrbackin oppilaaksi, Eino muistaa, kuinka isä lähti kesälomallaan Unton kanssa linja-autolla Norrbackn luo Myrkkyyn lähelle Vaasaa. Unto on kertonut Norrbackin opista: ”Muistan eräänkin kerran, kun olin huolellisesti harjoitellut kappaleen, joka mielestäni meni varsin hyvin. Kuitenkin siinä oli ainakin puolet vielä tekemistä – se ei ollut lähellekään valmista! Iltaisin sain kirjoitella hänen antamiaan tehtäviä.” Koti-ikävä vaivasi 10-vuotiasta.

Samassa Hanurin haastattelussa Unto antaa tunnustusta Eino Ventelälle (1911-87), joka soitti hanurillla paljon tansseja ja oli torvisoittokunnan jäseniä. Tämän naapurissa sukulaisella Ernsti Hämeenkorvella kylässä käytäessä käytiin samalla kuuntelemassa ”Eppun” soittoa. Työnjohtaja Arvi Koivu (s.1919-88) oli vanha torvisoittokunnan jäsen. Hänkin kävi Jutilalla ja neuvoi. Jo mainittu valokuvaaja ja vanha hanuristi Erkki Mäkelä (1903-90) korjasi taitavasti soittimeen tulleita vikoja, Ennen pitkää Untolle läheisiksi tulivat myös kalajokiset hanuristi Pauli Juola ( s.1933-2011), Pauli Laurila (1930-99) ja Unto Kärkinen ( s. 1936-87).

Unton ensimmäiset keikat olivat tanssien taukosoittoja varsinaisten soittajien levähtäessä. Matti muistaa Aale Mantilan usein pyytäneen Untoa soittamaan tansseja nuorisoseuralle ja Elisa Ojalan pyytäneen säestämään kansantanhuja. Rahjan ja Käännänkylän nuorisoseuralla Unto kävi yksin soittamassa tanssit. 13-vuotiaana hänellä oli jo oma ”Jutilan yhtye” (Unton lisäksi Esko Ventelä, Markku Penttilä ja Heikki Oikarinen). Joskus oli häätanssejankin.

Kilpailut olivat olennainen osa Unton kasvamisessa tähdeksi. Jo 9-vuotiaana hän uskalsi lähteä Ouluun harmonikkakilpailuun ja voitti sarjansa. Seuraavina vuosinakin tuli voittoja, 1957 hän tuli Helsingissä valtakunnallisissa harmonikkakilpailuissa 12-15-vuotiaiden sarjassa kolmanneksi.


Untoa voidaan sanoa aikansa tenavatähdeksi. Jo rippikouluikäisenä hänellä oli takanaan melkoinen kokemus, maakunnallinen menestys ja oma yhtye. Yleensä lahjakkaaseen iloiseen hanuristipoikaan suhtauduttiin myönteisesti. Jokisuun koulun opettaja Unto Lahti muistelee kaimansa istuneen Plassin venerannassa ja soittaneen iso lauma tyttöjä ympärillään. 

Unto Jutila 18.4.1966
1990
Hääkuvia
Unto Jutila, sekä hanurinsoiton maailmanmestari ? ja Paul Norrback Kallassa

Harmonikkataiteilija Unto Jutila syntyi joulukuun 5. päivänä 1944. Hän vietti lapsuuteensa ja nuoruutensa Kalajoen Plassilla. Unton isä Väinö hankki pojalleen harmonikan ja jo 11-vuotiaana Unto Jutila esiintyi Kalajoen teatteritalossa ja Ämman lavalla tanssien taukosoittajana. Unton isä oli pojalla tukena ja turvana.

Alpo Ylitalo muistelee Unton soittokeikkaa Rahjan nuorisoseuran pikkujouluiltamissa. Unto oli tullut sinne isänsä kanssa polkupyörällä. Unto oli tuolloin 12-vuotias. Innokkaan ja tunnollisen harjoittelijan taidot olivat kehittyneet niin, että hän kykeni soittamaan yksin koko iltamat. Tanssia oli noin puolitoista tuntia ohjelman jälkeen.

Unto Jutilan elämäntyöhän harmonikansoiton alalla sisältyy selviä toisistaan erottuvia jaksoja: tanssimuusikko, säveltäjä, opettaja, harmonikkaleirien taiteellinen johtaja, levyttäjä ja esiintyvä taitelija. Soittajana Unto Jutilaa voidaan pitää valtaosin itseoppineena. Musiikkiteorian opetuksen hän sai Pauli Kilpiöltä. Varsinaisen harmonikan käsittelyn hänelle opetti Leander Norrback. Esiintyvän taiteilijan ominaisuudet ja ohjelmiston hioi Veikko Ahvenainen. Yli 10 vuotta kestänyt tanssimuusikkokausi alkoi 1960-alussa, jolloin taiteilija kiersi oman yhtyeensä kanssa ympäri Suomea.

Tanssimuusikkona

Unto Jutilan orkesterin ensimmäisen kokoonpanon jäsenistä elää vielä ainakin kalajokinen Esko Ventelä, jonka muistikuvan mukaan orkesteri perustettiin vuonna 1958. Kokoonpano muuttui vuosien aikana useita kertoja, kunnes Unto siirtyi Alpo Ylitalon yhtyeen hanuristiksi vuonna 1964 tai 1965. Unton ja Alpon tuttavuus ja ystävyys alkoi 1960-luvun alussa. Unto oli vannoutunut iskelmämusiikin ystävä, jonka parasta antia olivat hanuristien esittämät vaikeat tangot, kuten Ilta Välimerellä, Helmiä etelästä ja monet A. Malandon tangoista. Unto esitti useita Paul Norbackin sävellyksiä joka ilta tanssikeikoilla. Tuohon aikaan Unton kiinnostus heräsi myös jazz-musiikkia kohtaan. Hän alkoi kirjoittaa magnetofin nauhalta Art van Dammen musiikkia nuoteille. Sitten hän opetteli soittamaan nuotti nuotilta. Matti Viljanen ja hänen kirjallisuutensa jazzista kuului Unton opinto- ja harjoitusohjelmaan.

Unto oli erityisen kiinnostunut konserttimusiikista, jota hän harjoitteli paljon. Hän valmistautui kilpailemaan hanurilla Suomen mestaruudesta. Tämä musiikinala kuului tuohon aikaan myös Veikko Ahvenaisen harjoitusohjelmaan. Unto oli Norbackin ja Ahvenaisen oppilaana.

Alpo Ylitalon yhtye aloitti tanssien soittamisen Vaasassa ”evalla” kuten silloin sanottiin. Paikka lienee ollut Kirjastokatu 11:ssä. Bändin laittaessa ”kamoja” kasaan näyttämön eteen tuli joukko nuoria miehiä. Yksi esitti Untolle ivalliseen sävyyn kysymyksen, osaako tämä soittaa ”Metsäkukkia”. Unto vastasi osaavansa, mutta jatkoi että osaako kysyjä. Siihen kyselytunti päättyi, eikä kyselijöitä sen koommin ole näkynyt.

Tanssikeikoilta palattiin usein Kokkolaan, jossa Unto yöpyi Alpo Ylitalon luona. Sunnuntaiaamuisin vierailtiin Paul Witickin luona. Witick oli innokas konserttimusiikin harrastaja. Herrat soittelivat yhdessä ja suunnittelivat kokeillen sormituksia, joilla ”koskipaikat” selvitettiin puhtaimmin. Soitto ja harjoittelu oli usein niin innokasta, että ”Ruusan”, Paulin vaimon kutsut kaikuivat kuuroille korville.

Samoihin aikoihin Unto kanssa tuli Alpo Ylitalon yhtyeeseen rumpaliksi Folke Neunstedt. Heti alkuun syntyi Unton ja Folken välille omanlaisensa huumori. Sitä ulkopuolisen oli joskus vaikea ymmärtää. Folke suorastaan vihasi tangoja ja Unto taas piti niistä. Tämä kina jatkui pitkään. Ei ollut harvinaista, että Folke sanoi Untolle, että kyllä sinä olet helvetin ”korni”, kun soitat aina vain tangoja. Unto saattoi vastata, että niitä soittaisi moni muukin, kun vain osaisi. Unto ei jäänyt huulenheitossa toiseksi.

Folke oli päivätöissä Granholmin tukkuliikkeen hedelmäosastonhoitajana ja kuljetti kaupungin kauppiaille Volvon umpikuorma-autolla hedelmiä ja vihanneksia. Folke onnistui kerran unohtamaan autonsa sivuoven auki ajellessaan Isoakatua. Tuosta unohduksesta Folke saikin lempinimen ”hedelmäprofessori”.
Ylitalon yhtyeen ohjelmistoon tuli yhä enemmän ja enemmän jazzahtava tyyli. Jopa kappaleesta ”Persialaisella torilla” oli sovitus, joka ei jättänyt kuulijoita hiljaiseksi. Kuusikymmentäluvun puolivälistä saakka Laila Kinnunen oli erittäin usein orkesterin vierailevana solistina. Samoin myös Eija Merilä, Paula Koivuniemi ja Jukka Kuoppamäki.

Alpo Ylitalo muistelee Kemin keikkaa, kun bändin jäsenet jäivät hotelliin yöksi. Seuraavan iltana oli Kemin työväentalolla Olavi Virta esiintymässä. Virran säestäjäksi oli hankittu paikallinen maineikas yhtye. Virta oli yrittänyt laulaa muutaman kappaleen yhtyeen säestyksellä ja hän ilmoitti järjestäjille, ettei laulaisi, ellei saa paikalle säestäjää, joka ”klaaraa” kappaleet. Toiminnanjohtaja Järvinen oli soittanut Hotelli Kemiin ja oli kysynyt, että voisiko Ylitalon yhtye tulla säestämään Olavi Virtaa, koska Virta oli kieltäytynyt laulamasta säestäjäksi sovitun bändin kanssa. Alpo Ylitalo lupasi orkesterinsa yrittävän Virran säestystä. Virta antoi nuotit Unton eteen ja kysyi onnistuuko tuon valssikappaleen säestäminen. Unto rypisti otsaansa ja alkoi ”laskea kappaleen käyntiin”. Virta aloitti laulun kiilaten välillä ja hidastaen toisaalla oikein painostavasti. Virta yritti pudottaa ”kompin pois kyydistä”. Huomattuaan ettei se onnistu, niin hän alkoi laulaa normaalisti ja kappale ”kahlattiin” loppuun. Seuraaviin kappaleisiin ei otettu nuotteja esille lainkaan, vaan soitettiin ”vanhasta muistista”. Virta ei kommentoinut mitenkään orkesterin onnistumista, vaan jatkoi taukoon saakka. Tauon alettua Virta meni näyttämöverhojen taakse yksin istumaan eikä kommentoinut mitään. Toisen ”hukin” bändi aloitti Virran suosimilla foxeilla, joissa Folke pääsi oikein vauhtiin ja Unto soitti maukkaan ”kooruksen”. Kaikki saattoivat huomata, että Virta piti ”meiningistä”.

Vuosina 1965-69 Unton muusikkotuttavapiiri kasvoi jazzmuusikoiden suuntaan. Alpo Ylitalon yhtyessä soittivat Unton ja Folken lisäksi Pehr-Erik Hongell elektronihanuria ja Holger Moisio tenorisaksofonia. Joskus Endo Mäkinen oli mukana soittamassa tenorisaksofonia ja Mikko Haavisto venttiilipasuunaa. Unto sovitti lähes kaikki kappaleet, ja kun mukana oli joskus seitsemänkin miestä ja neljä puhallinta, niin musiikki tuntui musiikilta, sanoo Alpo Ylitalo.

Monet vierailevat solistit ja Unton sovittama musiikki tekivät tuolloisesta Alpo Ylitalon yhtyeestä tietynlaisen edelläkävijän koko maakunnassa. Untosta tuli monipuolinen musiikin harrastaja, soittaja ja säveltäjä.

Kalajokisen laulajan Pekka Himangan kanssa yhteistyö kesti monta vuotta. Pekan laulama ja Unton sovittama Kankaan kaunis Katriina nousi suosikkihitiksi vuonna 1975. Unto muutti Toholammille avioiduttuaan heinäkuun 2. päivänä 1977 fil.kand. Sinikka Alasen kanssa.

Taiteilijana ja opettajana

Sävellys- ja opetustyön lisääntyminen lopettivat vähin erin raskaan kiertävän tanssimuusikkokauden. Ensimmäinen sävelmä syntyi 1959 nimeltään Iloinen meripoika ja viimeinen sävellys 1990 Hyväntuulen jenkka. Näiden sävellysten väliin mahtuu ainakin 200 erityyppistä teosta, joista tunnetuimmat ovat Rapsodia harmonikalle, Konsertto F-duuri ja Kuvia lapsille-sarja. Viihdemusiikin puolella Unskin pidetyin sävellys lienee Kalajoki-valssi, joka levytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1969. Harmonikanopettajan työkausi ajoittuu 1975-87 väliseen aikaan ja Keski-Pohjanmaan musiikkiopisto 1978-87. Lisänä vielä runsas määrä yksityisoppilaita.

Unto Jutila
osallistui esiintyvänä taiteilijana ja opettajana Hyvinkään harmonikkaviikoilla, Sata Häme soi Ikaalisissa ja Ivalon harmonikkaviikoilla. Unto Jutila toimi Särkät Soi tapahtuman taiteellisena johtajana Kalajoella 1974-85 ja Toholammin harmonikkaviikoilla 1986-92.

Unto Jutilan kansainväliset kontaktit olivat laajat ja hedelmälliset. Hänellä oli läheiset yhteydet lähes kaikkiin Neuvostoliiton tunnetuimpiin harmonikkataitelijoihin. Unto Jutila esiintyi itsenäisenä taiteilijana Ruotsissa, USA:ssa, Kanadassa, Neuvostoliitossa, Baltian maissa ja Italiassa. Ystävyys ranskalaisen Maurice Vittenetin kanssa toi musette-musiikin ohjelmistoon.

Unto Jutila levytti kuusi sooloäänitettä, joista tunnetuimmat ovat Ranskalainen visiitti ja Kuutamoserenadi. Esiintyvä taiteilijana Unto Jutila oli hyvin arvostettu myös ulkomailla ja hänen soittoaan kuvattiin suomalaisen tunturipuron solinaksi, johon liittyi vaikutteita suomalaisesta luonnosta, sen metsien hiljaisuudesta ja meren ehdottomuudesta.

Jälkeenpäin tarkasteltuna voidaan todeta taitelijan loistava muuntautumiskyky eri harmonikkamusiikin aloilla. Alussa oli puhdas tanssimusiikki, sen jälkeen perinteinen harmonikkamusiikki, josta siirtyminen klassiseen harmonikkamusiikkiin tapahtui saumattomasti. 1980-luvun alussa tuli musette-musiikki ja lopuksi jazz-musiikki, jonka vaikutus tosin oli ollut kaiken aikaa taustalla.

Unto Jutilan elämän loppuvuosia himmensi vaikea silmäsairaus, mikä rajoitti huomattavasti hänen toimintaansa, mutta ei estänyt sävellystyötä eikä julkisia esiintymisiä. Unto Jutila kuoli Toholammilla 5.3.1992 aivan liian nuorena. Plassin kylätalossa on pysyvä näyttely omistettuna Unto Jutilalle.


Lähteet
Antero Sorasto
Alpo Ylitalon haastattelu

Efraim Kilpinen - kalajokinen kanteleentekijä

















Efraim Kilpinen kävi nuoruudessaan vuosina 1881–85 Oulussa puuseppäkoulun. Ruotsinkielisen sukunimensä Alholm hän muutti 1883 Kilpiseksi ihailemansa suomalaisuusmiehen Wolmar Kilpisen (Schildt) mukaan.

Puusepänkoulun suorittamisen jälkeen Efraim Kilpinen toimi Haapaveden kansanopistossa käsityön opettajana. Haapavedellä Kilpinen tutustui maankuuluun kanteleensoittajaan Pasi Jääskeläiseen. Kerran Pasi pyysi Kilpistä korjaamaan kanneltaan, tästä sitten alkoi myös hänen kanteleenrakentajana tunnettu uransa. Kilpinen toimi vielä kauan enemmän puuseppänä. Hän oli erittäin taitava suksimestari ja sai useita palkintoja suksistaan.

Taito isältä pojille

Kilpinen opetti myös pojilleen Matille ja Oskarille kanteleitten rakentamisen ja niin Kalajoelle kehittyi kanteleverstas. Pasi Jääskeläinen oli kertonut Kilpisistä Helsingissä musiikkiliike Fazerilla ja sieltä alkoi Kilpisille tulla runsaasti kanteleitten tilauksia, kerrankin yhtä aikaa 100 kannelta. Etenkin 1920- ja -30-luvut olivat hyvin kiireistä aikaa. Kun vielä yksityisetkin tilasivat kanteleita, kysyntä ylitti usein tarjonnan. Kilpisten kanteleet tunnettiin kaunissointisina, niitä käyttivät useat nimekkäät kanteletaiteilijat Suomessa. Kilpiset suunnittelivat kanteleeseen myös monia rakenteellisia uudistuksia, jotta soitinta voisi käyttää monipuolisemmin. He saivat kanteleistaan ensimmäisiä palkintoja. Efraim Kilpinen valmisti jopa 30-kielisiä kanteleita.

Efraim Kilpisen poika Oskari Kilpinen (13.4.1895 – 8.11.1980) jatkoi kanteleitten rakentamista isänsä jälkeen ja myös hänestä tuli myös maankuulu mestari. Isänsä tavoin hän teki taidokkaita käsitöitä. Oskari sai vuonna 1969 Kalevala-seuran tunnustuspalkinnon ja kunniakirjan tunnustukseksi ansiokkaasta työstä kansallissoittimemme kehittämisessä.

Kilpisten verstaalta on kanteleita kulkeutunut moniin Euroopan maihin, ainakin Pohjoismaihin ja Saksaan, myös amerikansuomalaiset ovat niitä hankkineet. Kilpiset rakensivat yli 4000 kanteletta. Efraim Kilpinen oli taiteellinen myös runouden alalla: hän kirjoitti runoja, jotka tosin jäivät pöytälaatikkoon. Efraim Kilpinen sai ansioistaan Suomen Valkoisen Ruusun I luokan ritarimerkin.

Tietoja V. H. Kiviojan arkistosta

Efraim Juhonpoika Kilpinen (vuoteen 1883 saakka Alholm) on Kalajoella 13.12.1862 syntynyt puuseppä ja kanteleentekijä, joka kuoli 9.12.1951 Kalajoella. Hän avioitui 31.8.1884 Kalajoella Sofia Tuomaantytär Heikkilän (20.1.1864 - 7.1.1947) kanssa. Heille syntyi seitsemän lasta Väinö (2.11.1884 -3.3.1893), Johanna (12.10.1887 - 1909), Aino Sofia (20.7.1890 - 6.2.1893), Anni (27.1.1893 - kuoli Karijoella 12.2.1907), Kaarlo Oskari (13.4.1895 -8.11.1980), Matti Viljami (17.2.1897 - ?) ja Tyyne Maria (17.6.1903 -?).

Efraim Kilpisen vanhemmat olivat merimies Johan Annanpoika Ahlholm (alkuaan Lepistö) syntynyt 7.12.1821 ja kuollut 7.8.1893. Äiti oli Johanna Vilhontytär omaasukua Pokela syntynyt 28.7.1821 Alavieskassa ja kuollut 31.7.1904). Efraimin äidin, Sofia Tuomaantyttären vanhemmat olivat Tuomas Pekanpoika Heikkilä ja Priita Kaisa Juhontytär Kekolahti (Stenman). Efraim Kilpinen asui 18.7.1881 - 17.9.1885 välisenä aikana Oulussa, jossa hän kävi puusepänkoulua.

Isänmaallinen mies Elias Simojoki



Niilo Iisakki Simelius toimi Raution kappalaisena 1893-1900 siirtyen sen jälkeen Muhoksen kautta synnyinkuntansa Rantsilan kirkkoherraksi. Lauri Elias Simojoki syntyi Raution pappilassa vuonna 1899. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Oulun lyseosta 1919 ja kirjoutautui samana vuonna Helsingin Yliopiston jumaluusopin tiedekuntaan. Elias Simojoki oli perustamassa Akateemista Karjala Seuraa ( valajäsen numero yksi) ja hän toimi AKS:n varapuheenjohtajana 1922-23, sihteerinä 1923-24 sekä hallituksen jäsenenä 1934-37. Isänmaallisen Kansanliikkeen kansanedustajaksi hänet kaksi kertaa vuosiksi 1933-39. Hän oli äärioikeistolaisen nuorisojärjestön Sinimustien johtaja vuosina 1933-36 sekä Mustapaita-järjestön perustaja ja päällikkö vuodesta 1937 kuolemaansa saakka.

Kun Suomen vapaussota alkoi Elias Simojoen syntymäpäivänä 1918, hän ja muutama muu Oulun lyseon 7. luokan poika keskeyttivät koulunsa siihen paikkaan. Simojoki oli valkoisten ryhmänjohtajan mukana muun muassa Reposaaren, Ahlaisten, Vammalan ja Vesilahden taisteluissa osallistuen myös 16. toukokuuta Helsingissä pidettyyn voittoparaatiin.
Keväällä 1919 Simojoki sai ylioppilaskirjoituksensa läpi, mutta tentit olivat vielä kesken, kun taas kuului taistelukutsu.
Aunuksen talonpoikien nousu kommunistihallintoa vastaan oli epäonnistunut keväällä 1919 ja avuksi Itä-Karjalaan marssi suomalaisia vapaaehtoisia, seitsemän heistä Oulun lyseosta. Kyse oli puhtaasta karkaamisesta, sillä koulu kielsi lähdön, samoin poikien vanhemmat. Runsaat kolme kuukautta kestänyt apuretki päättyi alkumenestyksen ja -innostuksen jälkeen noloon vetäytymiseen. Simojoki oli hetken venäläisten kommunistien vankinakin, mutta pelastautui hyppäämällä jäälauttojen sekaan jokeen.
Heti Aunuksen retken jälkeen Simojoki nähtiin Ylivieskan herättäjäjuhlilla. Syksyllä 1919 hän aloitti pappisluvut Helsingin Yliopistossa.

Kaunispiirteinen Elias oli Helsingissä kuvanveistäjä Viktor Janssonin mallina ja hänet alastomat miehen piirteensä on ikuistettu sekä Lahden sankaripatsaaseen että Tampereen vapauden patsaaseen, jotka valmistuivat 1921.

Vuoden 1921 lopulla Elias Simojoki kävi vielä kerran ottamassa vauhtia Itä-Karjalasta. Vienan ja Aunuksen kapinalliset tekivät silloin viimeisen yrityksensä kommunistihallintoa vastaan ja Suomesta koottiin jälleen vapaaehtoisia. Lyhyt alkumenestys kääntyi nytkin tappioksi. Suomen itsenäisyyspäivä 1921 sattui retken ajalle.

Elias Simojoen asema AKS:ssä oli keskeinen, sillä hän veti ja hahmotteli seuran progandan peruslinjat. AKS:n ensimmäinen valajäsen oli itseokeutettu juhlapuhuja, joka piti valasaarnat ja laati yhdessä E.E. Kailan kanssa AKS:n lippuvalan. Raution ja Kalajoen osuus oli tietyllä tavalla keskeinen AKS:n (1922-44) historiassa, sillä seuran puheenjohtajaksi oli valittu 1927 Vilho Helanen ( valajäsen 91) oli kalajokelais-ylivieskalaista sukua, itse tosin Oulussa syntynyt ja kasvanut.

Ylioppilas Simojoen ensimmäinen suuri puhe kuultiin Kansallisteatterin itsenäisyyspäivän juhlassa 1922. Se hätkähdytti yleisöä. Simojen puhe toi peittelemättömästi esille Suur-Suomen ajatuksen.

Simojoki liittyi Isänmaalliseen Kansanliikkeeseen heti, kun se perustettiin 1932 Lapuan liikkeen tultua lakkautetuksi Mäntsälän kapinan seurauksena. IKL meni komeasti eduskuntaan vuoden 1933 vaaleissa saaden 14 kansanedustajaa. Yksi heistä oli Kuopion läänin vaalipiiristä valittu Elias Simojoki, joka sai 3415 ääntä, mikä oli vaalipiirin toiseksi paras tulos. IKL:n edustajat marssivat eduskuntaan mustissa paidoissa ja sinisissä solmioissa. IKL:n äärioikeistolaisen nuorison Sinimustat- järjestö saikin puheenjohtajakseen Elias Simojoen.
Pommisuojan nimen saaneensa Viipurin sinimustien kerhohuoneessa Simojoki lausui:

"Me emme saa hetkeksikään unohtaa, että elämme tulivuoren juurella. Me emme saa unohtaa, että meidän maamme on kytketty militairsoidun suurvallan kupeeseen. Meidän täytyy muistaa, että on myöhä militarisoida Suomen kansaa silloin, kun Venäjän lentokoneskaaderit pommittavast Viipuria ja Helsinkiä soraläjiksi, ja rajaseudun kansa vetää sieraimiinsa vihoillisen kaasulaboratorioiden viimiesten keksintöjen tuotteita. Varmaan silloin tämän kansan silmistä unet karisevat, varmaan silloin huulilta parahtaa härähuuto, mutta se näkee kaupunkiensa ja kyliensä liekkien kirjoittavan taivaalle: Liian myöhä, liian myöhä, ja ryssän divisioonien jalkojen alla kumahtelee maa: Myöhäistä, myöhäistä."

Puhe sai koululaisten hampaat kalisemaan ja osa kuulijoista juoksi takariveiltä suoraan koteihinsa.Puheen sanoma osoittauti muutaman vuoden kuluttua aiheelliseksi, kun Suomi joutui talvisotaan perin heikosti varustautuneena. Sama puhe kuultiin pian myös monissa muissakin kaupungeissa ja oli luettavissa Sinimusta-lehdestä.
- Onko todella pappi, joka puhuu, kysyi RKP:n kansanedustaja, saarnaaja Albin Wickman eduskunnassa. Valtiovalta ryhtyi keräämään todistusaineistoa Sinimustia vastaan ja järjestö lakkautettiin 1936.

Simojoen entinen ystävä ja AKS:n alkuaikojen taistelukumppani Urho Kekkonen erosi seurasta sen mentyä Lapuan liikkeen vanavedessä. Vuonna 1937 sisäministeriksi nimitettyllä Urho Kekkosella oli sangen keskeinen rooli yrityksissä lakkauttaa IKL, mikä teki entisistä ystävistä lähes vihollismiehet. Kekkonen sai 1938 eduskunnan hyväksymään IKL:n lakkauttamisen äänin 121-42, mutta Helsingin raastuvan oikeus kumosi päätöksen ja loppujen lopuksi IKL ja myös AKS lakkautettiin vasta 19.9.1944 voimaan tulleen välirauhan sopimuksen perusteella.

Elias Simojoki ihaili marsalkka Mannerhiemiä, mutta ei voinut ymmärtää tämän pidättäytyväisyytta Suur-Suomi asiassa. Mannerheimin täyttäessä 70 vuotta 4. kesäkuuta 1937 Simojoki osoitti hänelle avoimen kirjeen Luo Lippujen lehdessä.

"Kaikille Suomen ja Venäjän karjalaisille 23.2.1918 omistamassanne päiväkäskyssä sanoitte, että olemme kyllin vahvat vapauttamaan, ylläpitämään ja puolustamaan veljiämme Vienan Karjalassa. Lupasitte olla panematta miekkaanne tuppeen, ennenkuin viimeinen Lenin soturi ja huligaani on karkotettu niin Suomesta kuin Venäjän Karjalastakin. Luottaen oikeaan jaloon asiaamme, luottaen urhoollisiin miehiimme ja uhrautuvaisiin naisiimme lupasitte luoda mahtavan suuren Suomen. Mutta Te ette ole tehneet sitä, sillä Te olitte ritari, joka pistitte aikanaan miekkanne tuppeen jättäen hallitusvallan tehtäväksi Vapaussodan kentällä sanellun testamentin täyttämisen. Me kaikki liiankin katkerasti tiedämme, kuinka siinä kävi."

Kirje oli järkytys marsalkalle ja hän kutsui Simojoen luokseen ottaen tämän vastaan viileänä ja ylhäisenä. Mannerheimin kiihtyessä hänen suomenkielensä alkoi horjua ja Simojoki rohkeni ehdottaa, että puhuttaisiin ruotsia, mikä sai Mannerheimin yhä ärtyneemmäksi, mutta hän säilytti malttinsa jatkaen:- Olen pyytänyt pastoria tänne siinä mielessä, että pastori käyttäisi vaikutusvaltaansa oman järjestönsä ja eduskuntaryhmänsä informoiseksi tässä vakavassa asiassa, sillä juuri nyt on tilanne sellainen, että jos joudumme aseelliseen selkkaukseen Venäjän kanssa, olisimme siihen erittäin heikosti valmistautuneita.

Elias Simojoen talvisota päättyi 25.2.1940. Poikkeuksellisen hevosrakkaana ihmisenä tunnettu Simojoki meni keskellä kirkasta päivää lopettamaan Laatokan jäälle haavoittuneen venäläisen hevosen tuskat. Hevonen oli jäänyt öisestä huyoltokolonnasta virumaan Pitkärannan edustalle Koirinojan lahdelle muutaman sadan metrin päähän Konnunsaaresta. Jää oli vihollisen tulen ulottuvilla. Elias Simojoki hiihti päämääräänsä. Hän otti pitkäpiipuisen barabellumin vyöltään ja päästi kärsivän eläimen tuskistaan. Yksinäisen hiihtäjän kääntäessä suksensa paluusuuntaan räshätää Nuolainniemen rannalta konekivääri ja yksi ensimmäisistä luodeista osuu Simojoen päähän. Simojoen ruumis haettiin heti hämärän tultua.

Papit politiikassa

IKL perustettiin vuonna 1932, kun Lapuan liike oli lakkautettu Mäntsälän kapinan jälkeen. Lapuan liikkeen poliittisena perillisenä sen toiminta oli äärioikeistolaista ja uskonnollissävytteistä. IKL sai vuoden 1933 eduskuntavaaleissa 14 paikkaa, joka oli hyvä saavutus juuri perustetulle puolueelle. Aluksi neljä puolueen eduskuntaryhmän jäsenistä oli pappeja, mutta puolue sai eduskuntakauden 1933-35 aikana kaksi pappia lisää riveihinsä. Aktiivisimpia ja painokkaimpia puheenvuorojen käyttäjiä olivat rovasti K. R. Kares, pastori Reino Ala-Kulju ja pastori Elias Simojoki. Elias Simojoki oli kansanedustajana 1933-39. Pappissiiven hyökkäyksen kohteeksi joutui välittömästi eduskuntatyön alettua vasemmisto, jota syytettiin uskontokielteisyydestä. Kares julisti eduskunnassa 1933 vasemmiston olevan paholaisen maanpuoleinen kätyri, joka on murskattava. Pappisedustajat katsoivat edustavansa siveellisiä ja oikeamielisiä arvoja marxilaisia pimeyden voimia vastaan.

Politiikan vanhatestamentillisuus

Valtaa oli tavoiteltava keinoja kaihtamatta pahaa vihollista vastaan. Elias Simojoki piti kiihkeitä puheita nuorisolle, joissa hän yllytti nuoria antamaan kaikkensa Suomen kansan hyväksi. Simojoesta tulikin IKL:n nuorisojärjestön sinimustien johtaja. Järjestöllä oli esikuvanaan Saksan poliittinen nuorisojärjestö Hitler-Jugend. Sinimusta-järjestölle vannottiin uskollisuutta Jumalan kautta: ” Jumala minua auttakoon olemaan iäti uskollinen tälle tekemälleen lupaukselle”. Valalla nuoriso pyrittiin kiinnittämään liikkeen toimintaa lujasti. Sinimustien yksi lainatuimmista lauseista oli ”Olkaa lujat ja rohkeat” (5. Moos. 31:6) Sinimustien mielestä pehmeydellä ei peritty Jumalan valtakuntaa. Simojoen mielestä nuorison tuli olla taipumatonta ja valmis iskuun vihollista vastaan.

Eduskunnassa puolueen pappisedustajat pyrkivät omimaan uskonnollisen kielen ja käsitteistön etuoikeudekseen. Uskonnollisen kielen hyväksikäyttö oli paljolti tuomiopäivän pasuunoiden soittelua, jossa vastustajille ei paljon armoa annettu. Syksyllä 1935 IKL:n pastori Y. E. Kivenoja vaati kuoleman rangaistuksen palauttamista: ”Kuolemantuomioiden kuulemisen kautta huomattaisiin, että Jumala on muutakin kuin armollinen Jumala”.

Saksankysymys 1930-luvulla

IKL:n suhtautuminen natsi-Saksaan oli 1930-luvulla ihannoivaa. IKL:n pappisvaikuttajat hyväksyivät kansallissosialistisen uskonliikkeen, koska se taisteli mm. bolsevismia, humanismia ja kansivälisyyttä vastaan. Viholliset olivat siten yhteiset.
Papit kuitenkin koituivat IKL:n kadotukseksi kuin pelastukseksi. Erityisesti Simojoki osallistui ajoittain lain rajamailla olevaan toimintaan. Puolueen jatkuvalla uskonnollisuudella elämöinti ärsytti 1930-luvun edetessä yhä enemmän muita puolueita.

Veikko Murtoniemi - rautiolaisuuden ilmentymä


Veikko Antero Murtoniemi s. 27.5.1921, kuoli tiistaina 18. maaliskuuta 2008 Kalajoen terveyskeskuksessa 86 vuoden ikäisenä. Kaipaamaan jäivät lähinnä puoliso ja lapset perheineen. Veikko Murtoniemi teki elämäntyönsä maanviljelinä Rautiossa. Hänen poismenonsa myötä poistui merkittävä osa rautiolaisuutta. Kuitenkin Veikon merkittävä työ rautiolaisten ja isänmaan puolesta on jälkipolvien käytössä ja hyödynnettävissä. Veikko Murtoniemi oli rautiolaisuuden ilmentymä. Hän oli aktiivisesti mukan yhteisten asioiden hoidossa ja hänelle oli rakkaita kotiseudun asiat. Veikko otti rohkeasti, mutta asiallisesti kantaa asioihin ja perusteli kannanottonsa perusteellisesti. Hän oli tasapuolinen ja luotettava asioidenhoitaja. Suuri tietämys eri elämänaloilta ja vahva elämän kokemus oli Veikon oikeudenmukaisen asioiden hoidon vahva perusta.

Haavoittui kahdesti

Isoserkkuni Veikko Murtoniemi palveli koulutuskomppania 16:ssa ja JR 29:ssä. Hän taisteli Suomen puolesta Kiipurossa, Kuuttilahdessa, Alavoisessa, Viteleessä, Tuuolksessa, Salmissa, Uuksussa, Nietjärvellä ja Kemissä. Hän haavoittui 19.7.1944 Nietjärvellä ja toisen kerran 7.10.1944 Kemissä. Sotilasarvoltaan hän oli korpraali.

Yhteiskunnallinen toiminta

Veikko Murtoniemi toimi Raution kunnanvaltuuston puheenjohtajana vuosina 1950 - 1956 ja valtuuston jäsen hän oli vuosina 1947 - 1956. Raution kunnan liityttyä Kalajoen kuntaan 1973, Murtoniemi oli Kalajoen kunnanvaltuuston jäsen vuosina 1973 - 1984. Hän toimi Kalajoen kunnanvaltuuston ensimmäisenä varapuhemiehenä vuosina 1977 - 1981 sekä vuosina 1983 - 1984. Toisena varapuhemiehenä hän toimi vuonna 1982.

Murtoniemi toimi muun muassa asutus- ja maatalouslautakunnan jäsenä, MTK:n Raution osaston puheenjohtajana sekä Kalajoen Osuusmeijerin hallituksen puheenjohtajana. Hän kuului Kala- ja Pyhäjoen kuntain kansanterveystyön kuntainliiton liittovaltuustoon, Keski-Pohjanmaan maakuntaliiton valtuustoon, MTK:n Keski-Pohjanmaan piirin sekä Keski-Pohjanmaan, Keski-Pohjan Juustokunnan johtokuntaan sekä Keski-Pohjanmaan meijeriliiton johtokuntaan, Jalostusmeijereiden liiton liittoneuvostoon, Keski-Pohjanmaan Tarkkailuyhdistyksen valtuuskuntaan, Korpelan Voiman kuntainliiton liittohallitukseen, Kalajoen Osuuskaupan hallitukseen sekä Visalan sairaalan kuntainliiton liittovaltuustoon.

Vapauden puolesta

Veikko Murtoniemi toimitti kirjan Vapauden puolesta. Sen julkaisija oli Raution Sotaveteraanit. Sotaveteraaniasia oli Veikolle todella tärkeä asia. Rautiossa paljastettiin muistomerkki sotaveteraaneille. Muistomerkin paljastustilaisuudessa vuonna 1983 Veikko Murtoniemi puhui muun muassa näin:

Tämä paikka, jossa nyt olemme, on Raution historiassa varsin merkittävä. Vuosikymmeniä sitten ovat Raution miehet lähteneet tältä paikalta kaksi kertaa kohti tuntematonta määränpäätä, ja varsin monelle lähtö oli viimeinen. Syksyllä 1939 alkoivat uhkaavat pilvet nousta isänmaamme taivaan ylle, ja tilanne kehittyi niin vakavaksi, että lokakuussa suoritettin yleinen liikekannallepano, miehet kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin, niinkuin sanonta silloin kuului.

Raution miesten kokoontumispaikaksi oli määrätty Pöllän kansakoulu, tässä pihamaalla järjestäydyttiin rivistöön marssin aloittamista varten. Tilanteen vakavuus heijaistui lähtijäin kasvoilta, ilmoille kajahti sotilaille niin tuttu virsi "Jumala ompi linnamme", tuskin kukaan lähtijöistä oli tätä virttä sillä hartaudella aikaisemmin veisannut. Niin alkoi lokakuun pimenevässä illassa marssi kohti tuntematonta määränpäätä. Näistä lähtijöistä kymmenen miestä palasi kotiseudulleen valkoisissa arkuissa sankarivainajina kotikirkkomaan multaan peitettäväksi.

Monessa kodissa oli silloin suru ja murhe mittaamaton - elämä tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta - kuitenkin sen oli jatkuttava.

Talvisota päättyi raskaisiin rauhanehtoihin maaliskuussa 1940, mutta tämä rauhanaika ei muodostunut pitkäaikaiseksi, ehti kulua ainoastaan 15 kuukautta talvisodan päättymisestä, kun jälleen jaettiin miehille määräyksiä ylimääräisiin kertausharjoituksiin, nytkin oli kokoontumispaikkana Pöllän koulu. Nyt lähtijöinä oli Raution miesten lisäksi ne Karjalan miehet, jotka tänne olivat siirtolaisiksi tulleet, menetettyään talvisodan päättyessä kotinsa ja kotiseutunsa.

Voimme vain kuvitella mitä näiden lähtevien miesten mielessä liikkui, kuinka raskasta oli lähtö sotaan, toisen kerran lyhyen ajan sisällä. Suurin osa miehistä oli perheellisiä. Kotiin jäi vaimo ja pienet lapset kyyneleet silmissä toivottamaan aviopuolisolle ja isälle siunattua matkaa. Moneen kotiin isä ei enää koskaan palannut, sillä kaksikymmentä miestä jotka silloin tästä lähtivät sai sankarikuoleman.

Koska tällä paikalla on tällainen historiallinen tausta, niin sotaveteraanien keskuudessa virisi ajatus vaatimattoman muistomerkin pystyttämiseen tähän pihan laitaan. Tähän luonnonkiveen on kiinnitetty laatta, jossa sanat: Tältä pihalta lähtivät Raution miehet talvisotaan 13.10.1939 ja jatkosotaan 18.6.1941. Raution Sotaveteraanit. Kotiseutuyhdistys.

Sotaveteraanien puolesta luovutan tämän muistomerkin Raution kotiseutuyhdistyksen hoitoon. Olkoon tämä veteraanikivi liittämässä eri sukupolvia toisiinsa tämän rakkaan isänmaan rakennustyössä. Veteraanien rivit harvenevat nopeassa tahdissa, ei ole kaukana se aika jolloin viimenenkin sotaveteraani saa kutsun viimeiseen iltahuutoon, toivoisin, että Raution kotiseutuväki tämänkin jälkeen kokoontuisi tämän kiven äärelle heidän muistoaan kunnioittamaan.

perjantai 21. marraskuuta 2008

Kalajokinen vakooja Veikko Puskala

















Jyrki Vesikansa kirjoittaa väitöskirjassaan ”Salainen sisällissota” työnantajien rahoittamasta toiminnasta kommunismia vastaan. Pääroolissa Vesikansan väitöskirjassa on kalajokinen Veikko Puskala.
Puskala aloitti kommunistien vakoilun jo 1940-luvulla SAT-VIA:ssa. Nimi tuli Suomen Aseveljien Työjärjestöstä ja Vapaus, Isänmaa ja Veljeys-järjestöistä. Kun Veikko Puskalasta tuli sosiaalidemokraattien järjestösihteeri 1950-luvun alussa, hänelle uskottiin SDP:n vakoilutoiminta. Kommunisteilla oli vahva ote Valtiolliseen Poliisiin (Valpo) 1940-luvun lopulla, joten kommunistien vakoileminen lankesi muille. SDP:n tiedustelu sai siten merkittävän aseman kommunisteihin kohdistuneessa urkinnassa. 1950-luvulla kommunistien ote kirposi Valposta ja sen nimi muuttui Suopoksi, myöhemmin Supo.

SDP:n tiedustelu pysyi pitkään Suojelupoliisia tehokkaampana. Tämä tiedettiin myös yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA:ssa sekä suomalaisten työnantajien keskuudessa. Teollisuuden työnantajat perustivat 1952 Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki-säätiön (SYT) torjumaan kommunistivaaraa. SYT tiivisti suhteitaan SDP-vakoiluun, niin sanottuun Puskalan toimistoon. SYT:stä tuli Puskalan toimiston rahoittaja. SYT luotti Puskalaan. Veikko Puskala oli ollut Väinö Tannerin puolestapuhuja sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Puskalalla oli yhteyksiä pääesikunnan tiedustelupäällikköön Kalle Lehmukseen sekä Arvo Poika Tuomiseen.

SKDL

Suomen Kommunistinen Puolue ei osallistunut vaaleihin omalla nimellään, vaan vaalijärjestönä oli Suomen Kansan Demokraattinen Liitto. Se kamppaili pitkään jopa suurimman eduskuntaryhmän asemasta, mikä huolestutti oikeistovoimia ja sosiaalidemokraatteja.

SYT sai laajan pohjan vakoilutoimintaan. Sen hallitukseen kuului 1950-luvun puolivälissä edustajia työantajajärjestöistä, kokoomuksesta, kansanpuolueesta, RKP:stä ja maalaisliitosta, jonka edustajana oli puolueen talouspäällikkö Viljami Hanni, joka oli työskennellyt Keskipohjanmaa-lehden päätoimittajana vuosina 1938-44.

Vakoilun ammattilainen

Veikko Puskalasta tuli vakoilun ammattilainen. Puskala tuli puoluetoimintaan Metalliliiton tehtävistä. Järjestösihteeriksi hänet valittiin 1946. Vt. puoluesihteerinä hän toimi 1952-53. Puskala jätti järjestösihteerin tehtävät 1955 sen jälkeen kun hän oli hävinnyt puoluesihteeriäänestyksessä Väinö Leskiselle. Puolueen hajaannuttua hän irrottautui puolueen toiminnasta kokonaan. Erotessaan hän otti haltuunsa SDP:n tiedustelun kortistot ja alkoi kehittää yksityistä vakoilubisnestä. SDP:hen kuulunut Suvi-Anne Siimeksen isoisä Armas Siimes kertoo Puskalan luonteesta, että Puskalalla oli taipumuksia vehkeilyyn, hän oli viinaan menevä ja aatteeton sekä toisinaan aggressiivinen.

Puskala jätti SDP:n, mutta säilytti oikeistososiaalidemokraattisen aatemaailman. Hän laati raportteja SYT:lle kuukausittain SKP:sta. Puskalan toimistosta tuli SYT-säätiön sivukonttori. SYT:iä rahoitti Yhdyspankki ja C. A. Serlachius. Supon toiminta ehti tehostua 1950-luvun loppuu mennessä, mutta Puskalan toiminta ei menettänyt merkitystään. Puskalan raportteja meni Supolle, puolustusvoimille ja Kustaa Vilkunan kautta myös presidentti Urho Kekkoselle. Yhteyksiä oli myös Yhdysvaltain keskustiedustelupalveluun CIA:han. Veikko Puskala, jonka salanimi oli Bror Erikson eli vakoilulla. Rekisterissä oli tuhansia kommunisteja. Supon kortisto kattoi jo 1950-luvulla
30 000 SKP:n jäsentä.

Syväkurkku Hauhia

Supon työ sai vauhtia 1950-luvun puolivälissä, kun alkoi tihkua tietoa Stalinin terrorista ja Unkarin kansannousu kukistettiin julmasti. Sekä Supo että Puskala värväsivät aatteellisesti horjuvia avustajiksi. Vesikansan mukaan Puskalalla oli 5-10 syväkurkkua. Merkittävin avustaja oli SKP:n keskuskomiteaan kuulunut vaasalainen Veikko Hauhia, jonka kieli lauloi alkoholilla kostutettuna. Ehkä hän oli katkeroitunut veljensä joutumisesta Stalinin terrorin uhriksi. Lisäksi Hauhialla oli taloudellisia ongelmia. Puskalalla oli yhteyksiä myös nivalalaiseen Kustaa Vilkunaan, joka vei Puskalan haalimia tietoja presidentti Urho Kekkosen tietoon. Vilkuna oli toiminut Itsenäisyyden Liitossa, joka jouduttiin lakkauttamaan 1946. SYT:iä voidaan pitää Itsenäisyyden Liiton työn jatkajana. Maalaisliitossa kannettiin huolta siitä, että kommunismi sai jalansijaa lestadiolaisten keskuudessa. Niinpä puolue myönsi 100 000 markkaa vuonna 1958 kommunismin torjuntaan.

Puskalan Kilama Oy ajautui konkurssiin 1970-luvun alussa. Talousvaikeuksista hänet pelasti Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja Matti Virkkunen, joten toiminta saattoi jatkua. SYT oli voimissaan, sillä sen rahoituksesta huolehti Max Jakobsonin johtama Elinkeinoelämän Valtuuskunta (Eva). Kommunistien toiminta alkoi hyytyä 1970-luvun alussa. Suomesta ei tullut kommunistista maata, vaikka SYT:ssä toimineen rovasti Kusti Korhosen Kaisa-tytöstä vasemmistoradikalismin keulakuva.

Veikko Puskala vietti eläkepäivänsä Kalajoen Vasankarissa ja hän kuoli vuonna 1989. Vasta Jyrki Vesikansan väitöskirjan ”Salainen sisällissota” kautta selvisi suurelle osalle kalajokisia totuus Veikko Puskalasta.

Lähteet
Jyrki Vesikansa väitöskirja ”Salainen sisällissota”
Keskipohjanmaa-lehden artikkeli ”Veikko Puskala eli vakoilulla”

Kuva
Väinö Leskinen kumartuu sanomaan jotakin pöydän takana istuville Veikko Puskalalle (keskellä) ja Väinö Rantaselle SDP:n puoluekokouksessa Helsingissä 1952. (lehtikuva)

Piekkon Aukko – merkillinen erakko



Aukusti Isokääntä oli maanviljelijä Antti Isokäännän, Ahon vaarin poika Käännänkylästä.
Aukkon isä oli syvästi uskonnollinen, eikä hän pitänyt poikansa kujeilevasta oleilusta toisten nuorten keskuudessa. Aukko oli ollut hyvin vilkas, ”villi” nuoruudessaan ja hänellä oli ollut ongelmia mukautua isänsä vaatimaan säntilliseen elämäntapaan. Rippikoulussakin tuli papin kanssa erimielisyyttä kortinpeluusta.

Aukustin kaksi veljeä Antti ja Mikko, muuttivat Alavieskaan. Kolmannesta pojasta, Aukusti Isokäännästä tuli suorastaan maankuulu Piekkon Aukko, s. 6.1.1846 - k. 5.11.1928. Aukko oli viettänyt Piekkossa noin 15 kesää ja lopulta hän muutti sinne kokonaan asumaan. Hän siirtyi vapaaseen ja luonnonläheiseen elämäntapaansa. Hän oli merkillinen erakko, joka hankki elantonsa metsästämällä ja kalastamalla. Kotoperintönä Aukko sai niin sanotun ”vihreän peukalon”. Antti-isä oli erinomainen puutarhuri. Raahen kaupungin puistokin on hänen istuttamansa.

Innokas metsämies

Aukusti metsästeli lähiympäristön metsissä varsinkin Kauvasten tienoilla. Hän samoili myös pitkiä aikoja Torniojokivarressa, Lapin suurissa metsissä. Aukko saalisti satoja kettuja, myös kymmeniä hirviä ja laskemattoman määrän metsälintuja.
Aukko oli mies, joka luonnonlapsena tunsi luonnonsalaisuudet. Hän luki luonnonmerkkejä kuin avointa kirjaa sekä maalla että merellä. Maakuntaa kiertää vieläkin juttuja hänen pyyntitavoistaan ja ampumatarkkuudestaan. Kun Aukolta oli kysytty haulikon tarkkuutta niin tämä oli vastannut:
- Tahtoo mennä teeri vielä kahdeksankymmenen askeleen päästä liikaa pehemiäksi.
Kerran hän oli ampunut etelään matkaavaa hanhiparvea. Kun tiedusteltiin osumia, hän vastasi:
- Neljätoista tuli heti jalkamiehiksi.

Metsästyksessä Aukko käytti aseiden lisäksi ansoja ja myrkkyjä. Syksyisillä metsästysmatkoillaan Aukko kävi Käännänpuhdossa. Useimmiten hän yöpyi Isokäännässä, jossa hänen tätinsä Johanna oli emäntänä. Kovalla laverilla nukkumaan tottunut Aukko ei suostunut menemään sänkyyn vaan nukkui tuvan laverilla.

Erikoiset jutut

Aukkon elämäntapa ja tarinat kiinnostavat ihmisiä ja Piekkossa kävikin runsaasti vieraita. Aukko otti vieraat vastaan, mutta ei sallinut heidän puuttuvan omiin tottumuksiinsa. Joku oli kerran tiskannut Aukkon ruokailuvälineet, mutta hän ei kiitellyt sellaisesta avusta vaan oli valitellut, että kahvikin oli sen jälkeen maistunut viikon posliinilta. Muuan vieras oli huomannut Aukkon valmistavan ruokaa lihasta, joka oli ollut epäilyttävän näköistä, olipa siinä matojakin vilahdellut. Aukko ei ollut huolestunut toisen varoituksista, vaan oli tokaissut: ”Mikä lihasta tullut on, se lihaa on”.

Piekkon Aukko oli viimeinen luontaistaloutta elänyt kalajokinen.

Aukkon maine metsämiehenä ei tehnyt häntä kuuluisaksi. Hän oli poikkeuksellinen persoona. Hän oli älykäs ja hänellä oli leikilliset puheet. Monille esineille, asioille ja metsäneläville hän antoi omat sattuvat nimityksensä. Metsoa hän nimitti kangaskukoksi ja teertä nuinupanuksi jne. Aukkolla oli aina koira kaverinaan. Koiran nimi oli Nätti. Kun Nätti kuoli niin toinen Nätti tuli tilalle. Aukkolla oli kesät talvet päällä sarkatakki.

Aukkon välityksellä maakunta sai edelleen tänä päivänäkin viljelyksessä olevan perunanlajikkeen Piekkon muikun.
Muikulaperunan Aukko oli saanut erään version mukaan saksalaisesta laivasta ja hän viljeli sitä omilla lannoitustavoillaan mökkinsä nurkalla, josta peruna sitten levisi ympäristökyliin. Juurikasvit, kaalet ja jopa tomaatit kasvoivat Aukkon kivikkoisissa pelloissa. Napesastioiden sisältö antoi kasvulle vauhtia. Napes oli eteisessä ollut astia johon myös vieraat kusivat ja tällä napeksen sisällöllä lannoitettiin Aukkon kasvi- ja perunamaat

Koko elämänsä ajan Aukkolla oli erinomainen terveys. Hän tarvitsi lääkäriä ja sairaalaa vasta kuolintautiin. Sairaalassa tahdottiin ajaa hänen pitkä ja takkuinen partansa. Aukko torjui jyrkästi sellaiset esitykset virkkaamalla:
- Ei! En minä mene terävällä veihtellä Jumalan käsialoja pilaamaan.

Kotiseutupäivän aihe

Piekkon Aukkon muistoa säilytetään ja vaalitaan. Siitä on osoituksena Kalajoen metsämiesten yhteisvoimin hankkima patsas, mikä paljastettiin kotiseutupäivän yhteydessä vuonna 1978 jolloin Piekkon Aukko oli Kalajoen kotiseutupäivien aihe. Tuolloin tuli kuluneeksi 50 vuotta Aukkon kuolemasta.

torstai 20. marraskuuta 2008

Antti Santaholma oli merkittävä liikemies



Antti Santaholma ja viisi hänen poikaansa Sivert, Juhani, Antti, Olli ja Oskari pitivät 6.4.1903 kokousta Oulussa ja päättivät perustaa osakeyhtiön Santaholma Oy.

Tätä päätöstä oli edeltänyt yritteliäs ja yhä uusille aloille laajentunut liiketoiminta, jonka Antti Santaholma oli nuorena talollisen poikana aloittanut 1860-luvulla ja johon hänen kaikki poikansa olivat vuorollaan iän karttuessa tulleet mukaan.

Antti Santaholma on liikkeen varsinainen perustaja, mutta jo hänen isänsä maanviljelijä Juho Pahikkala oli melko huomattava kauppamies. Isänsä apulaisena Anttikin perehtyi kaupankäyntiin. Kauppa oli pääasiassa viljan, voin, potaskan ja tervan ostoa sekä nahkain, suolan, raudan ja muiden maanviljelijäin tarvikkeiden myyntiä. Monesti kaupankäynti oli vaihtokauppaa. Antti kuljetti tervaa ja voita aina Pietariin saakka ja osti sieltä mm. jauhoja. Ruotsiin myytiin ruista ja potaskaa sekä ostettiin suolaa. Kun Antti sitten aloitti itsenäiset yrityksensä, hän saattoi lainata alkupääomaa isältään ja vielä varsin myöhään rahoittaa uusia hankkeita tämän lainaamilla varoilla. Opittuaan pastori Alceniuksela lukemisen ja laskemisen taidon hän toimi kauppa-apulaisena Kalajoella ja perusti oman kauppakartanon Kalajoen markkinapaikalle. Kauppansa yhteyteen hän rakensi nahkatehtaan, jossa valmistettiin vuotia. Antti osti myös Sandholm nimisen maatilan, jonka mukaan hän otti uuden sukunimenkin.

Suuret nälkävuodet

Antti Santaholman liikemiesuran alkuun sattui nälkävuosien varjo. Syksyllä 1863 halla vei viljan. Myös vuonna 1865 halla vei uudelleen viljan. Vuonna 1866 talvi oli ankara ja runsasluminen. Kesäkuussa tuli lämmintä ja vesisateita. Lumi suli äkkiä ja vesi nousi tavattomalla voimalla Kalajoessa. Tulva vei Rahkon, Suvannon, Salmin ja Naatuksen myllyt. Eläinten ruuasta tuli kova pula. Kalajoella kuoli ihmisiä ja eläimiä suuria määriä. Joka sunnuntai haudattiin 20-25 vainajaa. Toukokuussa 1866 Antti ja hänen toverinsa Joonas Merenoja päättivät lähteä ostamaan viljaa hevosella Pietarista saatuaan J.V. Snellmanilta tarpeelliset valtuudet, kaupungit ohittaen, he toivat suoraan Kalajoen satamaan laivoilla viljaa. Nälkävuodet jatkuivat vielä 1867. Antti Santaholma ja Joonas Merenoja toivat tuonakin vuonna viljaa Pietarista. Viljan Antti Santaholma jauhatti ostamissaan Saukon ja Siltakosken vesimyllyissä jauhoksi. Hän harjoitti seuraavina vuosina laajaa terva- ja viljakauppaa ja kävi itse solmimassa kauppasuhteita Lyypekissä. Tervaa tuotiin Kalajoelle talvikelien aikana suuret määrät ylämaista. Terva sijoitettiin makasiineihin ja lastattiin ulkomaille myytäväksi. Kuljetus tapahtui ulkomaisilla laivoilla. Antti hankki myös Oulusta tervahovilla paikan 1888. Hän ryhtyi ostelemaan metsiä Kalajoen latvoilta ja sahautti tukit omissa vesisahoissaan.

Kalaja-laiva

Kalaja rakennettiin Santaholman perustamalla "Laiva ja Varvi Seuran" telakalla vuosina 1873-1874. Se oli valmistuessaan 372,9 lästin vetoinen ja 12 jalkaa syvässä kulkeva parkkilaiva. Rakentaminen vaati yhden kuolonuhrin, kun kirvesmies Antti Efraiminpoika Tohkoja ruhjoutui telakalla sattuneessa onnettomuudessa kuoliaaksi.

Säilyneiden asiakirjojen mukaan Varvin ja Kalajan rakennuskustannukset kohosivat yhteensä 185 829,78 markkaan, jotka jaettiin osakkaiden kesken heidän osuuksiensa mukaisesti. Parkkilaiva ”Kalaja” aloitti toimintansa vieden ensilastinaan lankkuja ja tuoden suolalastin. Kalaja otti vuonna 1885 Cardiffista hiililastin toimitettavaksi Jamaikalle, josta otti punapuulastissa kurssin kohti Ranskan Le Havren satamaa. Huhtikuussa 1885 Santaholma vastaanotti Halifaxsta kauhistuttavan sähkeen, jonka mukaan saksalainen Lloydin tullilaiva oli upottanut Kalajan "bankilla" ja perämies Lakström oli hukkunut. Vähitellen Kalajoelle saapui lisää tietoa ja kävi ilmi, että Kalaja oli joutunut onnettomuuteen matkalla Jamaikalta Le Havren satamaan Kanadan edustalla Newfoundlandin matalikolla huhtikuun 13. päivänä 1885. Tietojen mukaan saksalainen höyrylaiva Main tuli yöllä takaa päin ja päästyään melkein laivan sivulle, kääntyi ja ajoi suoraan Kalajan päälle, jolloin laiva katkesi kahtia. Onnettomuushetkellä perää pitänyt Lakstöm hukkui. Main pelasti merimiehet Kalajan ajelehtivasta keulaosasta ja vei heidät Amerikkaan, josta he palasivat takaisin Kalajoelle omia aikojaan. Oikeus totesi molemmat laivat syypäiksi, sillä Kalajan lyhdyt oli ilmeisesti asennettu väärin.

Tervakaupan lakattua Antti Santaholma oivalsi, että Kalajoen tummasta graniitista voisi tulla hyvä vientitavara. Vuodesta 1890 hän alkoi viedä kiveä Englantiin ja Skotlantiin. Vuonna 1904 hän perusti kivihiomon ja sen jälkeen kiveä vietiin jalostettunakin. Kivihiomo toimi vuoteen 1918 saakka.

Santaholma Oy

Yhdessä viiden poikansa kanssa Antti Santaholma muodosti liikkeestään perheyhtiö A. Santaholma Oy:n, joka vuodesta 1903 omisti sahan Kalajoella, vuodesta 1915 sahan Haukiputaalla, vuodesta 1934 Pirttiniemen sahan Raahessa sekä vuodesta 1905 Pohjois-Suomen ensimmäisen puuhiomon Pyhäjoella. Antti Santaholma lahjoitti Kalajoen kirkkoon 24-äänikertaiset urut, jotka tuhoutuivat kirkon palossa 1930. Äitinsä syntymätalon Rahkolan Antti Santaholma lahjoitti kunnalle, joka rakennutti sinne 1920 kunnalliskodin. Luonteeltaan Antti Santaholma oli vähäpuheinen ja vaatimaton.
Oskari Santaholma kävi muutaman luokan Oulun suomalaista lyseota ja sen jälkeen Raahen porvari- ja kauppakoulun. Hän kävi opintomatkalla Englannissa vuonna 1901. Hän toimi aluksi perheyrityksessä konttoripäällikkön ja 1924 hänestä tuli Santaholma Oy:n toimitusjohtaja.

Santaholmien omistama Jokisuun höyrysaha käynnistyi vuonna 1903. Vuosina 1909-1913 sahattiin vuosittain 130 000 – 330 000 tukkia. Työvoiman määrä vaihteli 75:stä 134 henkeen. Santaholma Oy oli Kalajoen ylivoimaisesti suurin työnantaja. Työvoiman puute ja liikennerajoitukset johtivat vuosina 1916-1918 seisokkeihin. Jokisuun saha käynnistyi uudelleen 1919. Sahan konekanta uusittiin vuonna 1926. Pulavuodet vaikeuttivat Jokisuun sahan toimintaa, mutta vaikeuksista selvittiin. Lupaava kehitys katkesi toiseen maailmansotaan, joskin yhtiön toiminta pystyttiin pitämään yllä sotavuosina ajoittaisesta työvoimapulasta huolimatta. Jokisuun sahan toiminta jatkui aina vuoteen 1996.

Santaholma Oy:n konkurssi

Vakaan markan politiikka johti Suomessa siihen, että markkinoilta poistettiin noin 60 000 elinkelpoista yritystä. Päätös asiasta tehtiin Esko Ahon hallituksen talouspoliittisessa ministerivaliokunnassa 14.10.1993 ja koko hallituksen osalta 22.10.1993. Silloin hyväksyttiin ns. Säästöpankkisopimus, jossa määriteltiin ylikapasiteetin poistaminen. Santaholma Oy kuului alalta poistettavien listalle. Kalajoen kunta oli merkittävä osakas Santaholma Oy:ssä. Kalajoen kunta olisi voinut pelastaa Santaholma Oy:n, mutta kunnanjohtaja Torsti Kalliokoski näki asian toisin. Asiat on jostain syystä pidetty salassa. Minulla on asiasta sisäpiirin tietoa.

Toimin ITC Finland Oy:n toimitusjohtaja vuonna 1996-1997 ja yhtiön pääomistaja Richard Rienstra olisi halunnut vuokrata Santaholman Oy:n sahan, mutta Santaholma Oy:n konkurssipesä ei halunnut vuokrata sahaa ja Kalajoen kunta vastusti sahan vuokrausta ja myymistä. Kävimme neuvottelut asiasta Kalajoen kunnan edustajien kanssa. Paikalla oli muun muassa kunnanjohtaja Torsti Kalliokoski ja kunnanhallituksen puheenjohtaja Raili Myllylä sekä muita kunnanhallituksen jäseniä. Minun käsitykseni mukaan Santaholma Oy:llä olisi ollut kaikki menestymisen edellytykset, mutta yritys poistettiin markkinoilta sahojen ylikapasiteetin poistamisen yhteydessä, mikä tapahtui valtion toimesta. Kera Oy:ssä perustettiin ns. ruumiinpesuryhmä, jonka tehtävänä oli turvata Kera Oy:n sijoitukset ongelmayrityksissä ja poistaa markkinoilta näiden kilpailijat. Kaikki tämä liittyi pankkien pelastamiseen, mihin kuului myös ns. Koiviston konklaavin toiminta. Konklaavin palaverin asiakirjat 6.5.1992 on julistettu salaiseksi. On syytä epäillä, että tuossa palaverissa annettiin pankeille suosituimmuusasema eli pankit voittivat asiansa ylemmissä oikeusasteissa. Lisäksi pankki sai laittaa kaadettujen yritysten valtion avonaiseen pankkitukipiikkiin. Perustettiin niin sanottu roskapankki Arsenal, jonne siivottiin pankkien epämääräiset saatavat. On syytä epäillä, että rikosten peittelemiseksi roskapankki Arsenalin saatavat myytiin ministeri Suvi-Anne Siimeksen toimesta 31.3.2000 ulkomaille 5 prosentilla käyvästä arvosta rikosten peittelemiseksi.

Havula

Havula on sahanjohtaja kauppaneuvos Oskari Santaholman koti. Havula on rakennettu noin vuonna 1912. Rakennus on huvilamainen rakennus, jonka Kalajoen kunta osti perikunnalta vuonna 1992 täydellisen irtaimistoineen. Rakennus on kunnostettu 1910-1930-lukujen porvariskodista kertovaksi tutumiskohteeksi. Havula on avoinna keskikesällä tiistaisin, torstaisin ja sunnuntaisin. Opastuskierros kestää noin tunnin.

Havulan suunnitteli helsinkiläinen arkkitehtitoimisto Palmqvist & Sjöström. Kartano on rakennettu suomalaisuutta korostavaan kansallisromanttiseen henkeen, ja se muodostaa edustavine irtaimistoineen Pohjois-Suomen oloissa harvinaisen ehjän 1900-luvun alun varakkaan porvariskodinmiljöötä.

Rakennuksen huoneiden nimet kuvastavat aikaansa: sali, Oskari-herran työhuone, radiohuone (alkujaan salonki), Hilkka-neidin kamari, piikain kamari jne. Keittiön moninaiset taloustavarat ja ratkaisut kertovat aikansa ruoanvalmistusmenetelmistä ja nikseistä. Isäntäväen muotokuvat on maalannut Eero Snellman vuonna 1928. Havula on todella mielenkiintoinen käyntikohde Kalajoella.