keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Kalajokisten henkilöiden elämäkertoja













Liisi Kivioja - kansanedustaja

Erkki Rautia
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Rautia_Erkki

Martti Rautia
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Rautia_Martti

Peter Kalling
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Kalling_Peter

Söyrinki Lankila
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Lankila_S%C3%B6yrinki

Olaus Lauraeus
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Lauraeus_Olaus


Olli Laurila
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Laurila_Olli

Joosef Mathesius
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Mathesius_Joosef

Matti Metsälä
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Mets%C3%A4l%C3%A4_Matti

Sipi Hannila
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Hannila_Sipi

Pietari Arctophilacius
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Arctophilacius_Pietari

Matti Himanko
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Himanko_Matti


Henrik Achrenius
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Achrenius_Henrik

Johan Amnell
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Amnell_Johan

Johan Blomström
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Blomstr%C3%B6m_Johan

Johan Frosterus
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Frosterus_Johan

Matti Jylkkä
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Jylkk%C3%A4_Matti

Niilo Koskela
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Koskela_Niilo


Anton Lankila
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Lankila_Anton

Abraham Montin
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Montin_Abraham

V. G. Palmqvist
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Palmqvist_V_G

Simo Saari
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Saari_Simo


Sigfrid Silvasti
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Silvasti_Sigfrid

Simon Silvén
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Silv%C3%A9n_Simon

Stefan Silvén
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Silv%C3%A9n_Stefan

Aino Torvinen
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Torvinen_Aino

Mikko Torvinen
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Torvinen_Mikko



Ernsti Sefanias Hillilä
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Hillil%C3%A4_Ernsti_Sefanias

Ernsti Albert Hillilä
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Hillil%C3%A4_Ernsti_Albert

Martti Hekkala
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Hekkala_Martti

Herman Eskeli
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Eskeli_Herman

Veikko Borén
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Bor%C3%A9n_Veikko


Eino Himanka
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Himanka_Eino

Paavo Jokivartio
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Jokivartio_Paavo

Juho Juopo
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Juopo_Juho

Matti Keto
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Keto_Matti

Efferi Kinaret
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Kinaret_Efferi


Matti Kuru
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Kuru_Matti

Senja Luoma
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Luoma_Senja

Maija Märsylä
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/M%C3%A4rsyl%C3%A4_Maija

Heikki Pahkala
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Pahkala_Heikki

Sakari Pöyhtäri
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/P%C3%B6yht%C3%A4ri_Sakari


Juho Seppä
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Sepp%C3%A4_Juho

Akseli Siipola
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Siipola_Akseli

Alma Soisalo
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Soisalo_Alma

Antti Särkelä
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/S%C3%A4rkel%C3%A4_Antti

Eveliina Särkelä
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/S%C3%A4rkel%C3%A4_Eveliina

Juho Tilus
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Tilus_Juho


Ensti Pahkala
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Pahkala_Ensti

Juhani Pohjanpalo
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Pohjanpalo_Juhani

Matti Pohjanpalo
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Pohjanpalo_Matti

Tuomas Pohjanpalo
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Pohjanpalo_Tuomas


Leander Rahja
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Rahja_Leander

Pekka Rahja
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Rahja_Pekka

Anna Saari
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Saari_Anna

Einar Sahlberg
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Sahlberg_Einar

A. G. Östman
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/%C3%96stman_A_G

H. G. Östman
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/%C3%96stman_H_G


Werner Lindman
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Lindman_Werner

Jaakko Myllylä
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Myllyl%C3%A4_Jaakko

Eemil Ojala
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Ojala_Eemil

Liisi Kivioja
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Kivioja_Liisi

Antti Heusala
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Heusala_Antti


Risto Kalajo
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Kalajo_Risto

Olli Petäjistö
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Pet%C3%A4jist%C3%B6_Olli

Matti Heusala
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Heusala_Matti

Juho J. Einell
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Einell_Juho_J


Vilho Auno
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Auno_Vilho

Toivo Jyrinki
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Jyrinki_Toivo

Hilja Ketola
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Ketola_Hilja

K. S. Laurila
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Laurila_K_S

Antti Tanhuala
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Tanhuala_Antti

Emma Ventelä
http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Ventel%C3%A4_Emma

tiistai 28. helmikuuta 2012

Kalle Myllylä – valtiopäivämies



















Kalle Pekanpoika Myllylä syntyi Kalajoella 14.9.1844 ja kuoli siellä 11.7.1923. Kalle Myllylän isä oli Merimies Pekka Heikkilä, alkujaan Tuura. Myllylä sukunimen hän otti mennessään toiseen avioliittoon ja muuttaessaan asumaan Pitkäsenkylän Myllylään. Kalle Myllylä ei käynyt muuta virallista koulua kuin rippikoulun. Hänen lahjakkuutensa ilmeni jo pienenä. Naapuritalon isäntä, joka tunnettiin sen lukumiehenä, opetti hänet lukemaan j0 6-vuotiaana. Seurakunnan pastori E.R. Alceniiuksen sanotaan opettaneen laskutaitoa Kalle-pojalle, joka oli 11-vuotias pastorin muutaessa Lapväärtiin. Itsekseen hönen sanottiin opetelleen Vivolin laskuopin. Itse hän myöskin opetteli kirjallisen ruotsinkielen taidon niin, että pystyi laatimaan asiakirjoja, jotka yleensä silloin piti olla ruotsinkielisiä. Hänellä oli erittäin selvä käsiala ja taito laatia selviä, helposti ymmärrettäviä asiakirjoja ja kokousten pöytäkirjoja. Häntä käytettiin jo varsin nuorena asiakirjojen laatijana ja perusnkirjoitusten pitäjänä.

Kalle Myllylä valittiin Kalajoen kunnan kirjuriksi 21.3.1870. Siinä tehtävässä hän teki varsinaisen elämäntyönsä, 52 vuotta. Viime vuosisadan loppupuolella ja vielä tämän vuosisadan alussakin oli kunnallisten asioiden hoito jokseenkin yksinomaan kunnakirjurin tehtävänä. Myllylä oli erittäin pidetty ja tehokas kunnankirjurin toimessaan.
Kun Myllylä lopulla vuotta 1922 sitten luopui kunnankirjurin tehtävästä, myönsi valtuusto hänelle kunnanhallituksen esityksestä 6000 markan kertakaikkisen korvauksen eläkkeenä. Tämä vastasi hänen lähes seitsemän vuoden palkkaansa.

Kalle Myllylän työ valtiopäivämiehenä alkoi, kun seudun talonpoikia talonpoissäädyssä edustanut Pietari Päivärinta korkean ikänsä takia keiltäytyi ehdokkuudesta. Myllylä valittiin valtiopäiville talonpoikaissäätyyn 1897. Hän oli mukana myös 1899 ylimääräisillä valtiopäivillä ja tuli valituksi taas 1905-06 valtiopäiville, jotka olivat viimeiset säätyvaltiopäivät. Yksikamarisen eduskunnan ensimmäisielle valtiopäiville Kalle Myllylä valittiin vaalipiirinsä suurimmalla äänimäärällä. Hän lukeutui vanhasuomalaiseen puolueeseen. Näillä valtiopäivillä tuli ensikerran esille Rahjan satama-aloite, jonka yhtenä allekirjoittajana oli luonnollisesti Kalle Myllylä. Hän oli vielä vuoden 1909 molemmilla valtiopäivillä, jotka olivatkin sitten hänen viimeisensä. V.H. Kivioja kirjoittaa 1944, Myllylän syntymän 100-vuotishistoriikissään: ”Valtiopäivätoverit, joita vieläkin on elossa, muistavat Myllylää vaattimattomana edustajana ja pystyvänä valiokunnan jäsenenä. Elämä oli aina vakaataa ja esimerkiksi kelpaavaa heidän yksimielisen todistuksensa mukaan. Oman maan ja maakunnan asioita hän ajoi sydämensä koko lämmöllä ja kokemuksensa tukemana.

Eläkevuosista kunnankirjuri Kalle Myllylä ei ehtinyt nauttia. Kun hän vuoden 1922 lopulla luopui kirjurin tehtävästään, kuoli hän heinäkuun alkupuolella 1923. Kalajoen kunta on pystyttänyt hänen haudalleen muistomerkin. Kalle Myllylän ensimmäinen puoliso Anna Heikintytär Hukka syntyi Himangalla 18.07.1842 ja kuoli Kalajoella 30.12. 1883. Toinen vaimo Stiina Maria Pekantytär Törmälä, syntynyt Kalajoella 2.12.1943 ja kuollut Kalajoella 7.11.1914.

Lähdeaineisto Pentti Pulakka Keskipohjalaisia elämäkertoja ISBN 951-97331-0-8

maanantai 27. helmikuuta 2012

Eino Honkela – talousneuvos



















Eino Honkela syntyi Himangalla 17.9.1896 ja kuoli Kalajoella 26.5.1974. Hongelin perhe muutti 1907 Himangalta Kalajoen Tyngän kylään sieltä hankitulle Suvannon tilalle, joka vuosikymmenien ajan toimi harjoittelutilana. Eino Honkela joutui jo nuoruusvuosinaan mukaan moniin yhteisöihin. Osuustoiminta-aatteessa hän näki välttämättömän mahdollisuuden maaseudun elinolojen kehittämisessä. Hän oli tämän aatteen puolestapuhuja ja toimi sen piirissä koko elämänsä ajan. Käytyään maamieskoulun Eino Honkela oli Kalajoen Säästöpankin kamreerina 1919-22 ja samalla tyngän Myllyn ja Sahan isännöitsijänä sekä Kalajoen Ylipään osuusmeijerin kirjanpitäjänä.

Hän suoritti Valtion maitotalousopiston 1922-24. Hänet mainitaan kurssinsa parhaana. Hän teki kaiken toimissaan parhaalla mahdollisella tavalla ja paneutui tehtäviinsä koko sydämellään. Oppikoulun käymisen puutetta hän korvasi kehittämällä jatkuvasti itseään mm. kirjeopistojen kautta. Siten hän hankki tietoja, joita ammatissaan tarvitsi ja joita virkaveljet olivat jopa korkeakouluopiskelussa. Nuorisolle hän muistutti jatkuvasti opiskelun merkityksestä. Yön tunteina hän opiskeli pikakirjoituksen voidakseen kirjoitella tyttärelleen ja siten innostaa häntä harrastuksessaan. Ammattitaitoa lisääviä tietoja hän hankki myös 1930- ja 1940-luvuilla tekemillään ulkomaan opintomatkoilla.

Eino Honkela toimi Uudenkirkon TL.n (Kalanti) meijerin isännöitsijänä 1924-1925. Helmikuun alussa 1925 hänet kutsuttiin toimintaansa aloittavan Keski-Pohjanmaan meijeriliiton toiminnanjohtajaksi, jota tehtävää hän päätoimisesti hoiti eläkkeelle siirtymiseesnsä saakka vuoteen 1963. Sotatalvena 1939-1940 Eino Honkela toimi oto P-Karjalan ja P-Savon meijeriliitojen toiminnanjohtajana. Kalajoen verolautakunnan puheenjohtajana hän toimi vuodesta 1923 vuoteen 1959. Kalajoen osuuskaupan johtokunnan jäsen hän oli vuodesta 1937. Hankkijan Kokkolan konttorin piirineuvoston jäsen vuodesta 1944 alkaena 20 vuotta. Meijerien Keskinäisen Vakuutusyhtiön hallintoneuvoston jäsen hän oli vuodesta 1952 ja Eläkekassan hallintoneuvoston jäsen kaksi vaalikautta. Kalajoen kunnan tiintarkastajana Honkela oli vuodeta 1925 n. 40 vuotta. Keski-Pohjanmaan Kirjapaino Oy:n tilintarkastaja 1939-69 ja tilintarkastajana monissa yhdistyksissä.

Hän kirjoitteli ahkerasti artikkeleita alansa ammattilehtiin. Eläkevuosinaan aina sairastumiseensa saakka hän hoiti uutterasti metsäpalstojaan, voitti palkintoja jopa paikallisissa metsänhoitokilpailuissa. Eino Honkela oli tasapuolinen ja harkitseva, lämminsydäminen henkilö. Eino Honkela sai talousneuvoksen arvonimen 1961. Hänen puolisonsa Maria atilda Hankonen syntyi Pulkkilassa 10.7. 1896 ja kuoli Kalajoella 25.7.1973.

Lähdeaineisto Pentti Pulakka Keskipohjalaisia elämäkertoja ISBN 951-97331-0-8

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Uuno Rahko – kunnallisneuvos



















Uuno Kustaa Rahko syntyi Kalajoella 19.12.1910 ja kuoli Kalajoella 23.4.1977. Uuno Rahko suuntautui jo varhain monenlaisiin yhteiskunnallisiin harrastuksiin. Nuorena hänen harratuksensa kohteena oli nuorisoseuratoiminta. Hän kuului Kalajoen nuorisoseuran johtokuntaan ja toimi korkeatasoisen nuorisoseuran miesvoimitelujoukkueen johtajana. Kalajoen kotiseutuyhdistyksen puheenjohtajana hän oli 36 vuotta. Myös historia kiinnosti Rahkoa. Hän oli Kalajokilaakson historiatoimikunnan puheenjohtaja 1951-63. Ennen maanviljeilijäksi ryhtymistään Uuno Rahko oli perustamassa Ylivieskan Puusepät Oy:tä. Hän oli yhtiön toimintusjohtajana ja sen hallituksen jäsenenä. Kalajoen kunnanvaltuustoon hänet valittiin 1948. Kunnanvaltuuston puheenjohtajana hän toimi 1957-67 ja valtuuston jäsenenä kuolemaansa saakka. Lisäksi hän oli kunnahallituksen jäsenä sekä useissa muissa kunnan luottamustoimissa.

Uuno Rahkon osuus sataman saamiseen Kalajoelle oli merkittävä. Lukuisat olivat ne tilaisuudet, joissa hän puhui sataman rakentamisen välttämättömyydestä Kalajoelle ja alueen elinkeinoelämälle. Ylikunnallisia sekä maakunnallisia luottamustoimia Uuno Rahkolla oli niinikään lukuisia. Erityisen voimakkaasti hän toimi useissa sairaalakuntainliitoissa sekä Kalajokilaakson ammattikoulukuntainliitosa. Edelleen hän toimi maalaisliiton/keskustapuolueen luottamustomissa sekä paikallisella että maakunnallisella tasolla. Presidentin valitsijamies hän oli 1962. Lisäksi hän oli tilintarkastajana useissa sekä paikallisissa että ylikunnallisissa yhteisöissä. Erityisen suuren panoksen hän antoi Kalajokilaakson Talousalueen Liitolle, jonka keskeisissä luottamustoimissa Uuno Rahko toimi lähes kahden vuosikymmenen ajan. Keski-pohjanmaan läänikomitean jäsenenä 1959-1967 Rahko osallistui voimakkaasti aluepoliittisiin linjauksiin. Hän ajoi komiteassa Ylivieska-keskeistä Keski-Pohjanmaan lääniä, jonka pohjoisraja ulottui kauas pohjoiseen Kokkolan jäädessä suunnitellun läänin ulkopuolelle. Tämä linjaus sai erimielisessä komiteassa enemmistön, mutta hanke hautautui nopeasti.

Henkilö Uuno Rahko tunnettiin määrätietoisena, mutta sovittelevana persoonana, joka hillityllä esiintymisellään ajoi oikeaksi katsomiaan asioita eteenpäin. Kunnallisneuvoksen arvonimen Uuno Rahko sai 1976. Hänen puolisonsa Kerttu Kontio syntyi Oulaisissa 14.6.1912 ja kuoli Kalajoella 20.9.1980.

Lähdeaineisto Pentti Pulakka Keskipohjalaisia elämäkertoja ISBN 951-97331.0-8

lauantai 25. helmikuuta 2012

Uuno Välimaa – kunnanjohtaja



















Uuno Matias Välimaa syntyi Kalajoella 25.11.1910 ja kuoli Kalajoella 16.9.1970. Uuno Välimaan isä muutti Kalajoelle 1903. Pitkäaikaisen kunnallisen uransa Uuno Välimaa aloitti 19-vuotiaana. Hän oli tällöin ja kahtena seuraavana talvikautena harjoittelijana silloisella kunnankirjuri Metsolalla Kalajoella. Kunnallinen elämä näytti kiinnostavan Välimaata heti alusta alkaen. Hän suoritti vuonna 1933 Maalaiskuntien liiton kunnankirjurikurssin. Sen jälkeen hänet valittiin Kempeleen kunnankirjuriksi ja hän hoiti virkaa lähes kahdeksan vuotta. Sen ohessa hän suoritti Maalaiskuntien liiton kunnankirjuritutkinnon 1938. Kempeleestä Uuno Välimaa siirtyi kotipitäjäänsä Kalajoelle, jossa hän toimi kirjanpitäänä noin kolme vuotta. Tämän jälkeen hän toimi Kalajoen kunnansihteerinä vuodesta 1944 aina vuoteen 1968 saakka. Kunnansihteerin viran lisäksi Välimaa toimi luottamustoimisena kunnanhallituksen puheenjohtajan vuodesta 1946 lähtien aina siihen saakka, kunnes hän 1.3.1968 ryhtyi hoitamaan Kalajoelle silloin perustettua kunnanjohtajan virkaa, jota hän hoiti kuolemaansa saakka.

Varsinaisen päätyönsä ohella kunnanjohtaja Uuno Välimaa toimi useissa kunnallisissa lauta- ja toimikunnissa sekä myös kuntainliitoissa. Hän toimi jäsenenä mm. Keski-pohjanmaan maakuntaliiton hallituksessa ja Pohjois-Pohjanmaan hallituksessa. Hänen taloudellista asiantuntemustaan käytettiin hyväksi mm. Kalajoen seurakunnan, Kalajokilaakson Sähkö Oy:n, Kalajoen Osuuskaupan, Visalan sairaalan, Nivalan ammattikoulun ja Oulaisten parantolan tilintarkastajana sekä Kalajoen osuuskassan hallituksen jäsenenä ja Kalajoen Kansallis-Osake-Pankin konttorin valvojana. Lisäksi hän toimi Kempeleessä ja Kalajoella verotuksen valtionasiamihenä ylli 15 vuotta.

Harrastuksista erityisesti urheilutoiminta oli Uuno Välimaan sydäntä lähellä. Jo ennen Kempeleeseen siirtymistä hän oli Kalajoen nuorisoseuran urhelijain sihteerinä ja rahastonhoitajana useita vuosia sekä Kalajoen Nuorisoseuran tilittäjänä ja johtokunnan jäsenenä. Kalajoen Junkkareiden sihteerinä ja rahastonhoitajana hän toimi sotien aikana ja Kempeleessä hän hakeutui urheilun piiriin kuuluen sikäläisen urheiuseuran johtokuntaan. Urheilukilpailuissa Välimaa nähtiin toimitsijana yli 40 vuoden ajan. Kunnanjohtaja Välimaan aikana kunnallishallinto kasvoi ja kehittyi voimakkaasti. Tänä aikana Välimaa hoiti vastuullisia ja eteen tulleita uusia tehtäviä kasvaen ja kehittyen tehtävien mukana. Työssään hänet tunnettiin vakaana, oikeudenmukaisena ja tasapuolisena henkilönä, joka pyrki vakaumuksensa mukaisesti ottamaan huomioon kuntalaisten ja kunnan edut sekä talodellisuuden. Uuno Välimaan puoliso Eeva Nanni Marjatta Takalo syntyi 25.5.1918 ja kuoli 1.1.1961.

Lähdeaineisto Pentti Pulakka Keskipohjalaisia elämäkertoja ISBN 951-97331-0-8

perjantai 24. helmikuuta 2012

Oskari Metsola – musiikkimies ja vaikuttaja



















Kaarle Oskari Metsola (alkuaan Prihti) on syntynyt Kiikassa lokakuun 4. päivänä 1874 ja hän on kuollut Kalajoella 8.8.1951. Kaarle Oskarin vanhemmat olivat maanviljelijä, herastuomari Isak Juhonpoika ja äiti Vihelmiina erkintytär. Koska isä oli sukunimetön mies, hän alkoi käyttää nimeä Prihti ostettuaan 1869 Prihti-nimisen tilan. Perheeseen syntyi seitsemän musikaalista lasta ja laulu kaikui Prihtin tuvassa. Tosinaan äitikin askarrellessaan lauloi vanhoja balladeja, jotka Oskari poika taltioi sitten, kun oli oppinut nuottienkirjoitustaidon.

Kansakoulusta Oskari sai loistavan päästötodistuksen. Hän oli toivonut löytvänsä elämäntehtävän musiikista ja niin hän pyrki ja hyväksyttiin Turun lukkari-urkutikouluun. Ensin hän kävi Suomen aartin ja vasta sen jälkeen hän pääsi jatkamaan opiskelua, nyt Viipurin vastaavassa koulussa. Sen johtaja oli Emil Sivori, joka oli merkinnyt muistiin yli 2000 kansanlaulua ja sai oppilaansakin niihin innostumaan. Kouluaikanaan Metsola johti Viipurin VPK:n mieskuoroa ja sai kiitosta sovittamistaan kansanlauluista. Päästötodistuksen hän sai 1898.

Ensimmäinen virkapaikka ollli Pälkjärven lukkarin viransijaisuus, jonka velvollisuuksiin kuului kiertokoulunopetus. Lisäksi virkaa tekevä lukkari opetti laulua kirkonkylän kansakoulussa ja toimi säästöpankin johtajana. Hän oli perustamassa paikkakunnan nuorisoseuraa ja kuului myö raittiusseuraan. Vuonna 1900 Oskari Metsola sai vakinaisen viran Längelmäellä. Siellä hän oli virkansa ohella muun muassa kunnankirjurina, säästöpankin kamreerina, kuntakokouksen ja holhouslautakunnan puheenjohtajana. Laulu- ja soittokuntien johtajana hän oli koko Längelmäellä oloajan. Vuonna 1907 Oskari Metsola oli perustamassa Suomen Kanttoriurkuriliittoa, ja kun Keki-Hämeessä alettiin suunnitella omaan kansanopistoa, oli Oskari Metsola innolla mukana. Oriveden opiston kannatusyhdistys kutsuikin 20-vuotta toimittuaan Metsolan kunniajäsenekseen ”kiitollisuutensa ja kunnioituksensa” osoitukseksi.

Vuonna 1909 Metsola muutti Kauvatsalle, jossa hän virkansa ohella osallistui kunnaliseen toimintaan. Hän oli mm. kuntakokouksen ja kunnanvaltuuston sekän kunnan kansakoulujen johtokunnan puheenjohtajana. Hän oli 9 vuotta postitoimistonhoitaja ja 19 vuottq Satakunnan nuorisoseurojen liiton musiikkineuvoja. Laulu- ja soittojuhlilla Metsola oli itseoikeutettu yleisjohtaja.

Kun hänellä oli tähtäimessä muutto Kalajoelle, hän kirjoitti muistiin 100 kansansävelmä, mitkä ovat säilytettyynä Satakunnan kotiseutuarkistossa. ”Tämn uutteran nuorisoseuratyöntekijn” kutsui Satakunnan nuorisoseurojen liitto kunniajäsenekseen Marianpäivänä 1921. Kauvatsan seurakunnan piispantarkastuksessa 1920 tahtoi piispa Gustaf Johansson pöytäkirjaan erikoismaininnan Oskari Metsolan ”suuresta taidosta ja harrastuksesta, jolla hän on huolehtinut kirkkolaulusta ja että kirkkomusiikki on erittäin hyvällä kannalla”. Vuonna 1920 Turun tuomiokapituli myönsi Metsolalle director santus-arvonimen.

Oskari Metsola muutti 1.5.1921 Kalajoelle ehtien palvella seurakuntaa ja kuntaa 30 vuotta. Jo seuraavana vuonna hänet valittiin kunnan rahastonhoitajaksi ja 1923 kunnankirjuriksi. Talvikaudet 1923-26 hän oli virkavapaana toimiakseen Hämeenlinnan alakansakouluseminaarin soitonopettajana. Hän opetti myös laskentoa ja toimi samanaikaisesti Hämeenlinnan tyttökoulun laulunopettajana sekä johti raittiusseuran sekakuoroa. Kalajoella hänellä oli monia puheenjohtajuuksia ja kunnankirjuri hän oli siihen saakka, kunnes hänestä tuli 1944 Pohjolan Osake Pankin Kalajoen konttorin johtaja. Siinä toimessa hän oli kunnes pankki 1946 yhdistyi Kansallis-Osake-Pankin kanssa.

Kun pitäjään 1940-luvulla perustettiin kansanopisto ja yhteiskoulu oli Metsola muutaman vuoden uusien koulujen alkuköyhyyden aikana molemmissa palkattomana laulunopettajana. Hän oli oikea työmyyrä, joka uurasti aamuvarhaisesta iltamyöhään. Oli hänellä miten kiire tahansa, niin koskaan hän ei sanonut ”en minä jouda”, kun joku tuli hänen apuaan pyytämään. Kaikki kokoukset, seurat, lauluharjoitukset ym. hän muisti ilman kalenterimerkintöjä. Sekakuoro oli hänelle rakkain harrastus ja kuorolle hän teki pikku laulelmia ja kansanlaulusovituksia. Hänen laulujaan on julkaistu mm. kokoelmissa ”Hengellisiä lauluja ja virsiä”, ”Siionin sointuja” ja Kansanvalitusseuran julkaisemassa ”Sekaäänisiä lauluja”. Hän toimitti yhdessä opettaja J.N. Lahtisen kanssa kirjan Kodin ja koulun koraalikirja.

Kun Kalajoen sekakuoro kerran lauloi radiooon, sattui sitä kuuntelemaan professori Heikki Klemetti. Hän kirjoitti Metsolalle kiitoksen kuoron esityksist ja vaikutuksestaan Metsola sai director musices-arvonimen täyttäessään 70 vuotta. Oskari Metsola oli monipuolisesti lahjakas, huumorintajuinen, valoisa ihminen, joka oli aina kiitollinen saamastaan elämänlahjasta ja kaikesta vuosikymmenien aikana kokemastaaan. Hän osasi kiittää jopa saamistaan murheista.

Keskipohjalaiset muistavat Oskari Metsolan hänen sanoittamastaaan ja säveltämästään Keski-Pohjanmaan laulusta ”Näin kuinka rannat viljavat...” Kalajoen Sekakuoro suorittei sen ensiesityksen Keski-Pohjanmaan maakuntaliiton perustavassa kokouksessa Kalajoella 1930. Metsolalle on myönnetty SL:n ritarikunnan ansioristi ja Kansanavun ansioristi.

Lähdeaineisto Pentti Pulakka Keskipohjalaisia elämäkertojaISBN 951-97331-0-8

torstai 23. helmikuuta 2012

Toivo Ojala – Topi-Kalustaja Oy:n perustaja



















Alavieskassa syntynyt ja pääasiassa suutarin töillä itsensä elättänyt Stefnias Ojala, joka oli vuosien 1878-88 välisenä aikana muuttanut sukunimensä Stenholm Ojalaksi, hankki Pitkäsenkylästä Ala-himangan tilan ja tuli näin maanviljelijäksi. Toivo Ojala syntyi Kalajoella 26.11. 1902 ja kuoli 27.12.1982. Toivo Ojala kasvoi suurimmillan yhdeksänlapsisessa perheessä. Koulunkäyntinsä hän aloitti 7-vuotiaana kiertokoulusa ja kansakoulun kahdentoista ikäisenä vasta toimintansa alkaneessa Pitkäsenkylän koulussa. Vuonna 1916 saamansa päästötodistuksen mukaan hän on ollut koulun eturivin oppilaita. Keski-Pohjanmaan maanviljelysseuran kiertävä veistokoulu tuli syksyllä 1919 Pitkäsenkyälle. Sitä pidettiin Ojalan tuvassa kahdeksan kuukauden ajan. Tämä koulu ohjasi Toivo Ojalan puusepän ammattiin.

Asevelvollisuuden hän suoritti Kellomäellä Karjalassa. Sotilasarvo on korpraali. Maalarin ammattikoulutuksen hän sai työskennellessään maalarimestari Sundströmin apulaisena tavallaan oppisopimuskoultuksesa. Maalarin ammatista Toivo Ojalana liiketoiminta sai alkunta 1920-luvun lopulta lähtien. Hyvän ammattitaidon ansioista hän sai runsaasti maalaustöitä ja 1930-luvun puolivälissä hänellä oli 4-5 miestä apulaisina. Hän koulutti apulaisistaaan hyviä ammattimiehiä ja monet heistä ovat myöhemmin harjoittaneet omaa maalausliikettä.

Toivo Ojalalla oli perheen perustamisesta lähtien ollut haave oman yrityksen perustamiseta. Vuonna 1937 yritys aloitti vuokratiloissa automaalaamona. Se oli niin uutta, että lähimmissä kaunpungeissakaan ei vielä ollut vastaavaa liikettä. Toivo Ojalalla oli taito havaita markkinoiden tarpeet. Vaikka automaalausta tehtiin alkuun muun maalaustyän lisänä iltaisin ja kiireen tullen yölläkin, muodostui siitä kokopäiväinen työ. Maalattavaksi tuli paljon myös isoja linja-autoja ja sen vuoksi tarvittiin isompaa maalaustilaa.

Juuri talvisodan edellä 1939 Toivo Ojala aloitti oman verstasrakennuksen rakentamisen. Se tuli samalle paikalle, missä huonekaluliike myöhemmin sijaitsi. Rakennukseen tuli automaalausta varten tilava autotalli ja sen viereen kolme huonetta ja toimistotiloja varten. Ennen sodan alkua ehti huonekaluliike aloittaa toimintansa. Se antoi siihen aikaan nykyistä enemmän työtä, silla kaikki huonekalut tulivat tehtaista puuvalmiina. Verstasrakennuksen toiseen kerrokseen oli varattu tilat Ojalan perheen asunnoksi. Sodan alettua toiminta keskeytyi Toivo Ojalan jouduttua armeijaan ja uudet liiketilat luovutettin asunnoiksi Karjalan siirtolaisille. Talvisodan aikaisesta palveluksesta vapauduttuaan Toivo Ojala jatkoi liiketoimintaa. Vanhoja henkilöautoja kunnostettiin ja maalattiin paljon, koska uusia ei ollut saatavissa. Huonekaluilla oli valtava kysyntä. Asiakkaita oli laajalta alueelta , pääasiassa Pohjois-Pohjanmaalta Pudasjärveä ja Kuusamoa myöten. Kysyntä ylitti silloin toiminnassa olleiden huonekalutehtaiden toimituskyvyn. Tilanne johti siihen, että Toivo Ojala hankki puusepänkenita ja alkoi tehdä enimmin kysyttyjä huonekaluja. Kaikki vertasrakennuksen tilat otettiin työtiloiksi ja lisäksi rakennettiin uusia.

Sodanjälkeisen voimakkaan jälleenrakennuksen alkuvaiheessa oli ikkunoista ja ovista suuri kysyntä, vähittäiskaupan voimakkaassa murrosvaiheessa kysyttiin myymäläkalusteita, myös myymäläautoja. Toivo Ojala oivalsi aina sellaisen tuotantosuunnan, jolla oli voimakas kysyntä. Myymäläkalusteiden valmistuksessa tarvittiin runsaasti erilaisia metallituotteita, jopa kokonaisia metallikalusteita. Silloin sai alkunsa yrityksen metalliosasto. 1950-luvun puoliväliin mennessä olivat tilat käyneet liian pieniksi. Toivo Ojala päätti siirtää koko verstaan Pitkäsenkylälle, josta hän sai vaihtokaupalla sopivan tontin kotitilan maasta.

Myymäläkalusteiden kysynnän hiljentyessä oli julkisten tilojen rakentaminen lähtenyt käyntiin. Topi-Kalustajaksi nimensä muuttanut yritys oli nyt niitä kalustamassa. Tässä vaiheessa Toivo Ojalan rakentamassa yrityksessä oli jo vakituisesti 40-50 työntekijää. Neuvokkuudellaan, ahkeruudellaan ja sitekydellään hän oli rakentanut vahvan pohjan yritykselle, josta sitten seuraava sukupolvi sitten 1970-luvulla jatkoi kehitystyötä niin, että yrityksestä kasvoi maan kolmanneksi suurin keittiökalusteiden valmistaja. Toivo Ojala puoliso on Olga Maria Myllylä, joka on syntynyt Kalajoella 24.4.1902 ja kuollut Kalajoella 6.11.1989.

Lähdeaineisto Pentti Pulakka Keskipohjalaisia elämäkertoja ISBN 951-97331-0-8

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Juhani Antero Pohjanpalo – tehtailija



















Juhani Antero Pohjanpalo oli insinööri ja tehtailija, joka syntyi Kalajoella 24.4.1866 ja kuoli 1.6.1931 Pietarsaaressa. Juhani Pohanpalo oli lukkari Johan Friisin ( myöhemmin Pohjanpalo) ja Katariina Margareetta (Kaisa) Iso-Pöntion lapsi. Juhani Pohjanpalo varttui Kalajoella, jossa hänen isänsä Johan Friis oli lukkari sekä harjoitti myös liiketoimintaa. Alkeisopetuksen hän sai ykstyisessä koulussa ja 11-vuotiaasta saakka hän loma-aikoina harjoitteli messinkivalajan pajassa, jotka työt kiinnostivat häntä oppikoulua enemmän. Hän pääsi oppilaaksi Helenaderin metallipajaan, jossa sitten työskenteli muutamia vuosia. Käytyään Oulun kauppakoulun 1884 hän perusti 17-vuotiaana Kalajoella oman metallipajayrityksen.

Pian hän sai kumppanikseen Tuomas-velejnsä, jonka kanssa hän 1885 vahvisti yrityksen toiminimeksi Weljekset Friis. Vuonna 1886 hän perusti Kalajoelle tiilitehtaan. Veljesten yrityksessä vaikutti myös isä Johan Friis ja ennen pitkää yritykseen liittyi myös Matti-veli. Liikettä laajennettiin vähitellen, kunnes ulkomaisen kilpailun kasvaessa siihen yhdistettiin myös rautavalimo. Seuraavan laajennuksen tuhosi tuli, mutta veljekset uurastivat nopeasti uuden pajan, jossa 1993 työskenteli 40 miestä. Kasvua hillitsi suoran rautatieyhteyden puute. Yritys perusti uuden konepajan Kokkolaan Ykspihlajaan, jossa oli rautatieyhteyksien lisäksi satama.

Juhani Pohjanpalo siirtyi uuden konepajan johtoon. Tuomas Pohjanpalon muutettua Yksipihlajaan 189 Juhani Pohjanpalo sai keskittyä tekniseen johtamiseen. Tehtaassa valmistettiin höyrypursia, pannuja, kirkonkelloja, tervauuneja, lämmityslaitoksia ja rautatievaunuja. Liike omisti useita patentteja terva- ja metalliteollisuuden sekä meijeri- ja maatalouslaitteiden alalla. Kalajoella konepajan yhteydessä toimi pari vuotta ammatillinen koulu, jossa myös Juhani Pohjanpalo toimi opettajana. Hän perusti Kalajoelle myös yksityisen tytöille tarkoitetun kansakoulun.

Perheyhtymään perustettiin Suomen köysitehdas 1901, siihen liittyvä kookosmattokutomo 1908 ja laivatelakka 1910, jotka myös toimivat Ykspihlajassa. Toiminimi monipuolisti tuotantoaan; se harjoitti maataloutta ja sille perustettiin myös rautakauppa, höyrmylly, tiilitehdas sekä graniittilouhimo (Pohajnmaan myllynkivitehdas), jonka tuotteet suunnattiin lähinnä vientiin Englantiin. Köysitehdas, jonka rakennukset olivat laajuudeltaan pohjoismaide suurimpia tuhoutui tulipalossa 1910-luvulla. Friis-nimi säilyti yritysten nimissä, vaikka omistajat suomensivat sukunimensä Pohjapaloksi Snellmanin päivänä 1906.

Pohjanpalot alkoivat valmistaa myös vene- ja muita moottoreita erityisesti Venäjän markkinoita silmällä pitäen. Tuotantohaaran otti johtaakseen Juhani Pohjanpalo. Yritykset kärsivät vaihtelevissa olosuhteissa myös takaiskuja ja 1913 emoyhtiän omaisuus piti luovuttaa velkojille. Veljekset perustivat seuraavana vuonna uuden osakeyhtiön, minkä jälkeen Yksipihlajaan rakennettiin uusi konepaja sekä rauta- ja pronssivalimo. Vuonna 1914 Juhani Pohjanpalo oli peerustamassa myös Pohjanmaan Insinööritoimistoa ja oli suunnittelemassa sahalaitoksia, myllyjä ja maalitehtaita. Vuonna 1928 Friisin Ykspihlajan tehdasrakennukset tuhoutuivat tulipalossa, mutta tien toiselle puolelle rakennettiin kohta uudet tuotantotilat.

Juhani Pohjanpalo osallistui Tuomas-velejnsä rinnalla kaikkiin suomalaisuusaatetta tukeviin rientoihin Keski-Pohjanmaalla. Hän oli Kokkolan Suomalaiset-yhdistyksen perustajajäsen ja puheenjohtaja joitakin jaksoja. Suomalaisten suurissa hankeissa hän oli perustamassa Kokkolan yhteiskoulua, emäntäkoulua, Keski-pohjanmaan maanviljelysseuraa (1903), Keski-Pohjanmaan osuuskauppaa, Keski-Pohjanmaan kirjakauppaa (1908) ja Kokkola-lheteä kirjapainoineen. Hän ajoi pontevasti Kokkolan suomalaisen kansakoulun kunnallistamista. Hän oli mukana muutaman vuoden toimineen Kesk-Pohjanmaan säästöpankin toiminnassa, samoin Maanwiljelys ja teollisuuspankin Kokkolan toimipisteen sekä Kansallis-Osake-Pankin Kokkolan konttorin perustamisessa.

Kokkolan kaupungivaltuustossa hän oli 1925-33. Kaupungin rahatoimikamarissa hän oli 1913 ja valittiin myös Kokkolan ensimmäiseen kaupunginhallitukseen 1930. Seurakunnalliseen elämään hän osallistui Kokkolan kirkkoneuvostossa ja – valtuustossa sekä kuului myös seurakuntatalon rakentamiseksi 1929 asetettuun komiteaan. Hän oli perustamassa kokoomuspuolueen Kokkolan yhdistystä ja oli sen aktiivisimpiä jäseniä, mutta hänestä tuli myös äärioikeistolaisen Suomen Lukon ja Lapuan liikkeen kannattaja. Juhani Pohjanpaloa pidettiin Kokkolan suomalaisten omatuntona.

Vaikka hän oli Tuomas-veljeään kiivasluonteisempi oli hän kuitenkin helposti leppyvä, oikeudnemukainein ja kunniallinen. Hänellä oli puolisonsa kanssa yhdeksän lasta, joista Vieno tytär avioitui kirjailija Veikko Antero Koskenniemen kanssa. Juhani Pohjanpalon puoliso oli Hilma Amanda Pahikkala, joka kuoli Kokkolassa 5.5.1944. Hänen vanhempansa olivat Antti Antinpoika Pahikkala ja Susanna amanda Ollintytär Helander.

Lähdeaineisto: Pentti Pulakka Keski-Pohjalaisia elämäkertoja ISBn 951-97331-0-8

tiistai 21. helmikuuta 2012

Johan (Jukka) Aleksandr Lankila – kansanedustaja



















Luennoitsija, toimittaja, kansanedustaja Johan Lankila on syntynyt Raahessa huhtikuun 5. päivänä 1881 ja hän kuollut Helsingissä 15. päivänä huhtikuuta 1919. Johan Lankila on esittänyt merkittävää osaa Kalajoen työväenliikkeen alkuhistoriasa. Lankila asui suurimman osan elämästään kotiseudullaan. Tulevan kansanedustajan lapsuus ei ollut helppo; isäpuoli lupasi pitää pojasta hyvää huolta, mutta lienee antanut enemmän ruoskaa kuin ruokaa. Kuntalaiset pelastivat lapsen huutolaiseksi, kun tämä oli kuusi vuotias. Kahdeksan vuotta myöhemmin poika karkasi merille, mistä palautettiin ”peräänkuulutettuna karkulaisena” parin vuoden päästä takaisin Kalajoelle. Vuosisadan vaihteen tiennoilla J.A. Lankila pääsi maalarin oppiin ja kehittyi ammatissaan sangen taitavaksi. Hänet apulaisineen tilattiin maalaamaan huomattavia rakennuksia muun mussa Ouluun ja Kokkolaan. Eräs suurimmista töistä oli Oulun tuomiokirkon sisä- ja ulkomaalaus.

Poliittisen ja ammatillisen työväenliikkeen järjestäytyessä Kalajoella vuoden 1905 suurlakon jälkeen J.A.Lankila oli alusta lähtien aktiivisesti mukana. Itseopiskelulla laajat tiedot hankkinut maalarimestari oli useiden vuosien ajan oululaisen Kansan Tahto-lehden Kalajoen kirjeenvaihtajana. Hän toimi aktiivisesti myös Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen agitaatiotehtävissä. Kalajoen työväenyhdistyksen puheenjohtajaksi Lankila valittiin vuoden 1910 alusta. Paikallisissa vappujuhlissa hän piti monta kertaa pääpuheen käsitellen niissä myös Suomen valtiollisa asemaa venäläisen sortokauden myrskyissä. J.A.Lankila asui Kalajoella 1910-luvun puoliväliin saakka muuttaen sitten Varkauteen ja 1916 Mikkeliin, missä hän työskenteli Vapaus-lehden toimittajana.

Eduskuntaan hän tuli valituksi syksyn 1917 vaaleissa. ”En luullut joutuani kaikkeen siihen, mikä sittemin oli eteeni tuleva”, toteaa Lankila elämänsä lopulla tekemissään muistiinpanoissa. Muutaman kuukauden kuluttua eduskuntaan valitsemisesta alkoi kansalaissota, jonka kuluessa Lankila liikkui punaisten hallituksen Kansanvaltuuskunnan ja ajoittain myös punakaartien palkkaamana puhujana kymmenillä Etelä-Suomen paikkakunnilla. Kansalaissodan päätyttyä punaisten tappioon J.A.Lankila kuului niihin sosiaalidemokraattien kansanedustajiin, jotka jäivät Suomeen. Noin puolet eduskuntaryhmästä siirtyi pakolaisina Venäjälle. Melkein kaikki Suomeen jääneet sosiaalidemokraattisest kansanedustajat pidätettiin toukokuun puolivälissä 1918, heidän kanssaan myös Lankila. Häntä syytettiin ”kapinaan kiihottamisesta” ja ”punakaartien perustamisesta”. Kansanedustaja J.A. Lankila sai kuolemantuomion 12.10.1918 annetulla valtiorikosoikeuden päätöksellä. Valtiorikosylioikeus muutti tuomion elinkautiseksi, mutta vankeudessa nopeasti heikentynyt Lankila kuoli 15.4.1919. Hänen sellitoverisna, Suomen työväenliikkeen perustajiin kuulunut Eetu Salin oli menehtynyt yhdeksän päivää aiakisemmin. J.A. Lankila ei ollut naimisissa.

Lähdeaineisto: Pentti Pulakka Keski-Pohjalaisia elämäkertoja ISBN 951-97331-0-8

maanantai 20. helmikuuta 2012

Sakari Ainali – kansanedustaja



















Sakari Ainali oli kansanedustaja ja maallikkosaarnaaja, joka oli Himangalla 3.12.1874 ja kuollut Oulaisissa 31.10.1938. Sakari Ainalin vanhemmat olivat Matti Ainali ja Briitu Isopahkala. Sakari Ainali syntyi Sillantakasen talossa Himangan Ainalin kylässä. Koti oli maanviljelstila ja eläminen perustui siellä suurimmaksi osaksi luontaistalouteen. Lasten ollessa alaikäisi äiti kuoli. Sakari oli lapsista vanhin ja kun hän oli 19-vuotias meni isä toisen kerran naimisiin. Tämä ei ollut Sakarille mieleen ja hän sanoi veljelleen Oskarille lähtevänsä Ameriikkaan. Sinne hän lähtikin 1893. Matkarahaa hän sai isältään 500 mk ja evästä kotoaan mahdollisimman paljon. Matkatoverit olivat välillä ihmetelleet, kun Sakari ei ollut raaskinut ostaa itselleen juuri mitään, kuten toiset olivat tehneet.

Viikkoja kestäneen matkan jälkeen oli haastattelu ja tulotarkastus. Tulijoilla olisi pitänyt olla jokin tietty summa maihinnousurahaa. Vuorollaan sitä oli kysytty Sakariltakin. Hän oli vastannut hänellä on kymmenentuhatta markkaa. Tosiasiassa hänellä oli vain 50 penniä, mutta hän pääsi maihin. Matka jatkui South Dakotaan Black Hillsin vuoristoon Lead-nimiseen kaupunkiin. Siellä oli ja on vieläkin kultakaivos. Sinne Sakari pääsi töihin. Vaikka hänellä oli vain kaksi viikkoa kiertokoulua ja rippikoulu koulupohjanaan, niin hän halusi oppia sillä ”engelskaa” ja myös oppi niin, että tuli toimeen. Työssään hn kohosi työnjohtajaksi. Amerikassa Sakari avioitui Etelä-Pohjanmaalta tulleen Maria Leppilaakson kanssa. Kotimaa oli kuitenkin mielessä ja Matti-isän kursu Ainalin kylälle. Loppuvuodesta 1902 perhe muutti takaisin Suomeen ja ensin Ainalin kylälle.

Seuraavana kesänä tulivat kovat koettelemukset. Kaikki kolme perheen lasta kuolivat viikon sisällä silloin raivonneeseen tulirokkoon. Sakari ja Emilia muuttivat Himangan kirkonkylälle 1903, josta he olivat ostaneet pienen maatilan. Asuttuaan aluksi pienessä mökissä he vuonna 1904 rakensivat uuden asunnon, joka sijaitsi nykyisen Joensuun kaupan kohdalla. Samana vuonna Sakari Ainali sai uskonnollisen herätyksen, hän lähti parannuksen askelille ja sain uskon lahjan. Vuonna 1906 hän alkoi saarnatoiminnan , oli Lestadiolaisen lähetystoiminnan palveluksessa toiminnanjohtajana 1906-1913 liikkuen eri puolilla maata. Saarnatoimi jatkui kuolemaan saakka, vuoteen 1938.

Sakari Ainali oli perustamassa Himangan Saha ja Mylly osuuskuntaa vuonna 1911. Hän oli osuuskunnan johtajana 1911-18 ja hallituksen jäsenenä 1919-1923, välillä tilintarkastajana ja sitten uudelleen hallituksen jäsenenä vuoteen 1934. Sakari Ainalin yhteiskunnallinen toiminta alkoi Himangan kunnan luottamustehtävissä. Hän oli kuntakokouksen puheenjohtaja 1910-19 ja kunnanvaltuuston puheenjohtaja 1920-1921 ja jäsenenä 1922-26 sekä 1936-38. Hän oli perustamassa osuuskauppaa ja säästöpankkia Himangalle 1914.

Vuonna 1924 Sakari Ainali valittiin kansanedustajaksi Oulun läänin et. Vaalipiirist. Toisen kerran hänet valittiin samasta vaalipiiristä 1927. Jouko Talonen kirjoittaa väitöskirjassaan 1988, että Sakari Ainali oli näissä vaaleissa kokoomuspuolueen ääniharava. Vuoden 1929 vaaleissa Sakari Ainali joutui kovan arvostelun kohteeksi suhtautumisestaaan taidepohjaisen kulttuurin kuten esim. oopperan määrärahoihin. Hänet leimattiin myös naispappeuden vastustajaksi ja eräitä muita ehdokkaita pidettiin Ainalia sivistyneempinä. Hän jäi näissä vaaleissa valitsematta, mutta kun eduskunnan hajottamisen vuoksi pidettiin uudet vaalit jo vuonna 1930, valittiin Ainali samasta vaalipiirist kuin aikaisemminkin. Tämä kansanedustajakausi kesti vuoteen 1933.

Kirkolliskokouksen jäseneksi Ainali valittiin 1928. Siellä hän kuului mm. virsikirjavaliokuntaan 1934-35. Sakari Ainali oli vuoden saarnamatkalla USA:ssa. Vuodet 1932-35 olivat Sakari Ainalin elämässä raskaita ja murheellisia. Oli kuoleman surua, kun vaimo ja kolme lasta kuolivat. Viimeisenä kuoli juuri papiksi valmistunut Arvo-pooiia, josta isä toivoi työnsä jatkajaa Jumalan valtakunnan työvainiolle. Perheeseen syntyi 13 lasta ja kahdeksasta Sakari Ainali joutui luopumaan ennen 1938 tapahtunutta kuolemaansa.
Lähdeaineisto: Pentti Pulakka Keskipohjalaisia elämäkertoja ISBN 951-97331-0-8

perjantai 17. helmikuuta 2012

Eino Takkunen – veiston taitaja



































Eino Takkusen rukinlapanäyttely on jatkuvana näyttelynä esillä Raution monitoimitalossa.

Puukko on pysynyt Eino Takkusen käsissä aivan poikavuosista lähtien ja puu on elänyt monimuotoisesti hänen töissään vuosikymmenien ajan. Rukin lavat ovat olleet 1960-luvun alkuvuosista lähtien, yli kolmenkymmenen vuoden ajan hänen päätuotettaan, mutta maailmalle on lähtenyt myös Einon käsissä syntyneitä nimikilpiä , ”kirjaloovia”, pöllökelloja, kynttilälampetteja, pienoisveistoksia ym. satamäärin.

Puunkäsittelyn saloihin tämä veiston taitaja on päässyt sisääle omakohtaisen ja jatkvuan ”harjoittelun” myötä. Ja tuo harjoittelu jatkui omassa tuvassa, omatekemän höyläpenkin ääressä tiiviinä, lähes pävittäisenä veistelynä aina syksyyn 1998 saakka. Silloin sairaus hiljalleen sai yliotteen miehestä ja hänen taloudenhoidosta vastanneen Suoma-sisaren poismeno 82-vuotiaana helmikuun alussa 1999 pakotti miehen siirtymään pois Alatyppön Hakalasta. Höyläpenkin Eino halusi tietysti mukaansa myös Mäntyrinteeseen – Kalajoen vanhainkotiin.

Eino Johannes Takkunen syntyi Raution Alatyppön Hakalassa pari vuotta Suomen itsenäistymisen jälkeen 2. tammikuuta 1921 Jaakko ja Seliina Takkusen perheen viidentenä lapsena. Kaksi vanhihtan lasta, molemmat tyttöjä, olivat kuolleet jo aivan nuorena. Einon jälkeen syntyi perheeseen vielä yksi lapsi. Eino-poia oli vasta hieman neljännellä vuodella, kun perhettä kohtasi kova isku vuonna 1924. Suutarina ja rakennusmiehenä toiminut isä Jaakko kuoli parhaassa miehuusiässä, vain 36-vuotiaana, tietojen mukaan anemiaan, ja lapset jäivät yksin ompelijana toimineen Sellina-äidin hoiviin.

Einon käsentaitojen voidaan katsoa olevan ainakin osittain sukuvikaa, perua isältä ja setä-Leonardilta, joka toimi yli kymmenen vuoden ajan kirkonkylän kansakoulun veistonopettajanakin (1934-46). Jaakko-isä oli saanut 13-vuoden ikäisenä neljän lukukauden opiskelun jälkeen päästötodistuksen Raution kirkonkylän ylemmästä kansakoulusta keväällä 1901. Todistuksen olivat allekirjoittaneet vain yhden lukuvuoden (1900-1901) ajan koulussa toiminut vt. opettajatar Tilda Roine ja johtokunnan esimies, kirkkoherra Jaakko Kajanen ja siinä on Jaakko Takkusen (s.3.9.1887) taidot arvostelut mekinnällä ”hyvä 9” ja niin piirustuksessa, kaunokirjoituksessa kuin käsitöissäkin.

Ensiopit lukemiseen ja kirjoittamisen taitoihin Eino Takkunen on saanut kotona äidiltään. Säilyneen lastenkoulutodistuksen mukaan Eino on ollut seitsemän ikäisenä lastenkoulussa, kiertokoulussa, vuonna 1928 kahdeksantoista päivän ajan. Kinkereille osalllistumisesta Einon kinkeritodistuksessa on merkintä vuodelta 1931. Eino aloitti varsinaisen koulukäynnin Typön piirin supistetun kansakoulun yläluokan ensimmäisellä vuosiluokalla ja sai koulusta päästötodistuksen neljän lukuvuoden jälkeen 30. huhtikuuta 1935.

Jo aivan pienenä poikasena Eino oli lehmivahtina ja vuoleskeli ojanpientareella ja kivillä istuessaan puukollaan pajupillejä ja pieniä eläimiä. Seitsemän ikäisenä Einoa kohtasi sairaus, joka ei kuitenkaan pystynyt nujertamaan sinnikästä poikaa. Vasempaan käteen iskenyt polio (lapsihalvaus) runteli pahoin käden ja hoidon puutteessa sormet jäykistyivät sellaisiin asentoihin, ettei kädellä pystynyt tekemään mitään. Suksisauvakaan ei pysynyt kädessä, ellei sitä sitonut polkupyörän sisärenkaasta leikatulla kumilenkillä käteen. Kouluvuosina Eino ei menestynyt erikoisesti hiihdossa, mutta aikuisiässä hän sijoittui esimerkiksi suojeluskunnan hiihdoissa 2o kilometrillä toiseksi.

Nuoruusiässä Einonkin oli lähdettävä leivän tienuuseen metsätöihin muiden miesten tavoin. Sotavuosien aikana Eino teki metsätöitä Raution lisäksi Sievissä ja Kalajoen puolella ja oli sittemmin vuosien ajan rakennustöissä lähiseudulla. 1950-luvun alkupuolella hän rakensi esimerkiksi Matokankaan talon Typpöön vanhoista laudoista ja vanhoilla jo kertaalleen käytetyillä nauloilla. Peurakosken sahalla Eino Takkunen oli ensi kerran kesätöissä rimojen kannossa jo ennen talvisotaa ja sotien jälkeen sahuiden aikana taaplarina ja remonttimieheneä.
Sotavuosien aikana ja niiden jälkeen 1940-luvulla Eino Takkunen teki metsätöiden jälkeen iltaisin satoja sormuksia alumiiniromusta, jonka hän esin oli sulattanut. Raaka-aineitta sormuksiin Eino sai vanhoista alumiinikattiloista, lusikoista ja muista jo aikansa palvelleistä alumiinitavaroista sulattamalla niitä pitkävartisella valukauhalla takassa. Sormusten tekiminen oli varsin tuottoisaa askartelua.

Varsinainen koristeveisto tuli Eino Takkusen ohjelmaan joskus 1960-luvun alkupuolella. Maastossa liikkuessaan hänellä oli tapana ottaa talteen kaikenlaisia puuvänkkyröitä ja luonnonoikkuja, jotka sitten kotituvassa saattoivat muuttua vaikka kynttilänjalokksi, lampeteiksi tai erikoismitalliseksi tuoliksi. Erilaiset eläinhahmot olivat myös olleet Einon kiinnostuksen kohteina ja niitäkin hän on tehnyt kymmenittäin.

Rukinlavoista on vuosien varrella tullut eräänlainein tavaramerkki Eino Takkuselle ja kaikenkaikkiaan hän on tehnyt niitä pikälti yli komensataa kappaletta. Erilaisia malleja on yksin kappalein laskien ehkä noin 170-180 josta monet ovat olleet todella vaikeasti tehtävissä niiden koristeellisuuden takia. Rukinlapoja on einon vesrstaasta Alatyppöntien varrelta lähtenyt moniin maihin Amerikkaa, Japania ja Australiaa myöten.

Pääasiallisesti Takkunen on käyttänyt rukinlapojen tekemiseen karvileikkausta, puukonkärkipistelyä ja uurtoviivatekniikkaa, mutta hän on myös hallinnut koho- ja reikäkuvionnin. Kaikkein reikäisimmässä Eino Takkusen tekemässä rukinlavassa on ollut yli 600 puukonkärjellä yksitellen tehtyä reikää. Koivu on ollut lujuutensa ja kauneutensa taki tärkein rukinlapojen raaka-ainespuu, mutta on Takkunen käyttänyt myös muita puulajeja. Ne eivät kuitenkaan ole veistäjän kannalta yhtä otollisia, sillä esimerkiksi pehmeään haapaan tulee hiottaessa helposti lankoja, eikä pinnasta saa sileää.

Turkistarhauksen yleistyessä otti sahan isäntä Veikko Torvi tuotanto-ohjelmaan eläinten pesäkopit, joista tulikin Einolle pitkäaikainen leivän lähde. Mallit oli saatu Borenien isolta tarhalta Himangalta. Parhaana päivänä kertoo tehneensä 156 pesäkoppia.
Sahaushommat loppuivat Peurakosken sahalla 1960-luvulla ja sen jälkeen Eino Takkunen oli parin vuoden ajan töissä Reijo Niemelän puusepänverstaalla. Siellä jän valmissti muun muassa monet kangaspuut ja teki ikkunoita, keittiökalusteita ja huonekaluja. Vuoden 1976 jälkeen Eino Tkkunen ei ole pystynyt enää syömään normaalisti suun kautta, vaan ateriointi on siitä lähtien tapahtunut letkuruokintana suoraan vatsalaukkuun.

Eino Takkuen on kirjoittanut näytelmät: Ilta Kalankankaalla (1987), Kalakankaan iltoja (1988), Perttulankosken vonkamiehet (1989) Vääräjone varsilta (1990), Rautiosta rahanhakuun (1991), Kultaakin kalliimpi ( 1992) ja Pirttijärven puolukat (1993).

Lähdeaineisto: Aarre Aunola Rautio

lauantai 4. helmikuuta 2012

Seppä-Tomme



















Seppä-Tomme eli Tuomas Rönn
















Seppä-Tommen kärryt

Seppä-Tommena vuosikymmenien ajan tunnettu mies oli oikealta nimeltään Tuomas Rönn, joka oli syntynyt Raution Kärkiskylässä 24.8.1850. Seppä-Tommella ei ollut mitään vakinaista olinpaikkaa, vaan mies kierteli paikasta toiseen monien Kala- ja Lestijokivarren pitäjien alueella. Hän saattooi matkoilaan pistäytyä talossa kuin talossa, mutta joka kylässä hänellä olli omat mielipaikkansa, joissa hän viipyi muutamia vuorokausia, joskus pitempäänkin.

Seppä-Tomme oli aina pukeutunut yhtä tukevasti olipa sitten kesä tai talvi. Takkeja hänellä oli yllään vähintäänkin kolme, mutta joskus niitä saattoi olla neljä tai viisikin. Takkien taskut oli ahdettu täyteen kaikenlaista pienäkapistusta. Taskuissa oli tulusrautoja, piitä ja taulaa, tupakkakukkaroja, puukonteriä, keritsiä, kovasimia, viiloja, kairoja, puolivalmiita rautateoksia ja eikokoisia luunkappaleita piipunvarsia ja partaveitsen päitä varten. Taskuissa oli niin paljon tavaraa, että kädet olivat hyvin etäällä ruumiista. Päällimmäisen takin taskusita törrötti puoimetrinen piipunvarsi ellei se sattunut roikkumaan miehen hampaissa.

Talvisin Seppä-Tomme veti perässään suurta kelkkaa ja kesäisin nelipyöräisiää jyhkeitä vankkureita, johin hänen koko maallinen omaisuutensa oli aina lastattuna. Painoa kelkkaan tai vankkureihin kertyi moukareista, alasimista, vasaroista, pihdeistä, veivitahkosta ja muista sepän töissä tarvittavitsta välineitä paljon, todennäköisesti jopa sadan kilon verran. Vahva pestiköysi kävi kelkan keulasta sepän olkapäille ja runsaanlaisessa etunojassa hän junnasi tavaralasteineen hitaasti eteenpäin. Vankkureitaan Seppä-Tomme veti toistmetrisistä asioista.

Luonteeltaan ja tavoiltaan Seppä-Tomme erosi huomattavasti tavallisista kansalaisista. Koskaan hän ei nauranut ja katsanto oli haukkamaisen pistävä ja pahansävyinen. Suuttuessaan Tomme muljautti silmiään ja otti ilmeillään luonnon pois mieheltä kuin mieheltä. Sepän puheessa oli venyvä, naukuva nuotti ja ääni oli mariseva ja kimeänkärttyinen. Puheesaan hän käytti paljon voimasanoja ja sukupuolielinten nimiä. Monet Seppä-Tommen sanomat ja tokaisut ovat jääneet elämään kansan keskuuteen vuosikymmeniksi jälkeenpäinkin.

Seppä-Tomme oli kuuluista myös kansanparantajana, jolta ihmiset pyysivät apua hyvinkin monenlaisiin vaivoihinsa. Kun Tomme valmisti voiteet erilaisiin ihottumiin ja tulehduksiin ja märkiviin haavoihin, niin jo pian tapahtui paraneminen. Tommen voiteiden koostumusta ei kukaan tiennyt ja salaisiksi ne jäivätkin ikuisiksi ajoiksi, sillä kenellekään hän ei paljastanut rohtojensa voima-aineita.

Töissään ja toimissaan Seppä-Tomme oli omintakeinen ja suurpiirteinen. Ammatissaan hän piti itseään aivan voittamattomana ja suorastaan halveksi muita sepän töitä harjoittavia miehiä. Suurten rautojen kimpussa Tomme oli elementissään. Silloin hänellä piti olla apumies, päällelyöjä, jollaiseksi ei kelvannutkaan aivan kuka tahansa. Päällelyöjän täytyi olla raavas mies, joka jaksoi heiluttaa isoa moukaria sepän määräysten mukaan ja tahdon mukaisesti. Päällelyöjää Seppä-Tomme piti alituisen pelon vallassa ja uhkaili tätä uhkailemasta päästyäänkin, ellei moukari osunut juuri siihen kohtaan, mitä seppä oli tarkoittanut.

Tommen tekemien sepäntöiden määrä oli suuri ja laaja-alainen. Olipa työn tilaajan tarve alaisin, kirves, puukko tai vaikka partaveitsi, niin kaikki valmistuivat Tommen käsistä. Puukot esimerkiksi jäivät kyllä takomisen jäljiltä karkeahkoiksi ja ne piti vielä veivitahkolla viimeistellä. Ja se olikin kova homma niille, jotka joutuivat sepälle tahkoa ppyörittämään.

Kerran Tomme oli ollut matkalla kelkkoineen Eskolasta Sieviin. Eskolan asemalle oli juuri pysähtynyt juna, ja Tomme oli ajatellut hieman jouduttaa matkaansa. Hän sitoi kelkan pestinarun junan viimeisen vaunun perään kiinni ja istui itse kelkkaan odottamaan junan liikkeellelähtöä. Kun junan vauhti alkoi kiihtyåä, niin kelkasta putoilivat sepän pajatyökalut radale ja Tommelle tuli hätä. Hän huusi niin paljon kuin jaksoi ”Älä aja Saatana”. Mutta eihän ääni tietystikään veturiin saakka kuulunut. Tomme sieppasi puukon, jolla katkaisi pestinarun ja kelkka pysähtyi radalle. Kokoiltuaan pudonneet esineet takaisin kelkkaansa Tomme siirtyi taasen maantielle ja jatkoi matkaansa omaan malliinsa.

Vanhuus tuli aikaaan Tommellekin, eikä hän jaksanut enää vetää kelkkaa ja vankkureita. Viimeiset elinpäivänäs Tomme vietti Huhtakylntien laidassa sijaitsevassa Onnelan mökissä Raution kunnan palkaaman Kreeta Mäkitalon hovissa. Eriokoislaatuisen kulkijan maallinen vaellus päättyi liki kahdeksankymmen vuoden iässä 20.5.1930. Seppä-Tomme on haudattu Raution kirkkomaahan surakuntakodin puoleiselle laidalle. Haudalla on opettaja Osmo Tokola suunnittelema ja valmistama muistoristi. Hautaristissä on hitsaamalla kirjoitettu sanat SEPPÄ-TOMME.

Lähdeaineisto Aarre Aunoa Rautio ISBN 952-91-1208-4