Oskari Santaholma ja Havula

Nuori Antti Pahikkala-Santaholma meni 14.1.1864 naimisiin talontyttären Josefiina Amalia Helanderin kanssa, joka oli syntynyt 25.9.1834 Kalajoen Käännänkylässä. Avioliitossa syntyi seuraavat pojat: Matti Sivert 15.11.1864, Juhani Aukusti 6.2.1867, Antti Kustavi 26.12.1873, Olavi (Olli) Vilhelmi 29.12.1875 ja Oskari Henrikki 24.4.1878.

Kauppaneuvos Oskari Santaholma (s. 24.4.1878 – k. 26.8.1956) toimi Santaholma Oy:n toimitusjohtajana. Oskari avioitui 3.6.1905 Siiri Johanna Selinin (s. 4.12.1882 – k. 17.9.1954) kanssa. Siiri Selinin vanhemmat olivat liikemies Adolf Selin ja Brita Johanna Ahlskog.

Käytyään muutaman luokan Oulun suomalaista lyseota Oskari Santaholma kävi Raahen porvari- ja kauppakoulun ja lähti vuoden pituiselle opinto¬matkalle Englantiin 1901. Tämän jälkeen hän aloitti työskentelynsä perheyrityksessä yhdessä isänsä ja neljän veljensä kanssa. Hän toimi aluksi konttoripäällikkönä, ja 1924 hänestä tuli tämän suuren puutavaraliikkeen, A. Santaholma Oy:n, toimitusjohtaja 23.5.1924. Yhtiön omistusoloissa tapahtui huomattava muutos, kun Sivert, Olli ja Oskari Santaholma lunastivat velivainajiensa perillisiltä näiden osakkeet, joten jo 22.3.1926 kolme veljestä omisti koko yhtiön osakepääoman. He muodostivat tästä lähtien yhtiön hallituksen. Kun yhtiö oli näin päässyt sisäisesti lujittumaan, sen toiminta virkosi.

Vuoden 1926 raaka-aineen hankinnat suunnattiin myös Kiiminkijoen latvavesille Puolangalle. Samana vuonna päätettiin ryhtyä ostamaan tukkeja myös Iijoen varrelta. Kevättalvella 1926 päätettiin uudistaa Jokirannan saha Haukiputaalla. Pulavuodet 1930-32 koettelivat yhtiötä, mutta vuodesta 1933 yhtiön voitiin todeta tuottaneen voittoa. Kesäkuussa 1925 Raahen kaupunki oli vuokrannut Pirttiniemen tehdasalueen F.A. Juselius Oy:lle 30 vuodeksi. Vuorineuvos Juselius oli kuollut 8.2.1930. Hänen koko omaisuutensa oli joutunut Sigfried Juselius Säätiön haltuun. Tämä oli ruvennut heti lopettamaan Pirttiniemen sahan toimintaa. Silloin A. Santaholma Osakeyhtiö astui näyttämölle j aosti 9.6.1934 tehdyllä kauppakirjalla sahalaitoksen. Samana päivänä tehdyllä vuokrasopimuksella Raahen kaupunki siirsi yhtiölle ne alueet, jotka se oli aikaisemmin vuokrannut Juseliukselle. Vuokra-ajaksi sovittiin 40 vuotta. Yhtiön toimesta ryhdyttiin heti kunnostamaan sahaa ja hankkimaan sinne raaka-ainietta. Talvisaikaan töissä oli 250 miestä ja kesäaikaan, jolloin myös lastaus- ja tukkityöt olivat käynnissä noin 400 miestä.

Sivert Santaholman kuoltua yhtiön hallitukseen valittiin hänen poikansa Lauri. Hallituksen varajäseniksi valittiin 7.5.1936 Eero Santaholma, metsänhoitaja Einar Nylander ja luutnantti Mauri Lehtosaari. Tilintarkastajiksi valittiin Pentti Santaholma ja Paavo Kiviharju. Pari vuotta myöhemmin yhtiön johdossa tapahtui huomattava muutos. Johtaja Olli Santaholma kuoli Kalajoella kesäkuun 5. päivänä 1940. Hänen poismenonsa jälkeen yhtiökokous valitsi 12.8.1940 yhtiön johtokuntaan Mauri Lehtosaaren ja tämän varajäseneksi rouva Inga Santaholman. Yhtiön johtokunnan kokoonpano oli Oskari Santaholma, Einar Nylander ja Mauri Lehtosaari ja varajäseninä Inga Santaholma, Eero Santaholma ja Paavo Kiviharju.

Tuotantolaitoksia pyrittiin kehittämään. Pienehköjä uudistuksia suoritettiin v. 1936 Jokisuun ja Pirttiniemen saholla, v. 1937 uudenaikaistettiin Jokirannan saha ja seuraavana vuonna Jokisuun ja vuonna 1939 Pierttiniemen ja vielä Jokirannan sahat. Kalajoelle rakennettiin v. 1936 asuinrakennus toimihenkilöitä varten ja v. 1937 yksi työväen asunto. Jokirannan sahalle rakennettiin 1937 hiiltämö, jossa oli 21 miilua. Sydet myytiin Ruotsiin Herrängin Kaivosyhtiölle. Pyhäjoen puuhioketta laivattiin Englantiin ja sitten Ranskaan.

Yhtiön telakalla oli hinaajien ja proomujen rakennustyötä johtanut insinööri Einar Sahlberg, joka oli ollut yhtiön palveluksessa 30 vuotta. Hänen aikanaan oli rakennettu pieniä hinaajia, kuten sopu, Virma, Apu, Nopsa ja Leimu sekä suuremmat hinaajat Ponteva ja Panu. Vuonna 1934 Pitkäniemen Saha Oy:ltä oli ostettu hinaajaksi matkustajahöyryalus Vanttaus. Vuonna 1937 ostettiin vielä hinaaja Aalto. Ensimmäinen omalla tehtaalla rakennettu hinaaja Antti myytiin Turkuun. Proomuja yhtiö rakensi kaikkiaan noin 80.

Syksyllä 1939 yhtiön melkein koko henkilökunta kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Talvisodassa se sitten taisteli eri rintamillamme. Sota muutti myyntitoiminnan perin pohjin. Se esti Englannin kaupan kokonaan. Hollantiin, Tanskaan ja Saksaan voitiin myydä. Jatkosodassa melkein koko henkilökunta oli jälleen mukana. Sahojen toiminta supistui vähiin. Syyskuun 1944 välirauhan jälkeen päästiin hitaasti säännöllisiin oloihin.

Parempien työmahdollisuuksien luomiseksi yhtiö ryhtyi v. 1946 rakentamaan työväen asuntoja. Raahessa ja Haukiputaalla saatiin vuosian 1947-1948 valmiiksi useita rakennuksia. Raahessa v. 1947 15 perheelle ja vuonna 1948 12 perheelle. Jokirannan ja Pirttiniemen sahoille hankittiin v. 1949 selluloosahakkurit jätteiden käyttämiseksi. Työmarkkinoilla sattuneet häiriöt haittasivat tuotantoa, kunnes vuonna 1951 linnarauhan ansiosta saatiin työskennellä rauhassa.

Yhtiön tuotteiden sijoittamisessa maailmanmarkkinoille ulkomaiset agentit ovat suorittaneet arvokkaan työn. Pääasiassa sahatavaran myynnissä yhtiön pääedustajaksi tuli v. 1921 Nino Lincoln & Co Helsingistä. Lincolnin kautta yhtiöllä oli seuraavat ulkomaiset agentit: Isossa Britaniassa ja Irlannissa vuodesta 1922 Hallam, Ramsay & Co, Lontoo, Hollannissa vuodesta 1926 Vrancken & Holm ja pari vuotta myöhemmin K.V. Holm ja herra Holmin kuoltua v. 1951 hänen poikansa K.V.Holm jr, Tanskassa aikaisemmin useita agentteja, vuodesta 1938 Schmidt& Bloch, Kööpenhamina, Saksassa ennen 2. maailmansotaa useita agentteja lyhyen aikaa, vuodesta 1940 H.A. Gratenau, Ranskassa vuodesta 1949 Societe COPAP, Pariisi, Ruotsissa K. Åsander Aktiebolg.Oskari Santaholman johdossa perheyrityksestä kasvoi yksi Pohjois-Suomen suurimpia alallaan.

Kotiseutunsa Kala¬joen ja Keski- sekä Pohjois-Pohjanmaan elinkeinoelämän kehittämisen lisäksi hänen pyrkimyksenään oli kotiseutunsa ja koko isänmaan sivistyselämän ja kaikkien hyvien harrastusten tukeminen. Hän toimi A. Santaholma Oy:n johtokunnan jäsenenä 1911–56, Kalajoen Säästöpankin hallintoneuvoston puheen¬johtajana 1907–12 ja Pohjolan osakepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana 1931–. Hän oli Oulun kauppakamarin hallituksen jäsen ja Kalajoen kunnanvaltuuston jäsen sen perustamisesta alkaen. Hän lisäsi ammattitaitoaan lukuisilla ulkomaanmatkoillaan. Kunnallisneuvoksen arvonimen hän sai 1928 ja kauppaneuvoksen arvonimen 1943.

Katso Havula http://www.vanhaplassi.fi/kohteet

Sahanjohtaja Oskari Santaholman vuonna 1912 rakennuttama asuinhuvila Havula on Kalajoen mielenkiintoisimpia vierailukohteita. Kiinteistö alkuperäisine irtaimistoineen siirtyi Santaholman perikunnalta kunnan omistukseen vuonna 1992. Havula avattiin yleisölle mittavan kunnostuksen jälkeen 1997.

Jugendtyylisessä talossa on keittiön lisäksi 14 huonetta ja noin 700 neliömetriä asuinpinta-alaa kahdessa kerroksessa. Havulassa vierailija voi tutustua paikkakunnan saha- ja teollisuushistoriaan sekä Pohjois-Suomen oloissa harvinaiseen 1910 - 30 -luvun varakkaaseen porvariskotiin alkuperäisine sisustuksineen.

Havula sijaitsee Plassin pohjoispäässä havupuiden ympäröimän piha-alueen suojassa. Pihalta on ollut näköyhteys sahan lautatarha-alueelle. Oskari Santaholma avioitui hämeenlinnalaisen Sigrid Selinin kanssa 1905 ja kotia alettiin suunnitella pian tämän jälkeen. Suunnitelmat tilattiin helsinkiläiseltä arkkitehtitoimisto Palmqvist & Sjöströmiltä.

Havulan sisustus on mielenkiintoinen sekoitus vanhoja tyylihuonekaluja ja uuteen kotiin tilattuja kalustekokonaisuuksia. Arvokkaimpiin kokonaisuuksiin kuuluvat salin 1800-luvun pietarilainen biedermeierkalusto, Arttu Brummerin 1927 suunnittelema ja hämeenlinnalaisen E.Huhdan Puusepäntehtaan valmistamat olohuoneenkalusto ja saman tehtaan toteuttama uusbarokkityylinen ruokasalin kalusto ja isäntäparin makuuhuoneen kalusto. Yläkerran makuuhuoneen uusklassinen kalusto on Nicolai Bomanin höyrypuusepäntehtaan valmistama. Huoneissa on myös alkuperäiset kaakeliuunit, joista useat ovat Rakkolanjoen posliinitehtaan tuotantoa.

Irtaimistoon kuuluu myös runsaasti taideteollista esineistöä, mm. Elsa Eleniuksen ja Greta Lisa Jäderholm-Snellmanin keramiikkaa. Taideteoksista voi mainita Eero Snellmanin 1925 maalaamat muotokuvat talon isäntäparista (Siiri, Oskari), Harald Gallenin, Tyko Sallisen, Antti Favénin, Mikko Asunnan, Arthur Heickelin, Hugo Backmanssonin ja Torsten Wasastjernan maalaukset ja Väinö Aaltosen kipsireliefi.

Katso Havula http://www.vanhaplassi.fi/tiedotteet/havula_esite_verkko.pdf

Lähdeaineisto: Sakari Vapaasalo: A. Santaholma osakeyhtiö 1903-1952

Paavo Ruotsalainen ja Kalajoen käräjät

Påhl Henrik Ruotsalainen syntyi Lapinlahdella, Maaningan kappeliseurakunnan Tölvänniemen Tuomaalan talossa 9. heinäkuuta 1777. Vanhemmat Vilppu ja Anna olivat raamattunsa taitavaa väkeä, jotka elättivät perhettään kaskiviljelyllä.
Paavon tullessa murrosikään hänen henkinen ahdistuksensa oli ottanut uskonnollisen muodon. Hän tempautui 1796 Telppäs-nimisellä niityllä alkunsa saaneen herätysliikkeen piiriin. Se eikä sen johtoon noussut Juhana Lustig eivät kyenneet antamaan vastauksia Paavon ahdistukseen, joka ihmisten mielestä sai hänet mielipuoliseksi. Hänet leimattiin kylähulluksi, ja häntä alettiin nimittää pilkkanimellä Löyhkä. Paavo Ruotsalainen oli eräänlainen Jumalan hullu. Paavo kulki pitkin kyliä ja seuratuvissa julistamassa salattua Jumalan viisautta, joka oli ilmoitettu vain yksinkertaisille, vaan ei viisaille ja filosofeille. Paavon sanoma oli talonpoikaiskielelle muutettua paavalilaista ristinteologiaa.

Vuonna 1799 Ruotsalainen teki pitkän vaelluksen Jyväskylään seppä Jaakko Högmanin luokse. Tämän, Iijokilaaksosta kotoisin olleen parantajasuvun perillisen huhuttiin olevan väkevä sielunhoitaja. Sepän pajassa Paavo itse kertoi saaneensa avun.
Sepän luota palattuaan Ruotsalainen solmi avioliiton Riitta Ollikaisen kanssa (1777-1833). Perheen elämä Vuorisen torpassa ja sitten Riitan kotitalossa Koskenniemessä oli sangen ankaraa. Ruotsalainen kutsui näitä vuosia ”petäjävapriikin korkeakouluksi”. Leipää jouduttiin valmistamaan männyn nilakerroksesta valmistetusta ”jauhosta”. Ankarien elinolosuhteiden pakottamana Ruotsalainen koetti matkata Puolaan uudisasukkaaksi, mutta häneltä evättiin passi Viipurissa.

Herätykset leimahtelivat vuosisadan ensivuosikymmenillä. Sepän luota palattuaan Ruotsalainen ei heti saanut jalansijaan herätysliikkeessä, mutta vähitellen hänen maineensa alkoi kasvaa. Hänen vaikutuksensa levisi aluksi Savoon ja Pohjois-Karjalaan, lopulta myös Pohjanmaalle ja Helsingin seudulle. Ruotsalainen ajautui ristiriitaan moneen suuntaan, mm. puhdasoppisen kirkon virkamiesten kanssa. Siksi hän matkusti 1822 Pietariin piispa Z. Cygnaeuksen puheille. Seuraavana vuonna Porvoon piispa Molander saapui Savoon tarkastusmatkalle tutkimaan, mitä todella oli tapahtumassa.

Ruotsalaisen naapurit surmasivat tämän pojan Juhanin v. 1830, taustalla lienee piillyt talokiista. Samana vuonna Ruotsalainen oli ostanut Nilsiän Aholansaaren, jota kutsuttiin myös Ruotsalaksi ja Markkalaksi. Aholansaaresta muodostui herätyksen keskuspaikka. Siellä Ruotsalaisen ”ohjelma” muotoutui kypsään asuunsa. Sieltä käsin lähti pitkälle seurataipaleelleen, joka ulottui aina Helsinkiin asti.

Myös kansalliset merkkimiehet, Lönnrot, Runeberg, Snellman ja Topelius huomasivat Ruotsalaisen ja kirjoittivat hänestä, kaksi edellistä kriittisesti, jälkimmäiset myötämielisemmin. Tavatessaan Snellmanin Iisalmen pappilassa Ruotsalainen tokaisi tälle Hegelin filosofiaan innostuneelle ajattelijalle: ”Työ philosphit teette saman selevän Raamatusta ko sika pottuhalmeesta.”

Paavo Ruotsalaisen ja Pohjanmaan nuorten pappien välille syntynyt liitto muutti 1830-luvun alussa nopeasti tilannetta. Herätys ei ollut enää rahvaan liikehdintää, vaan yhä useammat papit ja muutkin säätyläiset olivat mukana. Vuoteen 1836 mennessä Pohjanmaalle oli muodostunut kolme vahvaa herätyskeskusta.

Tärkein oli Malmbergin ja Laguksen työalueilla Nivalassa ja Ylivieskassa, jotka kuuluivat kappeleina Kalajoen seurakuntaan. Helmikuussa 1838 kruununvouti ilmoitti Oulun läänin maaherralle Kalajoen pitäjässä syntyneistä ”yleistä rauhaa ja yleistä viihtymistä häiritsevistä seikoista” ja jätti maaherran päätettäväksi jatkotoimista. Ilmiantaja oli Kalajoen nimismies Niilo Sandman. Pappien asunnoista ja muualtakin oli löytynyt säästölaatikoita. Nimismies kertoi satojen ihmisten kokoontuneen pitkin pitäjää veisaamaan Siionin Virsiä ja lukemaan monenkaltaisia kirjoja. Kuuleman mukaan kokoontuneet luulivat itseään uudestisyntyneiksi, laiminlöivät velvollisuuksiaan ja halveksuivat lähimmäisiään.

Asiaan liittyvä salakähmäisyys huolestutti läänin hallintoa, sillä keräyksiin ei ollut lupaa. Rahat oli toimitettu Ruotsiin. Maaherra Lagerborg piti tilannetta vakavana. Lääninhallitus raportoi prokuraattorinvirastoon, joka käski asettamaan syytteeseen kokousten järjestäjät ja niihin osallistuneet henkilöt.

Oikeusjutut oli nostettu, ja ensi kerran käräjille kokoonnuttiin 6.-9. heinäkuuta 1838 Kalajoen Pihkalan taloon. Kantajana oli maaviskaali Erkki Julius Berg ja pappien takia tuomiokapitulin asiamiehenä kirkkoherra K.K.Elfving. Tuomarina istui hovioikeuden määräämänä K.F.Grönberg. Haasteen olivat saaneet papeista Malmberg, Lagus, Hemming ja Laurin, lisäksi tervahovin hoitaja Roos vaimoineen ja 22 talonpoikaa eri osista pitäjää.

Seuraaviin käräjiin haastettiin myös Durchman ja Paavo Ruotsalainen. Ne määrättiin elokuun kuudenneksi päiväksi. Paavo Ruotsalainen ei tullut paikalle, mutta Durchman ja 35 talonpoikaa tulivat entisten haastettujen lisäksi. Syyttäjän puolella näytöt alkoivat huveta ja Kalajoen käräjät oli saamassa yhä selvemmin poliittisen oikeudenkäynnin luonteen. Paavo Ruotsalainen oli pakoillut virkavaltaa. Käräjät eivät kiinnostaneet.

Vähitellen käräjät alkoivat muistuttaa lähes farssia. Syyttäjä marssitti todistajiaan esiin, heidän lausuntonsa osoittautuivat huhupuheiksi ja ilmeni, että tänne oli tultu makselemaan henkilökohtaisia kaunoja. Heränneet kokoontuivat käräjien aikana jatkuvasti seuroihin veisaamaan Siionin Virsiä, lukemaan ja kuuntelemaan Paavon ja pappien sananselitystä. Yhä enemmän uteliaita virtasi paikalle ja herätys tavoitti uusia ihmisiä.

Alkoi näyttä siltä, että ensimmäisten ilmiantojen tekijät, Kalajoen nimismiehet, olivat ryhtyneet hankkeeseen omien etujensa takia. Herätystä seurannut rikollisuuden ja juopottelun väheneminen oli sotkenut heidän viinakauppansa.

Huhtikuun 9. päivänä alkaneeseen istuntoon syyttäjä oli saanut uusia todistajia, säätyläisiä. Kesäkuussa alkaneisiin seuraaviin käräjiin Berg oli haastanut lisää todistajia. Paavo Ruotsalainen ja pastori Laurin eivät olleet paikalla, joten tuomiota ei voitu julistaa. Tutkimusta jatkettiin elokuun 27. päivänä. Talonpoikien puolustuskirjelmässä torjuttiin kaikki syytökset. Viimeinen istunto päättyi lauantaina 31. elokuuta 1939 ja oikeus julisti tuomionsa seuraavana maanantaina.
Paljon heränneitä ja muita uteliaita oli kerääntynyt käräjätalon pihalle. Koko päivän oli satanut vettä, mutta iltaa kohti taivas selkeni. Syytetyt astuivat ulos käräjätalosta mitään puhumatta tietäen, että oikeus tulisi julistamaan langettavan tuomion. Joku heränneistä aloitti pihalla Lutherin taisteluvirren Miedän linnamm`on Jumala taivaast`. Virren päätyttyä Paavo Ruotsalainen laskeutui polvilleen ja aloitti rukouksen, jossa hän ylisti Jumalan armoa, että hän oli katsonut heidät arvollisiksi kärsimään pilkkaa ja vainoa Jeesuksen nimen tähden. Kun oikeuden virkailijat katsoivat ulos ikkunasta, he näkivät koko suuren ihmisjoukon polvistuneena ja yhtyneenä tähän rukoukseen.

Kalajoen kihlakunnanoikeus antoi päätöksensä, jossa se tuomitsi 80 syytetystä 62 erisuuruisiin sakkoihin. Niiden kokonaissumma oli 3552 ruplaa ja 20 kopeekkaa. Pappien tuomiot jätettiin tuomiokapitulin harkintaa, Laurinia sakotettiin epäkunnioittavasta kielenkäytöstä syyttäjää kohtaan 20 hopeataalarilla, Tervahovin hoitaja Roos, lukkari Salmenius, leskirouva Haggren, itsellismies Kourijärvi ja 28 talonpoikaa saivat 200 hopeataalarin sakon laittomien hartauskokousten järjestämisestä tai niiden sallimisesta tiloissaan. Sapatin rikkomisesta ja osallistumisesta laittomiin kokouksiin saivat lisäsakkoja maallikkosaarnaajina toimineet Pekka Kiuru, Paavo Ruotsalainen ja Matti Kalmare. Paavo Ruotsalaisen sakot kohosivat näin 210 taalariin eli 100 hopearuplaan 80 kopeekkaan. Nimismiehiä loukkaavasta kirjelmästä tuli lisäsakkoja niin, että Paavon sakot olivat yhteensä 110 hopearuplaa 40 kopeekkaa. Varojen puutteessa sakot saattoi korvata 18 päivän vesileipävankeudella. Sakkojen suuruutta kuvaa se, että perunkirjoituksissa ilmoitetun maatilan arvo oli tuohon aikaan alle 50 ruplaa.

Lähdeaineisto:
Tapani Ruokanen: Talonpoikain herättäjä Paavo Ruotsalainen

Niilo Kustaa Malmberg – Kalajoen pappi

Pappi Niilo Kustaa Malmberg (alun perin Nils Gustav, s. 16. helmikuuta 1807, Ylistaro - k. 21. syyskuuta 1858, Lapua) oli 1800-luvun alkupuolen herännäisen herätysliikkeen johtohahmoja. Häntä pidetään Suomen historian eräänä merkittävimmistä evankeliumin saarnaajista.
Niilo Kustaa Malmbergin vanhemmat olivat Herman Malmberg ja Liisa Greta Aejmelaeus. Herman Malmberg oli pappi, Isonkyrön pitäjänapulainen. Hän kuoli 1809. Hänen äitinsä meni uudelleen naimisiin Ylistaron seurakunnassa armovuoden saarnaajana toimineen Johan Simeliuksen kanssa pari vuotta myöhemmin. Niilo Kustaa Malmbergin elämässä se merkitsi muuttoa Uuteenkaarlepyyhyn ja sieltä jo seuraavana vuonna Reisjärvelle, jossa hän eli vanhempineen 12 vuotta.

Kolmetoistavuotiaana 1819 Niilo Kustaa Malmberg lähetettiin kouluun Raahen pedagogioon ja sieltä kolmen vuoden opiskelun jälkeen 1822 Oulun triviaalikouluun. Oulun palon jälkeen samana vuonna koulu siirrettiin Raaheen. Kasvatusisän tultua valituksi Laihian kappalaiseksi Niilo Kustaa Malmbergin koulu vaihtui jälleen. Hänet kirjoitettiin oppilaaksi Vaasan triviaalikouluun. Täältä hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 1827. Jo saman vuoden kesällä hän kirjoittautui Turun akatemiaan ja ryhtyi opiskelemaan teologiaa. Opiskelut keskeytyivät Turun palon vuoksi 1827 ja saattoivat jatkua vasta syksyllä 1828 Helsingissä, johon yliopisto siirtyi.

Välivuoden Niilo Kustaa Malmberg oli kotiopettajana Ruoveden Ritoniemen kartanossa kapteeni E. G. von Enehjelmin perheessä. Ruovedellä hän tutustui tulevaan puolisoonsa Ruoveden kirkkoherran tyttäreen. Hänen palattuaan Helsinkiin opinnot keskeytyivät jälleen, koska Pietarin Pyhän Kolminaisuuden ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra E. G. Ehrström oli pyytänyt yliopistoa suosittelemaan hänelle sijaista hänen sairautensa ajaksi. Tämä elämänvaihe oli Niilo Kustaa Malmbergin myöhempää elämää ajatellen käänteentekevä. Pietarissa hän tutustui evankeliseen liikehdintään, jonka juuret olivat Keski-Euroopassa vaikuttaneessa katolisessa herätysliikkeessä. Sen keskeinen vaikuttaja oli pastori Martin Boos (1762–1825).

Tästä herätyksestä Niilo Kustaa Malmberg sai kipinän sydämeensä, niin että hänen saamansa synnyttivät laajan herätyksen jo hänen Pietarin aikanaan. Tämä johti myös hänen karkoittamiseensa Pietarista 1829. Teologian opintojensa lomassa hän toimi Pietarissa kirkkoherran saarna-apulaisena ja siellä hän tutustui pastori Martin Boosin johtamaan katoliseen herätysliikkeeseen. Hänen voimakas julistuksensa herätti Venäjän luterilaisen kirkon piispan Zacharias Cygnaeuksen huomion. Ensin Malmbergin toimintaa rajoitettiin ja myöhemmin hänet määrättiin poistumaan Pietarista. Herätysliike vaikutti Niilo Kustaa Malmbergin henkilökohtaisen hengellisen elämän syntymiseen.

Helsingissä Niilo Kustaa Malmberg jatkoi opintojaan, ja hänet vihittiin papiksi Turussa 11.6.1830. Hänet määrättiin Kalajoen kirkkoherran tohtori Frosteruksen apulaiseksi. Kalajoen emäseurakuntaan kuuluivat tällöin Alavieskan, Ylivieskan, Pidisjärven (Nivala), Haapajärven ja Sievin kappelit sekä Reisjärven ja Raution saarnahuonekunnat. Tämä elämänvaihe johdatti hänet tuntemaan Pyhäjärven kappalaisen Jonas Laguksen. Ystävyys hänen kanssaan oli merkittävä tulevia herätyksiä ajatellen. Vaikka Niilo Kustaa Malmberg omasta mielestään pitäytyi Raamattuun, kirkon tunnustukseen ja piispa Gezeliuksen raamatunselityksiin, hänen esimiehensä tohtori Frosterus kutsui hänet puhutteluun, jossa hän sai nuhteita pietismistä, lahkolaisuudesta ja hurmahenkisyydestä.

Kalajoella Malmberg tutustui pappi Jonas Lagukseen, josta oli tuleva Malmbergin ohella herännäisyyden toinen kirkollinen johtohahmo. Merkittävä oli myös Nivalaan siirron jälkeen helluntaina 1834 tapahtunut kohtaaminen Savon herätysliikkeen kärkimiehen Paavo Ruotsalaisen kanssa, jonka kanssa Malmberg ystävystyi. Ruotsalainen vaikutti Malmbergiin ja tämän uskonnäkemykseen syvästi.

Niilo Kustaa Malmberg toimi pappina Nivalassa 1.5.1838 saakka. Hän joutui monien juonittelujen tähden sivuutetuksi kappalaisen vaalissa, ja hänet määrättiin Lapuan kappalaisen apulaiseksi. Vuonna 1838 Malmberg oli monien muiden herännäispappien ja maallikoiden kanssa syytettynä Kalajoen käräjillä hartausseurojen pitämisestä ja tuomittiin pidätettäväksi virantoimittamisesta 1.1.–1.6.1842. Virkaeron jälkeen Niilo Kustaa Malmberg määrättiin Uudenkaarlepyyn kappalaisen apulaiseksi 1842 ja samana vuonna Lapuan pitäjänapulaiseksi. Tässä virassa hän oli kuolemaansa asti.

Malmberg tuomittiin muiden herännäisliikkeen johtajien kanssa Kalajoen käräjillä 1838–1839 hartausseurojen pitämisestä. Rangaistuksena oli alkuvuodesta 1842 toteutunut viraltapano puoleksi vuodeksi. Kalajoen käräjät, jossa viisi pappia, Frans Oskar Durchman, Jaakko Hemming, Jonas Lagus, Lauri Herman Laurin ja Niilo Kustaa Malmberg sekä maallikkosaarnaaja Paavo Ruotsalainen, 74 talonpoikaa sekä tervahovinpehtori Johan Daniel Roos sekä puolisonsa olivat syytteessä ja tuomittiin vuonna 1839 konventtiplakaatin vastaisten kirkollisten tilaisuuksien järjestämisestä, niihin osallistumisesta sekä rahavarojen keräämisestä pakanalähetystyötä varten ilman asianmukaista lupaa.

Malmberg ja Johan Daniel Roos ryhtyivät muiden heränneiden tapaan järjestämään seuroja. Kalajoella ne järjestettiin usein tervahovissa, siis plassin viereisessä tervavarastossa. He saivat tietää, että skottilaiset munkit kiersivät pohjoismaissa keräten rahaan Afrikassa harjoitettavaan pakanalähetykseen.

He innostuivat asiasta ja laittoivat rahankeräyslippaansa kotiensa eteisiin. Malmbergin lippaassa luki: "Kukin sydämensä ehdon jälkeen, ei ylösmielten eikä vaatien, sillä iloista antajaa Jumala arvostaa". Roosin lippaassa taas luki: "Älkää hyvin tekemistä ja jakamista unhottako, sillä sen kaltaiset uhrit kelpaavat Jumalalle" ja lisäksi "Mutta kun sinä almua annat, niin älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea kätesi tekee."

Kalajoen kirkkoherra Frosterus suhtautui melko pidättyvästi toimintaan ja vierasti etenkin Malmbergin ankaria saarnoja. Hän kuitenkin salli muutamien seurojen pitämistä seurakunnan tiloissa. Paikalliset viranomaiset, erityisesti nimismiehet Nils Sandman ja Wihelm Sandström eivät lainkaan katsoneet toimintaa hyvällä silmällä. Tsaarin viranomaiset suhtautuivat varsin kielteisesti kokoontumisiin, josta saattoi päätellä, että kansa liikehti. Uskonnolliset kokoukset kirkon ulkopuolella olivat heidän silmissään epäilyttäviä. Samoin körttiläisten yhdenmukainen pukeutuminen ärsytti.

Virallisen alkunsa Kalajoen käräjät saivat raportista, jonka Salon kruununvouti Gustav Hård helmikuussa 1838 lähetti Oulun läänin maaherralle R. W. Lagerborgille. Maaherra Lagerborg kirjoitti asiasta jo maaliskuussa prokuraattorille ja liitti mukaan Hårdin raportin. Maaherra katsoi, että ihmisten houkutteleminen uhraamaan varojaan säästölippaisiin soti 25.4.1696 julkaistua kuninkaallista määräystä vastaan.
Seuratilaisuudet taas loukkasivat konventtiplakaattia 12. päivältä tammikuuta 1726 ja sitä täydentävää kirjettä 2. toukokuuta 1752. Säästölippaiden asettajia maaherra kuvaa ilmaisulla "alempi papisto" ja "eräs virkamies" sekä lahjoittajia "vähemmän ajattelevaksi osaksi rahvasta."
Maaherran Lagerborg pyysi tapahtuneiden väärinkäytösten ehkäisemiseksi prokuraattorilta määräystä oikeudellisen tutkinnan aloittamiseksi. Hänen pyyntöönsä suostuttiin ja prosessi lähti liikkeelle. Tarkoituksena oli aluksi vain syyttää pappeja ja Roosia ja käyttää avoimesti talonpoikia todistajina, mutta nämä tunnustivat avoimesti järjestäneensä ja osallistuneensa seuroihin ja näin syytettyjen määrä nousi nousemistaan. Syytteet tosin syytettiin tiukasti.

Johan Daniel ja Elisabeth Roosin talo Kalajoen plassilla oli käräjien aikana enemmän kuin vain syytettyjen majapaikka. Olavi Kares toteaa kirjassaan "Palava kynttilä", että tervahovinmestari Roosin koti toimi koko käräjien aikana heränneiden "päämajana"

Tervahovissa asuttiin ja käytiin läpi käräjäpäivien tapahtumia ja pidettiin jopa käräjien aikana seuroja. Nimismies Nils Sandman uskaltautui kerran kieltämään alkamassa olevat seurat. Hän ilmoitti päätöksensä kiivastuneelle isännälle ja poistui kiireesti. Paavo Ruotsalainen ja papit pohtivat tilannetta ja päätyivät siihen, että olisi viisainta noudattaa käskyä. Lagus lähetettiin ilmoittamaan asiasta itse tervahovissa jo veisaavalle kansalle.

Ilmeisen järkyttynyt Roos vaati aluksi seurojen pitämistä. Hän oli huudahtanut "Ei mitenkään – ei vaikka Siperiaan vievät, vainon aikana kansa tarvitsee kehotusta…ja kun Paavokin on täällä." Laguksen ollessa jo ovella menossa Roos huutaa vielä kerran hänen peräänsä: "Vaan puhukin ensin Jumalan sanaa."
Seuraväen poistuessa tervahovista Ruotsalainen, papit ja Roos tarkkailivat heitä ikkunasta ja kiinnittivät huomiota heidän rauhallisuuteensa. "Oli kuin he olisivat työnsä suoritettua ja tekonsa tehtyä.. niin kuin seurat olisivat pidetty ja rukouksella päätetty.", he totesivat.

"Näettekö tuota kansaa kuinka rauhallista", kysyi Malmberg. "Siksi se kestää. Sillä se voittaa ja puolensa pitää, meidän on siitä oppiminen", sanoi Lagus.

Syytettyjen tullessa ulos viimeisestä istunnosta käräjätalosta lauantaina 31. elokuuta 1839 oli pihalle kerääntynyt joitain heränneitä ja paljon uteliaita. Syytetyt olivat vaiti. He tiesivät, että oikeus asettaa heille tuomion. Joku heränneistä aloitti pihalla Lutherin taisteluvirren "Meidän linnamm on Jumala taivaast`". Virren päätyttyä Paavo Ruotsalainen laskeutui polvilleen ja aloitti rukouksen. Hän ylisti Jumalan armoa ja sitä, että heidät oli katsottu arvolliseksi kärsimään pilkkaa ja vainoa Jeesuksen nimen tähden. Oikeuden jäsenet seurasivat hämmentyneenä koko suuren ihmisjoukon polvistumista ja yhtymistä tähän rukoukseen. Se veti heidät varmasti mietteliäiksi.
Lagus lausui myöhemmin tuosta tilanteesta profeetallisesti: " Tuon virren kaiku on kuuluva läpi aikojen".
Niin siinä kävi.
Kalajoen käräjät johtivat tavallaan vastakkaiseen tulokseen kun mihin niillä pyrittiin. Tuomio koettiin kansan keskuudessa vääräksi. Syytteessä olivat oikeastaan olleet loukatut kansalaiset

Tämän jälkeen Malmberg siirtyi lyhyen Uusikaarlepyyn pestin jälkeen Lapuan pitäjänapulaiseksi. Hän osti Lapualta 1848 Marielundin tilan. Siitä muodostui joksikin aikaa herännäisyyden keskuspaikka, jossa pidettiin muun muassa isoja hääseuroja. Hänen kuollessa 1858 herännäisyyden johtoon tulivat maallikot kirkollisten johtajien sijaan.

Toimiessaan pappina Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla Niilo Kustaa Malmberg sai elää aikana, jolloin hengellisellä kylvötyöllä oli otollinen maaperä. Kirkollisessa elämässä vallitsi valistusajalta peräisin oleva suuntaus, joka painotti uskonnossa hyvettä ja järjenmukaisuutta. Pappiloitten elämä keskittyi seurusteluun säätyläisten kanssa. Huvittelulla väkijuomien käyttöineen oli seurustelussa huomattava sija. Papin tehtäväksi nähtiin ”kerätä kaikki voimansa ihmiskunnan korkeimpien tarkoituksien, valistuksen ja siveellisyyden hyväksi”.
Herännäisyyteen liittyneet papit alkoivat erkaantua herätysliikkeestä 1850-luvun alkupuolella. Hajaannukseen johtaneiden riitojen aikana Malmbergia syytettiin liiallisesta alkoholin käytöstä ja aviorikoksesta, jonka toisena osapuolena olisi ollut hänen toinen puolisonsa. Väitteiden takana oli ilmeisesti toinen herännäissaarnaaja Carl Gustaf von Essen, jonka kanssa Malmberg oli ajautunut riitoihin. Pappien erkaantumisen jälkeen Malmberg säilytti arvovaltansa vaikutusalueensa heränneen talonpoikaisväestön keskuudessa.

Niilo Kustaa Malmberg oli naimisissa kahdesti: 1832–1851 Sofia Amanda Karolina Bergrothin kanssa ja 1853–1858 Helena Jaakontytär Huhtalan kanssa. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun herännäisyyden johtaja, Wilhelmi Malmivaara, on hänen poikansa jälkimmäisestä avioliitosta.

Saara Kiiveri –sopraanolaulaja

Saara Kiiveri on kalajokinen sopraanolaulaja, joka on yksi Suomen parhaista sopraanolaulajista. Saara on syntynyt 27.8.1986. Jo lapsena Saarasta näki, että hänestä tulee jotain suurta ja merkittävää. Alle kouluikäisenä hän soitteli pianolla omia sävellyksiään. Musiikki on ollut hänelle kaikki kaikessa jo lapsesta lähtien. Saara aloitti musiikkiopintonsa Ylivieskan seudun musiikkiopistossa pianon soitolla 1995. Hän vaihtoi pääaineensa lauluun syksyllä 2003 opettajanaan Katrina Leppänen.

Tällä hetkellä ( 20.11.2009) Saara Kiiveri opiskelee laulupedagogiksi Oulun seudun ammattikorkeakoulussa oopperalaulaja, yliopettaja Airi Tokolan johdolla. Keväällä 2007 Saara suoritti C-kurssitutkinnon erinomaisin arvosanoin. Syksyllä 207 hän osallistui opettajansa kanssa Suomen edustajana EVTA:n (European Voice Teacher Assosiation) kansainväliseen nuorten laulajien katselmukseen ja laulupedagogiseen viikkoon, mikä järjestettiin Kudowassa, Puolassa.

Saara on täydentänyt opintojaan myös mm. Udo Reinemannin, Monica Trinin ja Jorma Hynnisen mestarikursseilla sekä Peter Nelssonin ja Ilmo Rannan lied-kursseilla. Syksyllä 2007 Saara sai Musica – Oulun musiikkiteatteriyhdistys ry:n stipendin sekä valittiin Oulu Tullin Rotaryklubin vuoden 2008 stipendiaatiksi.

Kevätlukukauden 2008 hän oli vaihto-oppilaana Luganossa (Conseravatorio della Svizzera Italiana) opettajanaan professori Monica Trini. Sveitsissä ollessaan Saara esiintyi paljon ja lauloi myös orkesterin solistina. Keväällä 2010 Saara Kiiveri nähdään 1. Naisen roolissa Mozartin Taikahuilu-oopperassa, mikä nähdään Oulun seudun ammattikorkeakoulun opiskelijatuotantona.

Saara Kiiveri on laulajasukunsa kirkkain tähti. Hänellä on puhdas ääni ja mahtavat äänivarat. Hän on laulajana todellinen superlahjakkuus. Hän on kaunis nainen ja hänellä on ihana luonne. Hänellä on kaikki menestyksen geenit ja palikat kohdallaan. Hänellä on loistava tulevaisuus edessään.

Osmo Tokola – opettaja ja rautiolaisuuden isähahmo

Elokuun neljäntenä päivänä 2009 opettaja, kulttuuripersoona, rautiolaisuuden isähahmo, veteraani ja sotainvalidi Osmo Tokola (s. 13.5.1918 – 4.8.2009) sai kutsun viimeiseen iltahuutoon. Osmo Tokolan elämän liekki sammui, mutta hänen työnsä ja toimintansa jälki jäävät historiaan. Tämä osaaminen on ollut harvinaisen laaja-alaista. Kaikessa toiminnassa on korostunut luontainen vaatimattomuus. Rautiolaisen kulttuurin liekki palaa edelleen.

Osmo Tokola lähti vapaaehtoisena täydennysmiehenä Äyräpään lohkolle talvisotaan puolustamaan maatamme. JR 29 joukoissa hän taisteli Ilomäessä, Koirivaaralla, Värtsilässä, Kinnasvaaralla, Hyrsylässä, Sombassa, Peskissä, Prääsässä, Vilgassa, Homorovitsassa ja Kiipurossa. Hän haavoittui maaliskuussa 1940 Äyräpäässä 31.7.1941 Hyrsylässä sekä 21.7.1942 Kiipurolla., jossa miina räjähti jalkoihin. Hän on kantanut kehossaan sodan muistoja vuosikymmenet ja ne ovat tuntuneet jokaisena päivänä. Hän toimi ryhmänjohtajana ja joukkueen varajohtajana.

Osmo Tokola toimi Raution koululla opettajana yli 20 vuotta. Hän opetti oppilaille oikeita elämän perusarvoja, jonka jälki on näkynyt myöhemmin rautiolaisessa kulttuurissa ja rautiolaisten toiminnassa ja elämässä. Hän opetti oppilaitaan yrittämään ja tekemään parhaansa. Liikunta oli Osmo Tokolan sydäntä lähellä. Voimistelu ja liikunta olivat keskeisessä asemassa. Voimistelussa jokaisen oppilaan tuli saada kippi, opettaja näytti mallisuorituksen ja sitten harjoiteltiin niin kauan, että kaikilta kippi onnistui.

Musiikki ja laulu olivat tärkeä asia. Moni oppilas veti komeasti koelaulun luokan edessä, vaikka kaikilla ei laulunlahjoja ollutkaan. Opettaja säesti harmonilla. Laulu oli keskeinen osa opetusta ja isänmaan arvostusta. Teknisen työn ja kädentaidot olivat tärkeitä. Jakkaran valmistaminen oli osattava. Oppilailla oli suuri kunnioitus opettajaansa kohtaan. Raution koulussa koulukiusaamista ei esiintynyt.

Osmo Tokola on tehnyt erittäin monipuolisen työn kotiseutunsa Raution hyväksi. Raution kunnan vaakuna on Osmo Tokolan suunnittelema. Osmo Tokola oli Rautio-viikon käynnistäjä. Hän oli kotiseutuyhdistyksen perustajajäsen, puheenjohtaja ja museotoiminnan käynnistäjä. Merkittävä kulttuuriteko oli kulttuurin liekin saaminen Rautioon 31.10.1965. Keräyspäällikkönä toimi Osmo Tokola. Rautiosta tuli Suomen kulttuurimyönteisin kunta 85,17 %:n kannatuksella. Kulttuurin liekistä on tullut paikallisen itsetunnon kohottaja ja vahvistaja.

Osmo Tokola oli keskeisesti mukana myös niin Raution Kisailijoiden kuin Raution Nuorisoseuran toiminnassa. Osmo Tokola sävelsi Raution Nuorisoseuran 80-vuotisjuhlaan Raution Nuorisoseuran marssin. Musiikki ja sanoitukset olivat Osmo Tokolan viime vuosikymmenien rakkain harrastus. Äänitteitä ja laulukirjoja on julkaistu useita. Osmo Tokolaa voidaan pitää rautiolaisuuden isänä.

Keskipohjanmaan kotiseutulukemistossa on Osmo Tokolan kirjoittama teksti Tepukkatöyrän sepästä. Se kuuluu näin:

Oli kevät. Tepukkatöyrän kuusen naavaisella oksalla istua kökotti metsovanhus. Linnun siivet riippuivat velttoina, ja pyrstösulat levittäytyivät haralleen riippuvien naavojen sekaan, Nokinokan kummallinen laulu suhahti silloin tällöin auringon kultaamaan aamuun.
- Pa-pa-pa-pa, skiuu, shiuu.
- Olli-seppä, aijotko tässä nousta maalle, kun ohjaat veneen rantaan?
- Haen tuon nokinokan aamupaistiksemme. Sytytä sillä aikaa jo nuotio palamaan tuohon rannalle! Mutta anna Vielä Antin ja Liisan nukkua veneessä!
- Olli-seppä, minusta tämä paikka on kaunis. Katso tuota töyrää virran partaalla ja noita kuusia siellä! Voi, miten kauniisti aurinko kultaa ne! Minä toivoisin, ettemme menisi enää ylemmäksi jokea pitkin, vaan jäisimme asumaan jo näille rannoille!
- Teen pajani sinne, mistä löydämme rautaa, sillä se on meidän elantomme. Ei meillä ole varaa etsiä silmälle kauneutta!
- Tiedän sen, Olli-seppä, ja toivon, että löydät pian rautasuosi. Tänään on jo yhdeksäs päivä siitä, kun lähdimme. Tämän joen rannoilla emme ole ainoaakaan ihmisasumusta nähneet.
- Näiden seutujen soissa täytyy olla rautaa, Kun löydämme sellaisen, valitsemme itsellemme asuinpaikan.

Mies jätti vaimonsa, veneensä ja sillä nukkuivat lapsensa. Hän nousi kummulle, missä metsovanhus, nokinokka, suhisi soidinlauluansa kevätaamun tietämättä mitään uudesta tulokkaasta. Ihmistä se ei ollut koskaan nähnyt.
Kun Olli-seppä hetkeä myöhemmin istui nuotion ääressä, puhui hän: ”Tuolta töyräältä näin suuria soita, Ne leviävät itään ja pohjoiseen. Kasvillisuudesta erotta silmäni tänne asti, että niissä on paljon rautaa. Etsimämme suot ovat löytyneet. Tuolle töyräälle teen pajani. Tähän asetumme, ja tämä olkoon onnemme päivä!”

Sinä aamuna aterioi neljä onnellista ihmistä uudessa asuinseudussaan maukasta linnunpaistia, Ympärillä seisoivat rauhallisina tummat kuuset. Muutaman askeleen päästä kuului riistan suhina, ja usein rikkoi joen tyynen pinnan väkevien pyrstöevien molskahdus.

Olli-seppä pystytti pajansa joen töyräälle kuusten alle. Siihen viereen hän rakensi havuista asunnon itselleen, vaimolleen ja kahdelle lapselleen. Hänen mielensä paloi kiihkeästi idän ja pohjoisen soille hakemaan rautaa. Rauta oli koko hänen elämänsä. Kun hänen väkevät kätensä taivuttelivat tuota ihmeellistä metallia uusiin muotoihin, tunsi hän sisäistä ylpeyttä ja tyydytystä. Vain rauta oli saanut hänet lähtemään tänne asumattomaan erämaahan, ”Rautaa, rautaa”, tuntuivat kuuset humisevan hänen korvissaan, kun hän katseli töyräältä kaukaisia ruskeita soita.
- Tänään lähdemme hakemaan raudanhölmää suolta. Aseta kalanpyydykset kosken alle, sillä näin aikamoisia haukia tuon kiven ja rannan välissä.
- Olli-seppä, olen iloinen kanssasi. Tämä seutu on meidän. Tämä virta, tämä töyräs, nämä metsät, nuo suot ovat meidän. Tänne me rakennamme pysyvän kotimme, Ja sukumme asukoon täällä niin kaunan kuin aurinko kiertää taivaalla. Riennä hakemaan rautaasi, Olli-seppä!

Olli-seppä löysi malminhakuretkillään uusia soita, puroja ja metsälampia. Niille hän antoi omat nimensä. Pian koko seutu tuli tutuksi ja rakkaaksi. Hän tallasi metsän polkunsa, jotka tunsi yhtä hyvin kuin kymmenen sormeaan.
Kului viikkoja ja kuukausia. Olli-seppä etsi malmia ja valmisti rautaansa, Kun suven mentyä syksy saapui Tepukkatöyrälle, kohosi tummaan iltaan sankka parvi säkeniä. Ne kertoilivat, että pajassa takoi Olli-seppä, tämän seudun ensimmäinen asukas kallista ja rakasta rautaansa. Väkevät vasaraniskut kalskahtivat etäälle, Ne ilmoittivat erämetsien asujamistolle uudesta voimasta, joka tästedes tulisi seutua hallitsemaan.

Toinen Osmo Tokolan kirjoittama teksti käsittelee Raution viimeistä karhua. Se kuuluu näin:

Soli tappanu sinä kevänä Asusta lehemän. Se huomattihin heti jälijistä, että son karhun töitä. Ettei se tekis enempää vahinkoja, päätettihin, että se miehisä tapetahan. Mutta sitä ei vain hevillä löyvetty. Ja luultihinki, että se meni jo Alavieskan puolelle, ko ei vähähän aikahan nähty karhusta mittään merkkiä
Mutta sitte se samana kesänä ilimesty Alapäääsä Seurahakahan. Soli sielä kahtena päivänä hättyytelly Räihän talojen karjaa, Ja silloin päätettihin se viheliäinen ottaa lujalle. Muitta kuitenkin meinattihin, että koitetahan ensinkieryyvellä saaja se tapetuksi.
Kun tiejettihin vanahastahan, että karhu on nooli sahille, tethiin saaville hirviän väkevää sahtia. Yhtenä yönä se vietihin sitte Saurahakahan. Ja ko aamulla aikusi mentihin sinne, niin sielä se karhu makas sahtisaavin vieressä. Eikä se päässy karkuhun, eikä tullu miesten päälle. Soli oli juonu yhtehen mittahan saavillisen sahtia, ja sen maha oli niin pullollaan, että sen meinas halijeta.
Siite ne miehet tappo sen, eikä sen päästä oo karhut tohtinu Rautiohon tulla.


Osmo Tokola on kirjoittanut runokokoelman Olla kuulumatta siihen. Otan pari esimerkkiä Osmon runoista:

Huuda kovemmin – vaikenemalla!
Pyydä enemmän – antamalla!
Silloin opit tuntemaan …
Älä odota luottamuksen hetkiä muilta,
Sinun pääsi kuitenkin vaaditaan.
Siitä, mitä toiset saavuttavat, iloitse!
siitä, mitä itse menetät, kiitä!
Etsi palvelijaasi palvelemalla!
Kestävyydelläsi voitat kerskailijan,
nöyryydellä ylpeilijän.
Jos pyydät muilta, tiedät itse antavasi.
Mutta siitäkin, että pyytämisesi on antamista,
voittosi tappioita ole iloinen,
sillä yhteytesi siihen, että näin on, riittää.
Sentähden – älä odota.

Olit katkera siitä syystä, että tuskasi taakka,
jota ruumiissasi kannoit,
tuli myöskin henkesi vankilaksi.
Katkera siitä syystä, että myös tämän vuoksi
jäi taakkasi kevyemmäksi,
Taakka ja uhri.

Maarit Verronen - kirjailija

Maarit Verronen (s. 20.8.1965 Kalajoella ) on suomalainen kirjailija. Vanhemmat: insinööri Harri Verronen ja Kaija o.s. Hemmilä. Maaritin mummola on Kalajoen Raution kylässä. Hän kirjoitti ylioppilaaksi 1984 (Kalajoen lukio), FK 1989 (Oulun yliopisto; pääaineena tähtitiede) FL 1991 (Oulun yliopisto; pääineena tähtitiede).

Verronen on työskennellyt Oulun yliopiston tähtitieteen laitoksella opetus- ja tutkimustehtävissä ja opiskellut myös aate- ja oppihistoriaa. Päätoiminen kirjailija hän on ollut vuodesta 1994 lähtien. Maarit Verronen asuu Helsingissä. Hän aloitti fantasiakirjailijana, mutta myöhemmin tyyli on muuttunut maanläheisemmäksi. Kontrolloivat yhteisöt, sopeutumisen ja erilaisuuden väliset ristiriidat, ääriolosuhteet, vaeltaminen ja selviytyminen ovat silti kantavia teemoja Verrosen koko tuotannossa. Maarit Verronen on ollut kahdesti Finlandia-ehdokkaana ja voittanut useita kirjallisuuspalkintoja.

Verronen kuvaa teoksissaan usein ohikulkijoita ja tarkkailijoita, viisaita matkaajia tai ulkopuolelle jääneitä. Useimmat hänen teoksistaan sisältävät joitakin fantasia-aineksia, hänen teoksiaan voidaan kuvailla käsitteillä reaalifantasiatai maaginen realismi.

Maarit Verrosen syksyinen Karsintavaihe oli laaja yhteiskunnallinen romaani. Jos ajatellaan kirjailijan tuotteliaisuutta, niin Verronen on Suomen kärkeä. Hänen skaalansa on myös laaja. Hän on kirjoittanut tieteiskirjallisuutta (sci-fi) ja fantasiaa. Karsintavaihe esimerkiksi edustaa suhteellisen suosittua dystopiaa, joka tarkoittaa unelmointikirjallisuuden vastakohtaa: pahimpia mahdollisia tulevaisuuksia. Verronen on lukenut tarkkaan ajan merkkejä ja liberalististen oikeistopoliitikkojen ajatuksenjuoksua. Hänen on tarvinnut vain vähän vahvistaa trendejä ja varjostuksia, ja painajaismainen yhteiskunta on valmis.

Maarit Verrosen romaanissa sairastaminen on tullut liian kalliiksi, 35-vuotias on jo liian vanha palveluammatteihin ja ihmiset on jaoteltu asumaan sosiaalisen asemansa perusteella eri vyöhykkeille. Verronen on luonut kiehtovan todellisuuden, joka valitettavasti lomittuu meidän todellisuuteemme pelottavan hyvin. Tarinassa ainoat järjen ihmiset ovat onnelliset päähenkilöt nelikymppinen Lumi, hänen rakastettunsa 69-vuotias Kalevi ja näiden huostassa oleva puolitoistavuotias Verneri. Karsintavaiheessa ihmisiä on liikaa ja kaikkialla on niukkuutta.

Maailma on levoton ja kaoottinen paikka. Ihmiset pelkäävät, mutta eivät tiedä mitä ja turvavarustautuvat, eivätkä ymmärrä miksi. Koska työ on automatisoitu ja katoamassa, turvafirmojen värväystoiminta on eräänlaista työttömyyskorvausta. Pätkätyöstä ja työn perässä raahustamisesta on tullut lähes kaikkien kohtalo. Päähenkilö Lumi on kuitenkin lukenut ihmisistä, jotka ovat kertoneet hypänneensä oravanpyörästä ja alkaneensa elää ihmisarvoista elämää. Mahdollisuuksia on myös köyhille, kauniille ja yritteliäille.

Ihmisten elämää vartioidaan niskaan laitetuilla siruilla, ja heidät luokitellaan väreillä. Esimerkiksi vihreä on tavoiteltu statusväri, joka antaa mahdollisuuden parempaan asumiseen, työpaikkaan ja elämään yleensäkin. Myös kirjainluokituksia käytetään: jos putoaa alimpaan D-luokkaan, siinä palkka putoaa 60 prosenttia, pitää olla käytettävissä aina, ja kaikki vanhat sopimukset sanotaan irti. Usein toisenlaista todellisuutta kuvaava Maarit Verronen on uusimmassa romaanissaan tullut lähemmäksi arkipäivän todellisuuttamme. Tarkkanäköisesti hän kuvaa sellaisia aikamme ilmiöitä, jotka saattavat tulevaisuudessa toteutua kauhistuttavasti. Tilanteita ja asioita taitavasti kärjistäen Verronen saa tekstiinsä huumoria ja yllättävyyttä yleensäkin.

Maarit Verronen kertoo nykyisestä asuinpaikastaan Helsingistä näin:

Olen syntynyt maaseudulla; asunut ensin yhdeksäntoista vuotta yhdeksäntuhannen asukkaan paikkakunnalla ja sitten yksitoista vuotta vajaan sadantuhannen asukkaan kaupungissa. Vasta sen jälkeen muutin pääkaupunkiin. Muutin, koska halusin asua juuri täällä; koska tämä on oikea kaupunki, sopivan kokoinen, ja minulla on täällä ystäviä. En luopunut mistään, kun tulin tänne; tämä kaupunki ei vaatinut minulta uhrauksia. Monta kertaa olen havahtunut talvisen iltapäivän hämärässä jonkin vilkasliikenteisen kadun keskikorokkeella vihreää valoa odotellessani ajattelemaan, että tämä on minun kotikaupunkini, ja täällä haluan elää.

Olen löytänyt täältä muun muassa aarniometsän ja ihmisiä, jotka asuvat keskellä kaupunkia omakotitalossa meren rannalla. Pidän pienistä saarista, joita täällä on paljon, ja maailman lyhimmästä luontopolusta, joka eräänä kesänä ilmestyi tiheään kaislikkoon kahdensadan metrin päähän keskusrautatieasemasta. Ja ihmisistä, satunnaisista vastaantulijoista. Ystävällinen pultsari halusi kerran Sörnäisten metroaseman edustalla auttaa minua saamaan polkupyörän lampun toimimaan. Yritys ei tuottanut tulosta, koska ongelmana olivat loppuun kuluneet paristot - mutta ajatus oli kaunis. Toisella kerralla tuntematon nainen olisi halunnut, että tulen hänen kanssaan panttilainaamoon ja todistan siellä oman henkilöllisyyteni ja sen, että hän on se joka sanoo olevansa. Hänen henkilöllisyystodistuksensa oli unohtunut kotiin - tietysti hyvämaineiseen ja varakkaaseen kaupunginosaan - eikä hän enää ehtinyt käydä sitä hakemassa ennen sulkemisaikaa. Hyvä yritys, virkistävän naiivi ja omaperäinen. Ja mistä tietää, vaikka hän olisi puhunut totta? Minä vain olin niin kyynisen epäluuloinen, että en lähtenyt hänen mukaansa. Sitten oli vielä se vähän rähjäisen näköinen mies, joka kysyi kelloa bussissa. Kun vastasin "puoli neljä", hän halusi tarkennuksen: "Iltapäivälläkö?" Ennen luulin, ettei tuollaisia ihmisiä oikeasti ole olemassa. Mutta on heitä.

Työhuoneeni ikkunasta näkyy puisto, hiljainen kuja ja muutamia kauniita taloja. Pikkuvarpuset hyppivät orapihlaja-aidan juurella ja penkovat kuivuneita lehtiä. Aina silloin tällöin matkustan täältä kauas muutamaksi viikoksi näkemään ja kokemaan jotakin aivan muuta. Mutta sitten kun taas rauhoitun työskentelemään kotona, haluan nähdä ikkunasta juuri tuollaisen maiseman.

Harrastukset: vrt. jäsenyydet seuraavissa Amnesty International ,PEN Suomen kirjailijaliitto, Suomen muinaistaideseura, Talviuimarienkerho

Teokset
Älä maksa lautturille (16 novellia), Kirjayhtymä 1992
Yksinäinen vuori (romaani), Kirjayhtymä 1993
Viimeinen lapsitähti ja muita ylimääräisiä ihmisiä (13 novellia), Kirjayhtymä 1994
Pimeästä maasta (romaani), Kirjayhtymä 1995
Kulkureita ja unohtajia ( 22 novellia), Kirjayhtymä 1996
Matka Albaniaan (matkakirja), Kirjayhtymä 1997
Luolavuodet (romaani), Kirjayhtymä 1998
Löytöretkeilijä ja muita eksyneitä. Novelleja. Tammi, 1999. ISBN 951-31-1619-0.
Kylmien saarten soturi. Tammi, 2001. ISBN 951-31-2121-6.
Luotettava ohikulkija. Novelleja. Tammi, 2002. ISBN 951-31-2470-3.
Pieni elintila. Tammi, 2004. ISBN 951-31-2995-0.
Keihäslintu. Novelleja. Tammi, 2004. ISBN 951-31-3093-2.
Osallisuuden tunto. Tammi, 2006. ISBN 951-31-3716-3.
Saari kaupungissa. Novelleja. Tammi, 2007. ISBN 978-951-31-3876-9.
Karsintavaihe. Tammi, 2008. ISBN 978-951-31-4296-4.
Normaalia elämää. Novelleja. Tammi, 2009. ISBN 978-951-31-4743-3.

Palkinnot
Sijoituksia ja kunniamainintoja Suomen tieteiskirjoittajat ry:n novellikilpailussa (1985) ja Tampereen science fiction -seuran novellikilpailuissa 1987–1991.
Kalevi Jäntin palkinto1992.
Portti-palkinto vuoden 1993 parhaasta fantasiakirjasta.
Atorox-palkinnon toinen sija novellista "Älä maksa lautturille" 1993.
Euroopan yleisradioliiton EBU:n nuorten käsikirjoituskilpailun palkinto 1993, kymmenen finalistin joukossa, palkinto noin 100 000 markkaa.
Finlandia-ehdokkuus 1993 (Yksinäinen vuori).
Nuoren taiteen Suomi-palkinto 1994.
Finlandia-ehdokkuus 1995 (Pimeästä maasta).
Olvi säätiön kirjallisuuspalkinto 1996.
Sokeain kuunnelmapalkinto kuunnelmasta "Kellarimies ja vaimo" 1997.
Lukiolaisten Nuori Aleksis 2005 -palkinto kirjasta Keihäslintu

Novelleja
"Saari ja lentäjä". Antologiassa Jäinen vaeltaja, Ursa 1986.
"Teloitus". Aikakone 3/1989.
"Desierto.bas". Portti 4/1989 ja antologiassa Keskiyön mato Ikaalisissa, Ursa, 1989
"Freyrin maa, Ingolfin maa". Aikakone 1/1992.
"Uhrituoksujen viesti". Antologiassa Kultainen naamio, 1993.
"Pitkä, hyytävä kesä". Mytago 4, 1993.
"Pahanilmanlintu". Image 1994.
"Kellonvalajan suku". Portti 2/1996.
"Pikkuvanha petunjärsijä". Virke 1997.
"Varjomaa". Äidinkielen opettajain liiton vuosikirja 44, 2000 .
The Dedalus Book of Finnish Fantasy (2006, toimittanut Johanna Sinisalo), käännökset novelleista "Musta juna" ja "Kellarimies ja vaimo"

Kuunnelmat
"Mustahiuksinen nainen", 1996
"Kellarimies ja vaimo", 1997
"Ruhtinas Ardian", 1999
"Tuntematon eteläinen maa", 2006

Katso http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=23&t=785&a=6873

Anna-Leena Härkönen - kirjailija

Anna-Leena Härkönen on kotimaisen kulttuurikentän moniottelija. Hän on syntynyt 10. 4. 1965 Limingassa, kirjoittanut ylioppilaaksi vuonna 1985, opiskellut Teatterikorkeakoulussa ja Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitoksella ja valmistunut näyttelijäksi 1989. Nykyään Anna-Leena Härkönen asuu Helsingissä ja toimii vapaana kirjailijana ja näyttelijänä. Hän vietti lapsuudessaan joitakin jaksoja kesälomastaan Kärkisessä, jossa oli hänen mummolansa.

Anna-Leena Härkönen on teini-ikäisestä alkaen kuulunut kulttuurielämämme huippuihin niin kirjailijana, käsikirjoittajana kuin näyttelijänäkin. Hän nousi julkisuuteen lukioikäisenä julkaistuaan vuonna 1984 kohua herättäneen ja kiitosta keränneen esikoisteoksensa Häräntappoase. hän kirjoitti Häräntappoaseen ollessaan Kempeleenlukion toisella luokalla. Esikoisromaanistaan lähtien Härkönen on tarttunut aiheisiin, joista muut ovat vaienneet, ja herättänyt uskalluksellaan keskustelua.

Hänen esikoisteoksensa Häräntappoase palkittiin J. H. Erkon rahaston palkinnolla vuoden 1984 parhaana esikoisteoksena. Häräntappoaseesta on tehty sovitukset myös telvisioon ja teatteriin. Härkönen on kirjoittanut pitkään kolumneja muun muassa Anna- ja Image-lehtiin. Häneltä ilmestyi vuonna 2005 teos Loppuunkäsitelty, joka kertoo hänen nuoremman sisarensa Killin itsemurhasta. Lisäksi hän on saanut muun muassa Kiitos kirjasta -mitalin 1985, Oulun läänin taidepalkinnon 1985 sekä Suuren suomalaisen kirjakerhon tunnustuspalkinnon vuosina 1991, 1994 ja 1998.

Härkösen teoksista on tehty useita elokuva- ja näytelmäsovituksia. Häräntappoase on esitetty kuusiosaisena televisiosarjana, ja siitä on tehty useita näyttämösovituksia eri puolilla Suomea. Käsikirjoittaja Tove Idström ja ohjaaja Claes Olsson tekivät Akvaariorakkautta-teoksen pohjalta kiitetyn kokoillan elokuvan.

Anna-Leena Härkösen monipuoliseen näyttelijänuraan mahtuu rooleja niin teatterinäyttämöillä, tv-draamoissa kuin elokuvissakin. Hän on myös käsikirjoittanut näytelmiä, tv-sarjoja ja elokuvia muassa suositun ja palkitun Vuoroin vieraissa -televisiosarjan (yhdessä Pekka Milonoffin kanssa) ja elokuvan Onnen varjot.

Uudessa romaanissaan Ei kiitos Anna-Leena Härkönen palaa kirjailijalle tuttuun teemaan, parisuhteen kipuiluun. Aran aiheen terävän humoristinen käsittely on taattua Härköstä. Kirjan päähenkilö Heli kärsii seksin puutteesta, sillä hänen aviomiehensä Matti ei halua seksiä. Härkönen kuvaa pitkän avioliiton kriisiä tuttuun komedialliseen tyyliinsä ja saa kerronnallaan suomalaiset jälleen punastelemaan.

Näyttelijänä Härkönen nousi julkisuuteen Mikko Niskasen elokuvan Mona ja palavan rakkauden aika (1983) kautta. Siinä hän näytteli nuorta lukiolaistyttöä, joka löytää Jeesuksen. Härkösen tunnetuin rooli on kuitenkin ehkä Liisa Metsolan osa suositussa televisiosarjassa Metsolat. Lisäksi hän on näytellyt merkittäviä sivuosia viime vuosien elokuvissa, kuten Tyttö sinä olet tähti (2005), Onnen varjot (2005) ja Kuutamolla (2002). Nuori Härkönen teki loistavan suorituksen Minna Canthin näytelmässä Anna-Liisa, jossa hän esitti nimiosan. Televisioelokuvan (1988) ohjasi Tuija-Maija Niskanen.

Härkönen on toiminut käsikirjoittajana niin televisiosarjoissa kuin elokuvissakin. Pääosan lisäksi Härkönen oli käsikirjoitusryhmän jäsen jo ensimmäisessä elokuvassaan Mona ja palavan rakkauden aika (1983). Hän on kirjoittanut myös Claes Olssonin ohjaaman ihmissuhde-elokuvan Onnen varjot (2005). Näiden kahden elokuvan välissä Härkönen kirjoitti yhdessä Pekka Milonoffin kanssa 12-osaisen televisiosarjan Vuoroin vieraissa (1996), joka oli huumorilla höystetty tarina pettämisestä. Härkönen käsikirjoitti myös televisioelokuvan Tähtikeinu (2003). Elokuva kertoi Eino Leinonja L.Onervanvälisestä suhteesta. Leinoa näytteli Vesa-Matti Loiri ja L.Onervaa Härkönen itse. Muita Härkösen käsikirjoituksia ovat tv-elokuva Pullahiiri (1989), tv-sarja Kuumia aaltoja (2003) sekä näytelmä Naisten juomaa (2005).
Anna-Leena Härkönen erosi aviomiehestään Olli Turusesta vuonna 2006.

Romaanit
Häräntappoase (1984)
Sotilaan tarina (1986)
Akvaariorakkautta (1990)
Avoimien ovien päivä (1998)
Juhannusvieras (2006)
Ei kiitos (2008)

Kolumnikokoelmat
Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia (1999)
Terveisiä pallomerestä ja muita kirjoituksia (2004)
Palele porvari ja muita kirjoituksia (2007)

Novellikokoelma
Karusellimatka (1993)

Omaelämänkerralliset teokset
Heikosti positiivinen (2001)
Loppuunkäsitelty(2005)

Muut teokset
Jos joku kysyis multa (laulutekstejä; 1991)
Musta enkeli (mainostoimisto Dynamon kirjakerhon julkaisu; Kaisaniemen Dynamo, 1999)
Sopan syvin olemus (keittokirja; 2000)

Käsikirjoitukset
Pullahiiri, tv-elokuva, TV2 1989
Vuoroin vieraissa, 12-osainen tv-sarja, TV1 1997 (yhdessä Pekka Milonoffin kanssa)
Tähtikeinu, tv-draama, TV1 kotikatsomo 2003
Kuumia aaltoja, 15-osainen tv-sarja, MTV3 2003
Onnen varjot, elokuva (ensi-ilta 11.2.2005)
Naisten Juomaa, näytelmä (ensi-ilta 6.10.2005, ja tusinan verran muita naisia mukana kirjoittamassa), KOM-teatteri

Filmografia
Harvoin tarjolla(2008 televisiosarja)
Tyttö sinä olet tähti (2005)
Onnen varjot (Titta, 2005)
Tähtikeinu (2003)
Hovimäki (Lilli, 2003, televisiosarja)
Kuumia aaltoja (Vuokko, 2003, televisiosarja)
Kuutamolla (2002)
Young Love(2001)
Parhaat vuodet(2000–2002, televisiosarja)
Sylvin kamari (2000)
Elämän suola (Päivi, 1997–1998, televisiosarja)
Tie naisen sydämeen (1996)
Tuomas Murasen rikos (1994)
Metsolat (Liisa, 1993–1995, televisiosarja)
Kultainen vasikka (1992)
Kultainen Koskelo (1989)
Painajainen(Nina Sundell, 1988, televisiosarja)
Anna-Liisa (elokuva)(1988)
Linna (1986)
Muistojeni albumi (1985)
Mona ja palavan rakkauden aika (1983)

Palkintoja
Telvis
J.H. Erkon palkinto1984
Kiitos kirjasta-mitali1985
Oulun läänin taidepalkinto 1985
Suuren suomalaisen kirjakerhon tunnustuspalkinto 1991, 1994 ja 1998
Helsingin seudun mielenterveysseuran tunnustuspalkinto 2005