Maarit Verronen - kirjailija

Maarit Verronen (s. 20.8.1965 Kalajoella ) on suomalainen kirjailija. Vanhemmat: insinööri Harri Verronen ja Kaija o.s. Hemmilä. Maaritin mummola on Kalajoen Raution kylässä. Hän kirjoitti ylioppilaaksi 1984 (Kalajoen lukio), FK 1989 (Oulun yliopisto; pääaineena tähtitiede) FL 1991 (Oulun yliopisto; pääineena tähtitiede).

Verronen on työskennellyt Oulun yliopiston tähtitieteen laitoksella opetus- ja tutkimustehtävissä ja opiskellut myös aate- ja oppihistoriaa. Päätoiminen kirjailija hän on ollut vuodesta 1994 lähtien. Maarit Verronen asuu Helsingissä. Hän aloitti fantasiakirjailijana, mutta myöhemmin tyyli on muuttunut maanläheisemmäksi. Kontrolloivat yhteisöt, sopeutumisen ja erilaisuuden väliset ristiriidat, ääriolosuhteet, vaeltaminen ja selviytyminen ovat silti kantavia teemoja Verrosen koko tuotannossa. Maarit Verronen on ollut kahdesti Finlandia-ehdokkaana ja voittanut useita kirjallisuuspalkintoja.

Verronen kuvaa teoksissaan usein ohikulkijoita ja tarkkailijoita, viisaita matkaajia tai ulkopuolelle jääneitä. Useimmat hänen teoksistaan sisältävät joitakin fantasia-aineksia, hänen teoksiaan voidaan kuvailla käsitteillä reaalifantasiatai maaginen realismi.

Maarit Verrosen syksyinen Karsintavaihe oli laaja yhteiskunnallinen romaani. Jos ajatellaan kirjailijan tuotteliaisuutta, niin Verronen on Suomen kärkeä. Hänen skaalansa on myös laaja. Hän on kirjoittanut tieteiskirjallisuutta (sci-fi) ja fantasiaa. Karsintavaihe esimerkiksi edustaa suhteellisen suosittua dystopiaa, joka tarkoittaa unelmointikirjallisuuden vastakohtaa: pahimpia mahdollisia tulevaisuuksia. Verronen on lukenut tarkkaan ajan merkkejä ja liberalististen oikeistopoliitikkojen ajatuksenjuoksua. Hänen on tarvinnut vain vähän vahvistaa trendejä ja varjostuksia, ja painajaismainen yhteiskunta on valmis.

Maarit Verrosen romaanissa sairastaminen on tullut liian kalliiksi, 35-vuotias on jo liian vanha palveluammatteihin ja ihmiset on jaoteltu asumaan sosiaalisen asemansa perusteella eri vyöhykkeille. Verronen on luonut kiehtovan todellisuuden, joka valitettavasti lomittuu meidän todellisuuteemme pelottavan hyvin. Tarinassa ainoat järjen ihmiset ovat onnelliset päähenkilöt nelikymppinen Lumi, hänen rakastettunsa 69-vuotias Kalevi ja näiden huostassa oleva puolitoistavuotias Verneri. Karsintavaiheessa ihmisiä on liikaa ja kaikkialla on niukkuutta.

Maailma on levoton ja kaoottinen paikka. Ihmiset pelkäävät, mutta eivät tiedä mitä ja turvavarustautuvat, eivätkä ymmärrä miksi. Koska työ on automatisoitu ja katoamassa, turvafirmojen värväystoiminta on eräänlaista työttömyyskorvausta. Pätkätyöstä ja työn perässä raahustamisesta on tullut lähes kaikkien kohtalo. Päähenkilö Lumi on kuitenkin lukenut ihmisistä, jotka ovat kertoneet hypänneensä oravanpyörästä ja alkaneensa elää ihmisarvoista elämää. Mahdollisuuksia on myös köyhille, kauniille ja yritteliäille.

Ihmisten elämää vartioidaan niskaan laitetuilla siruilla, ja heidät luokitellaan väreillä. Esimerkiksi vihreä on tavoiteltu statusväri, joka antaa mahdollisuuden parempaan asumiseen, työpaikkaan ja elämään yleensäkin. Myös kirjainluokituksia käytetään: jos putoaa alimpaan D-luokkaan, siinä palkka putoaa 60 prosenttia, pitää olla käytettävissä aina, ja kaikki vanhat sopimukset sanotaan irti. Usein toisenlaista todellisuutta kuvaava Maarit Verronen on uusimmassa romaanissaan tullut lähemmäksi arkipäivän todellisuuttamme. Tarkkanäköisesti hän kuvaa sellaisia aikamme ilmiöitä, jotka saattavat tulevaisuudessa toteutua kauhistuttavasti. Tilanteita ja asioita taitavasti kärjistäen Verronen saa tekstiinsä huumoria ja yllättävyyttä yleensäkin.

Maarit Verronen kertoo nykyisestä asuinpaikastaan Helsingistä näin:

Olen syntynyt maaseudulla; asunut ensin yhdeksäntoista vuotta yhdeksäntuhannen asukkaan paikkakunnalla ja sitten yksitoista vuotta vajaan sadantuhannen asukkaan kaupungissa. Vasta sen jälkeen muutin pääkaupunkiin. Muutin, koska halusin asua juuri täällä; koska tämä on oikea kaupunki, sopivan kokoinen, ja minulla on täällä ystäviä. En luopunut mistään, kun tulin tänne; tämä kaupunki ei vaatinut minulta uhrauksia. Monta kertaa olen havahtunut talvisen iltapäivän hämärässä jonkin vilkasliikenteisen kadun keskikorokkeella vihreää valoa odotellessani ajattelemaan, että tämä on minun kotikaupunkini, ja täällä haluan elää.

Olen löytänyt täältä muun muassa aarniometsän ja ihmisiä, jotka asuvat keskellä kaupunkia omakotitalossa meren rannalla. Pidän pienistä saarista, joita täällä on paljon, ja maailman lyhimmästä luontopolusta, joka eräänä kesänä ilmestyi tiheään kaislikkoon kahdensadan metrin päähän keskusrautatieasemasta. Ja ihmisistä, satunnaisista vastaantulijoista. Ystävällinen pultsari halusi kerran Sörnäisten metroaseman edustalla auttaa minua saamaan polkupyörän lampun toimimaan. Yritys ei tuottanut tulosta, koska ongelmana olivat loppuun kuluneet paristot - mutta ajatus oli kaunis. Toisella kerralla tuntematon nainen olisi halunnut, että tulen hänen kanssaan panttilainaamoon ja todistan siellä oman henkilöllisyyteni ja sen, että hän on se joka sanoo olevansa. Hänen henkilöllisyystodistuksensa oli unohtunut kotiin - tietysti hyvämaineiseen ja varakkaaseen kaupunginosaan - eikä hän enää ehtinyt käydä sitä hakemassa ennen sulkemisaikaa. Hyvä yritys, virkistävän naiivi ja omaperäinen. Ja mistä tietää, vaikka hän olisi puhunut totta? Minä vain olin niin kyynisen epäluuloinen, että en lähtenyt hänen mukaansa. Sitten oli vielä se vähän rähjäisen näköinen mies, joka kysyi kelloa bussissa. Kun vastasin "puoli neljä", hän halusi tarkennuksen: "Iltapäivälläkö?" Ennen luulin, ettei tuollaisia ihmisiä oikeasti ole olemassa. Mutta on heitä.

Työhuoneeni ikkunasta näkyy puisto, hiljainen kuja ja muutamia kauniita taloja. Pikkuvarpuset hyppivät orapihlaja-aidan juurella ja penkovat kuivuneita lehtiä. Aina silloin tällöin matkustan täältä kauas muutamaksi viikoksi näkemään ja kokemaan jotakin aivan muuta. Mutta sitten kun taas rauhoitun työskentelemään kotona, haluan nähdä ikkunasta juuri tuollaisen maiseman.

Harrastukset: vrt. jäsenyydet seuraavissa Amnesty International ,PEN Suomen kirjailijaliitto, Suomen muinaistaideseura, Talviuimarienkerho

Teokset
Älä maksa lautturille (16 novellia), Kirjayhtymä 1992
Yksinäinen vuori (romaani), Kirjayhtymä 1993
Viimeinen lapsitähti ja muita ylimääräisiä ihmisiä (13 novellia), Kirjayhtymä 1994
Pimeästä maasta (romaani), Kirjayhtymä 1995
Kulkureita ja unohtajia ( 22 novellia), Kirjayhtymä 1996
Matka Albaniaan (matkakirja), Kirjayhtymä 1997
Luolavuodet (romaani), Kirjayhtymä 1998
Löytöretkeilijä ja muita eksyneitä. Novelleja. Tammi, 1999. ISBN 951-31-1619-0.
Kylmien saarten soturi. Tammi, 2001. ISBN 951-31-2121-6.
Luotettava ohikulkija. Novelleja. Tammi, 2002. ISBN 951-31-2470-3.
Pieni elintila. Tammi, 2004. ISBN 951-31-2995-0.
Keihäslintu. Novelleja. Tammi, 2004. ISBN 951-31-3093-2.
Osallisuuden tunto. Tammi, 2006. ISBN 951-31-3716-3.
Saari kaupungissa. Novelleja. Tammi, 2007. ISBN 978-951-31-3876-9.
Karsintavaihe. Tammi, 2008. ISBN 978-951-31-4296-4.
Normaalia elämää. Novelleja. Tammi, 2009. ISBN 978-951-31-4743-3.

Palkinnot
Sijoituksia ja kunniamainintoja Suomen tieteiskirjoittajat ry:n novellikilpailussa (1985) ja Tampereen science fiction -seuran novellikilpailuissa 1987–1991.
Kalevi Jäntin palkinto1992.
Portti-palkinto vuoden 1993 parhaasta fantasiakirjasta.
Atorox-palkinnon toinen sija novellista "Älä maksa lautturille" 1993.
Euroopan yleisradioliiton EBU:n nuorten käsikirjoituskilpailun palkinto 1993, kymmenen finalistin joukossa, palkinto noin 100 000 markkaa.
Finlandia-ehdokkuus 1993 (Yksinäinen vuori).
Nuoren taiteen Suomi-palkinto 1994.
Finlandia-ehdokkuus 1995 (Pimeästä maasta).
Olvi säätiön kirjallisuuspalkinto 1996.
Sokeain kuunnelmapalkinto kuunnelmasta "Kellarimies ja vaimo" 1997.
Lukiolaisten Nuori Aleksis 2005 -palkinto kirjasta Keihäslintu

Novelleja
"Saari ja lentäjä". Antologiassa Jäinen vaeltaja, Ursa 1986.
"Teloitus". Aikakone 3/1989.
"Desierto.bas". Portti 4/1989 ja antologiassa Keskiyön mato Ikaalisissa, Ursa, 1989
"Freyrin maa, Ingolfin maa". Aikakone 1/1992.
"Uhrituoksujen viesti". Antologiassa Kultainen naamio, 1993.
"Pitkä, hyytävä kesä". Mytago 4, 1993.
"Pahanilmanlintu". Image 1994.
"Kellonvalajan suku". Portti 2/1996.
"Pikkuvanha petunjärsijä". Virke 1997.
"Varjomaa". Äidinkielen opettajain liiton vuosikirja 44, 2000 .
The Dedalus Book of Finnish Fantasy (2006, toimittanut Johanna Sinisalo), käännökset novelleista "Musta juna" ja "Kellarimies ja vaimo"

Kuunnelmat
"Mustahiuksinen nainen", 1996
"Kellarimies ja vaimo", 1997
"Ruhtinas Ardian", 1999
"Tuntematon eteläinen maa", 2006

Katso http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=23&t=785&a=6873

Anna-Leena Härkönen - kirjailija

Anna-Leena Härkönen on kotimaisen kulttuurikentän moniottelija. Hän on syntynyt 10. 4. 1965 Limingassa, kirjoittanut ylioppilaaksi vuonna 1985, opiskellut Teatterikorkeakoulussa ja Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitoksella ja valmistunut näyttelijäksi 1989. Nykyään Anna-Leena Härkönen asuu Helsingissä ja toimii vapaana kirjailijana ja näyttelijänä. Hän vietti lapsuudessaan joitakin jaksoja kesälomastaan Kärkisessä, jossa oli hänen mummolansa.

Anna-Leena Härkönen on teini-ikäisestä alkaen kuulunut kulttuurielämämme huippuihin niin kirjailijana, käsikirjoittajana kuin näyttelijänäkin. Hän nousi julkisuuteen lukioikäisenä julkaistuaan vuonna 1984 kohua herättäneen ja kiitosta keränneen esikoisteoksensa Häräntappoase. hän kirjoitti Häräntappoaseen ollessaan Kempeleenlukion toisella luokalla. Esikoisromaanistaan lähtien Härkönen on tarttunut aiheisiin, joista muut ovat vaienneet, ja herättänyt uskalluksellaan keskustelua.

Hänen esikoisteoksensa Häräntappoase palkittiin J. H. Erkon rahaston palkinnolla vuoden 1984 parhaana esikoisteoksena. Häräntappoaseesta on tehty sovitukset myös telvisioon ja teatteriin. Härkönen on kirjoittanut pitkään kolumneja muun muassa Anna- ja Image-lehtiin. Häneltä ilmestyi vuonna 2005 teos Loppuunkäsitelty, joka kertoo hänen nuoremman sisarensa Killin itsemurhasta. Lisäksi hän on saanut muun muassa Kiitos kirjasta -mitalin 1985, Oulun läänin taidepalkinnon 1985 sekä Suuren suomalaisen kirjakerhon tunnustuspalkinnon vuosina 1991, 1994 ja 1998.

Härkösen teoksista on tehty useita elokuva- ja näytelmäsovituksia. Häräntappoase on esitetty kuusiosaisena televisiosarjana, ja siitä on tehty useita näyttämösovituksia eri puolilla Suomea. Käsikirjoittaja Tove Idström ja ohjaaja Claes Olsson tekivät Akvaariorakkautta-teoksen pohjalta kiitetyn kokoillan elokuvan.

Anna-Leena Härkösen monipuoliseen näyttelijänuraan mahtuu rooleja niin teatterinäyttämöillä, tv-draamoissa kuin elokuvissakin. Hän on myös käsikirjoittanut näytelmiä, tv-sarjoja ja elokuvia muassa suositun ja palkitun Vuoroin vieraissa -televisiosarjan (yhdessä Pekka Milonoffin kanssa) ja elokuvan Onnen varjot.

Uudessa romaanissaan Ei kiitos Anna-Leena Härkönen palaa kirjailijalle tuttuun teemaan, parisuhteen kipuiluun. Aran aiheen terävän humoristinen käsittely on taattua Härköstä. Kirjan päähenkilö Heli kärsii seksin puutteesta, sillä hänen aviomiehensä Matti ei halua seksiä. Härkönen kuvaa pitkän avioliiton kriisiä tuttuun komedialliseen tyyliinsä ja saa kerronnallaan suomalaiset jälleen punastelemaan.

Näyttelijänä Härkönen nousi julkisuuteen Mikko Niskasen elokuvan Mona ja palavan rakkauden aika (1983) kautta. Siinä hän näytteli nuorta lukiolaistyttöä, joka löytää Jeesuksen. Härkösen tunnetuin rooli on kuitenkin ehkä Liisa Metsolan osa suositussa televisiosarjassa Metsolat. Lisäksi hän on näytellyt merkittäviä sivuosia viime vuosien elokuvissa, kuten Tyttö sinä olet tähti (2005), Onnen varjot (2005) ja Kuutamolla (2002). Nuori Härkönen teki loistavan suorituksen Minna Canthin näytelmässä Anna-Liisa, jossa hän esitti nimiosan. Televisioelokuvan (1988) ohjasi Tuija-Maija Niskanen.

Härkönen on toiminut käsikirjoittajana niin televisiosarjoissa kuin elokuvissakin. Pääosan lisäksi Härkönen oli käsikirjoitusryhmän jäsen jo ensimmäisessä elokuvassaan Mona ja palavan rakkauden aika (1983). Hän on kirjoittanut myös Claes Olssonin ohjaaman ihmissuhde-elokuvan Onnen varjot (2005). Näiden kahden elokuvan välissä Härkönen kirjoitti yhdessä Pekka Milonoffin kanssa 12-osaisen televisiosarjan Vuoroin vieraissa (1996), joka oli huumorilla höystetty tarina pettämisestä. Härkönen käsikirjoitti myös televisioelokuvan Tähtikeinu (2003). Elokuva kertoi Eino Leinonja L.Onervanvälisestä suhteesta. Leinoa näytteli Vesa-Matti Loiri ja L.Onervaa Härkönen itse. Muita Härkösen käsikirjoituksia ovat tv-elokuva Pullahiiri (1989), tv-sarja Kuumia aaltoja (2003) sekä näytelmä Naisten juomaa (2005).
Anna-Leena Härkönen erosi aviomiehestään Olli Turusesta vuonna 2006.

Romaanit
Häräntappoase (1984)
Sotilaan tarina (1986)
Akvaariorakkautta (1990)
Avoimien ovien päivä (1998)
Juhannusvieras (2006)
Ei kiitos (2008)

Kolumnikokoelmat
Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia (1999)
Terveisiä pallomerestä ja muita kirjoituksia (2004)
Palele porvari ja muita kirjoituksia (2007)

Novellikokoelma
Karusellimatka (1993)

Omaelämänkerralliset teokset
Heikosti positiivinen (2001)
Loppuunkäsitelty(2005)

Muut teokset
Jos joku kysyis multa (laulutekstejä; 1991)
Musta enkeli (mainostoimisto Dynamon kirjakerhon julkaisu; Kaisaniemen Dynamo, 1999)
Sopan syvin olemus (keittokirja; 2000)

Käsikirjoitukset
Pullahiiri, tv-elokuva, TV2 1989
Vuoroin vieraissa, 12-osainen tv-sarja, TV1 1997 (yhdessä Pekka Milonoffin kanssa)
Tähtikeinu, tv-draama, TV1 kotikatsomo 2003
Kuumia aaltoja, 15-osainen tv-sarja, MTV3 2003
Onnen varjot, elokuva (ensi-ilta 11.2.2005)
Naisten Juomaa, näytelmä (ensi-ilta 6.10.2005, ja tusinan verran muita naisia mukana kirjoittamassa), KOM-teatteri

Filmografia
Harvoin tarjolla(2008 televisiosarja)
Tyttö sinä olet tähti (2005)
Onnen varjot (Titta, 2005)
Tähtikeinu (2003)
Hovimäki (Lilli, 2003, televisiosarja)
Kuumia aaltoja (Vuokko, 2003, televisiosarja)
Kuutamolla (2002)
Young Love(2001)
Parhaat vuodet(2000–2002, televisiosarja)
Sylvin kamari (2000)
Elämän suola (Päivi, 1997–1998, televisiosarja)
Tie naisen sydämeen (1996)
Tuomas Murasen rikos (1994)
Metsolat (Liisa, 1993–1995, televisiosarja)
Kultainen vasikka (1992)
Kultainen Koskelo (1989)
Painajainen(Nina Sundell, 1988, televisiosarja)
Anna-Liisa (elokuva)(1988)
Linna (1986)
Muistojeni albumi (1985)
Mona ja palavan rakkauden aika (1983)

Palkintoja
Telvis
J.H. Erkon palkinto1984
Kiitos kirjasta-mitali1985
Oulun läänin taidepalkinto 1985
Suuren suomalaisen kirjakerhon tunnustuspalkinto 1991, 1994 ja 1998
Helsingin seudun mielenterveysseuran tunnustuspalkinto 2005

John Raymond Ylitalo - suurlähettiläs

Minnesotassa Yhdysvalloissa syntyneen suurlähettiläs John Raymond Ylitalon (25.12.1916-10.2.1987) kaikki sukujuuret ulottuvat Suomeen. Isä lähti vuosisadan vaihteessa siirtolaisaallon mukana Raution Kärkiskylältä Amerikkaan onneaan etsimään. Äiti taas oli sukupolvea aikaisemmin muuttaneiden suomalaissiirtolaisten tytär, Saima Pihlaja Oulaisista. John Raymond Ylitalo toimi suurlähettiläänä neljässä maanosassa. Hän palveli Helsingissä, Washingtonissa, Münchenissä, Manillassa ja Mexico Cityssä ennen nimitystään suurlähettiläksi Paraguayhin vuonna 1969. Hän jäi eläkkeelle vuonna 1976 ja kuoli syöpään 1987.

John Raymond Ylitalon isä syntyi Raution pitäjän Kärkisen kylän Mäkitalossa ja käytti sitä nimeä kunnes hänen isänsä osti läheisen Ylitalo-nimisen tilan ja siirtyi perheineen sinne asumaan. John Raymondin isoäidin äiti on Anna Liisa Antintyär, joka on syntynyt Kaustisella. Juho Paavonpojan perhe tuli vuonna 1870 Raution Kärkisistä Kalajoen Tyngänkylän Simin taloon. Vuonna 1883 he palasivat Raution Kärkisiin Mäkitaloon. Vain Antti ja Matti olivat tällöin muuttaneet Amerikkaan. Neljä muuta veljeä ja sisarta käyttivät muuttaessaan nimeä Mäkitalo.

Vuonna 1860 syntyi John Raymond Ylitalon isoisä, joka on kastettu Jaakko Juhonpojaksi ja joka käytti nimeä Simi asuessaan samannimisessä talossa ja nimeä Mäki muutettuaan Mäkitaloon. Juho Paavonpoika ryöstettiin ja murhattiin Tyngän ja Kärkisen välillä hänen käytyään myymässä karjaa Kalajoella. Hän oli tällöin kuusissakymmenissä. Hänen murhaansa ei - enempää kuin hänen poikansakaan murhaa Amerikassa - pystytty koskaan selvittämään.

Juho Paavonpojan ja hänen vaimonsa Anna Liisa Antintyttären yhdeksästä lapsesta kolme jäi Suomeen. He olivat Johanna ja nuorimmat kaksospojat Uriel ja Jaakko. Jaakko Juhonpoika osti Mäkitalon läheisen Ylitalo-nimisen tilan ja siirtyi perheineen sinne asumaan. Juho Jaakonpoika Ylitalo eli Ylitalon Jussi kuten häntä kutsuttiin, muutti Amerikkaan vuonna 1907.
John Raymond Ylitalo syntyi Yhdysvalloissa Floodwoodin kylässä vuonna 1916. Paljon ennen päivänkoittoa Jussi Ylitalo valjasti hevosen ja ajoi reellä viiden mailin päässä asuvan suomalaisen farmarin vaimon luo. Tämä oli kyläläisten hyvin tuntema kätilö.

Tuolloin kylä oli syrjäinen, korkeintaan puolensadan talon ja mökin muodostama yhdyskunta Minnesotan pohjoisosassa. Floowood sijaitsi siinää osassa Amerikkaa, joka eniten muisutti suomalaista metsämaisemaa. Se oli noin sadan kilometrin päässä Yläjärven rannalla sijaitsevasta Duluthista, Great Northern-rautatien itäisestä pääteasemasta. Floodwood palveli kahta alueen tärkeintä ammattikuntaa, tukkijätkiä ja farmareita. Koskemattomien metsien kaato vaati tuolloin paljon työvoimaa, kun hongat ja kuuset kaadettiin kahden miehen justeerilla. Nuoria, juuri saapuneita siirtolaisia palkattiin raskaampiin töihin kuten justeeria soittelemaan.
John Raymond Ylitalon äiti Saima Maria Swen syntyi 1894. Jussi Ylitalo ja Saima vihittiin 23.10.1915. Kun perhe oli muuttanut neljänlapsen kanssa Floodwoodiin niin siellä syntyi setsemän lasta lisää. Yhdeksän lapsista kasvoi aikuiseksi.

Yllätysnimitys Suomeen

John Raymond Ylitalo oli FBI:n asiamies. Hänen mukaansa ulkoministeri Gordell Hull esti sodanjulistuksen Suomelle silloin, kun Amerikka julisti sodan Unkarille, Bulgarialle ja Romanialle. Hullilla oli voimakkaat käsitykset oikeasta ja väärästä. Järkkymättömänä hän muistutti presidentille neuvostoliittolaisten syyllisyydestä talvisotaan. Hän ei koskaan unohtanut neuvostoliittolaisten hyökkäystä Suomea vastaan eikä voinut antaa sitä heille anteeksi.
Sodan aikana kaikkien Ruotsiin ja Suomeen liittyvien juttujen tutkinta oli annettu John Raymond Ylitalon tutkittavaksi.

John Raymond Ylitalo nimitettiin Helsingin lähetystöön, uuteen poliittis-taloudelliseen virkaan. Lähetystöjen vastaanotoilla Ylitalo tapasi hallituksen jäsenet, ulkoministeriön ja muiden ministeriöiden virkamiehet sekä monia muita aktiivisia henkilöitä ulko- ja sisäpolitiikassa. Heidän joukossaan oli kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Arvo Salminen, maalaisliiton ryhmän johtaja Juho Koivisto, edistyspuolueen ryhmänjohtaja Kalle Kauppi ja sosiaalidemokraattisen puolueen ryhmänjohtaja Väinö Hakkila. Tuttavapiirin kuuluivat lisäksi Olavi Lindblom, Aku Sumu, Väinö Leskinen, Unto Varjonen, Yrjö"Jahvetti" Kilpeläinen ja Aleksi Aaltonen.

Ulkoministeri Carl Enckell vuodatti kyyneleitä, kun lähettiläs Avra Warren Suomen vaaran vuosien synkimpinä päivinä, tarkkaan sanoen 21.maaliskuuta 1948 kertoi, että jos Suomen koskemattomuutta ja itsenäisyyttä uhattaisiin, Suomelle järjestyisi tilaisuus viedä asia Yhdistyneisiin Kansakuntiin ja saada lisäksi Yhdysvaltain tuki puolelle.

Ylitalon Suomen kautena maassa toimi kolme hallitusta, Mauno Pekkalan "kolmen suuren" hallitus, K.A. Fagerholmin vähemmistöhallitus sekä Urho Kekkosen ensimmäinen hallitus, mikä oli keskustalais-porvarillinen vähemmistöhallitus. Ylitalo tunsi näiden hallitusten ministerit hyvin. Sosiaalidemokraattisia ystävyyksiä oli useita. Pekkalan hallitus kieltäyyi Marshall-avusta. Kenraali Savonenkov käski pääminiseri Pekkalaa kieltäytymään siitä.

Fagerholmin sosiaalidemokraatinen vähemistöhallitus tarjois ulospääsyn siitä sodanjälkeisestä realiteettina pidetystä vaatimuksesta, että kommunistien olisi osallistuttava Suomen koalitiohallituksiin. Se, että tämä halitus kesti kaksikymmentä kuukautta, vuoden 1950 presidenti valitsjiamiesvaalehin saakka oli odotamaton saavutus. Leinon rakentaman kommunistisen valtiollisen poliisin purkaminen oli huomattava saavutus.

Kekkosen keskustavähemmistöhallitus teki Suomelle paljon helpommaksi puolutustaa suvereenisuuttaan jatkamalla ja lujittamalla Fagerholmin aloittamaa käytäntöä ja estämällä kommunisteja saamasta ministerin salkkuja.

Käynnisti Naton synnyn

Yhdysvaltain Helsingin lähetystön attaseana toimivan J.Raymond Ylitalon puhelin soi 4.3.1948 iltapäivällä. Puhelu kesti vain pari minuuttia ja Ylitalo lähti autollaan saman tien kohti Etelä-Esplanadia. Hän meni tapaamaan soittajaa autoliikkeen omistajaa Erik Bromania. Tämän kertomus käynnisti salamavauhdilla sähkeiden lähettämisen, arkistotietojen mukaan kello 17, lähetystöihin Osloon, Moskovaan, Tukholmaan, Pariisiin ja Lontooseen.

Ylitalo oli KGB:n tarkkailussa muiden tapaan. Tiedettiin hänen tapailevan Bromania usein, mutta kun amerikkalaisesta oli kysymys, kiinnostus autoihin tuntui luonnolliselta. Kaiken lisäksi tämä olikin totta. Broman ei ollut kiinnostunut poliitikasta ollenkaan. Kuitenkin eräs merkittävä seikka jäi KGB:lta huomaamatta. Broman oli käynyt koulua Pietarissa ennen vallankumousta.

Aamupäivällä 4.3. Bromania oli käynyt tapaamassa Neuvostoliiton lainopillinen avustaja. Hän oli syntyperältään suomalainen. Kaiken tietävälle KGB:lle sattui toinen nyt jo karkea virhe. Kukaan ei tiennyt, että Broman ja lainopillinen avustaja olivat käyneet samaa koulua Pietarissa.
Moskovassa oli 18.2.1948 allekirjoitettu Unkarin ja Neuvostoliiton välinen ystävyys-, yhteistyö -ja keskinäinen avunantosopimus. Länsimaissa tulkittiin Unkarin joutuneen Neuvostoliiton satelliitiksi. Kommunistit kaappasivat vallan Tsekkoslovakiassa 17-25.2.hallituspulan aikana.

Länsivallat totesivat tyrmistyneinä. että Suomi oli ainoa itsenäinen Neuvostoliiton reunavaltio.

Ymmärrettiin, että pian on Suomen vuoro. 22.päivä helmikuuta sai presidentti Paasikivi Stalinin allekirjoittaman kirjeen. Neuvostoliitto toivoi Suomen lähettävän valtuuskunnan Moskovaan solmimaan samanlaisen sopimuksen, mikä maalla oli Unkarin ja Romanian kanssa. Paasikivi pelasi kylmää peliä. Hän piti kirjeen pöytälaatikossa kolme päivää. Hallitus sai tietää kirjeestä 26.päivä. Samana päivänä lehdet kertoivat kommunistien voitosta Tsekkoslovakiassa.

Vakoojat, myyrät, tietojen vuotajat, diplomaatit ja salaisten sanomien lähettäjät työskentelivät korkeapaineella. Kremlin kellojen ääni kuulosti kantautuneen ympäri Eurooppaa.27.päivä kello 13 BBC:n uutisissa kerrottiin Suomea kohdanneesta kriisistä. Ruotsin ulkoministeriön kansliapäällikkö Beck-Friis keskustellessaan suurlähettiläs Matthewsin kanssa korosti Suomen hallituksen heikkoutta ja sen väsymystä. Lordi Pakenham totesi puhuessaan Englannin ylähuoneelle Suomen hallituksen saaneen kuolonsuudelman.

Maaliskuun neljännen päivän tapaaminen vuonna1948 autokauppias Bromanin ja attasea Ylitalon välillä saattoi liikkeelle salasanoman joka kuului. "Norja olisi seuraava maa, joka kutsuttaisiin neuvottelemaan puolustussopimuksesta Neuvostoliiton kanssa". Neuvostoliiton lähetystön suomalaisen avustajan käynti autokauppias Bromanin luona ja edelleen viestin välittäminen Ylitalolle, johti tapahtumaketjuun, jonka päässä oli North Atlantic Treaty Organization, Atlannin liitto, eli Nato. Perustava kokous pidettiin 4.4.1949.

Lähdeaineisto J. Raymond Ylitalo: Ylitalo, amerikkalainen ISBN 951-1-107120-3

Ljungo Tuomaanpoika – nuijasodan pääideologi

Nuijamiesten pääideologiksi kutsuttu Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika piti nuijasodan keskeisenä syttymissyynä talonpoikien päätöstä lakata maksamasta laittomiksi katsomiaan linnaleirejä.

Hyvin monet tietävät nuijasodan, mutta hyvin harvat tuntevat sen. Nuijasota on yksi suomalaisuuden symboleista. Sitä pidetään suomalaisten nousuna vierasta sortajaa edesauttanutta aatelia vastaan. Nuijasotaa edelsi Ruotsin ja Venäjän välillä käyty 25-vuotinen sota (1570-1595) sekä kuningas Sigismundin ja Kaarle-herttuan kamppailu Ruotsin kuninkuudesta.

Tärkein sodan seurauksista, jonka on katsottu vaikuttaneen nuijasodan syttymiseen on linnaleiri, jolla tarkoitettiin alkuaan sotaväen ylläpitoon käytettyä veroa. Kun sanottiin, että sotilaat asetettiin linnaleiriin, merkitsi se, että heidät majoitettiin maaseudun kyliin ja että heidän huoltoaan varten kerättiin talonpojilta luontaistuotteita – lähinnä ruokatavaroita, viljaa ja heinää. Vuodesta 1574 lähtien sotilaat saivat oikeuden periä itse saatavansa talonpojilta. Sotilaat kuitenkin harjoittivat linnaleiriä kerätessään törkeää mielivaltaa. Talonpojat valittivat vääryyksistä kuninkaalle ja nousivat vastustamaan kylissä ja taloissa mellastaneita sotilaita.

Nuijasodan tausta

Juhana III:n kuoltua 1592 Ruotsin kruunun peri hänen poikansa Sigismund, joka oli vuonna 1587 kruunattu Puolan kuninkaaksi. Sigismundin setä, Södermanlannin herttua Kaarle, Kustaa Vaasan nuorin poika, alkoi tavoitella Ruotsin kruunua. Sigismund piti hoviaan Puolassa. Kaarle-herttualla oli vahva asema Ruotsissa. Sigismundin vahvin tuki Ruotsin valtakunnassa oli Suomen ja Viron käskynhaltijalla ja Suomeen sijoitettujen sotajoukkojen ylipäällikkö marski Klaus Flemingillä. Kun sota Venäjää vastaan päättyi vuonna 1595 Täyssinän rauhaan, ei Fleming Kaarle-herttuan hyökkäyksen pelossa kotiuttanut sotajoukkoja, vaan ne asetettiin linnaleiriin ympäri maata. Talonpoikien protestit seurasivat välittömästi. Fleming ei taipunut, sotilaat jäivät kyliin. Suomen talonpojat kokivat Flemingin päävastustajakseen.

Nuijasota

Marraskuun 25. päivänä eli Pyhän Katariinan päivänä vuonna 1596 käynnistyi tapahtumasarja, josta kehittyi maamme suurin ja samalla Pohjoismaiden viimeinen merkittävä talonpoikaiskapina, nuijasota. Katariinan päivää Isonkyrön kirkolle viettämään kokoontuneet talonpojat päättivät silloin edusmiestensä palattua kotiin Ruotsista kieltäytyä linnaleiristä eli sotaväen muonituksesta ja majoituksesta ja olivat myös valmiit ase kädessä puolustamaan tätä ratkaisuaan. Samana päivänä sattunut selkkaus talonpoikien ja sotaväen välillä sytytti kolme kuukautta kestäneen kansannousun.

Pohjalaisten kapinaliike levisi yli koko suomenkielisen Etelä-Pohjanmaan ja eräisiin Keski-Pohjanmaan pitäjiin. Se tempasi mukaansa lähes koko Savon ja ulottui Ylä-Satakunnan ja Hämeen pohjoisosiin. Johtajanaan ilmajokelainen suurtalonpoika ja maakauppias Jaakko Ilkka, jolla entisenä ratsumiehenä oli sotakokemusta, pohjalaiset etenivät Ylä-Satakuntaan, nykyiselle Pirkanmaalle. Vuoden viimeisenä päivänä 1596 Nokialla käytiin talonpoikien ja marski Klaus Flemingin joukkojen välillä ratkaiseva taistelu, jossa talonpojat lyötiin hajalle. Tämän jälkeen tuli Hämeen ja Savon talonpoikaisjoukkojen vuoro. Ne tuhottiin Nyystölässä Padasjoella 14.1.1597 sekä Mikkelin kirkolla 23.1.1597 käydyissä taisteluissa ja seuranneissa verilöylyissä.

Tappioiden jälkeen kansannousuun liittyneet alueet joutuivat yleisen eurooppalaisen käytännön mukaisesti voittajien säälimättömän ryöstelyn kohteeksi. Samaan aikaan kun talonpoikien kukistaminen oli vielä käynnissä Savossa, nousivat kuitenkin Pohjois-Pohjanmaan talonpojat Klaus Flemingin hallintoa vastaan. Tämä pohjalaisten toinen kapinaliike ulottui pohjoisessa aina Kemin pitäjään asti ja siihen liittyi myös suurin osa Etelä-Pohjanmaata. Ilmajoella, Santavuoren luona helmikuun 24. päivänä 1597 käydyssä ratkaisevassa taistelussa Klaus Flemingin joukot löivät talonpojat hajalle, minkä jälkeen Pohjanmaan etelä- ja keskiosat joutuivat sotajoukkojen hävityksen kohteeksi. Kolme kuukautta kestäneen kansannousun aikana nousivat miestappiot lähes 3 000:een, mikä vastasi noin puoltatoista prosenttia nykyisen Suomen senaikaisesta väestöstä. Sama suhteellinen osuus tämän päivän Suomen asukasmäärästä tekisi 75 000 ihmistä.

Laiton linnanleiri

Nuijasota saattoi nousta Pohjanmaalta siksi, että Pohjanmaa oli syrjässä valtakeskuksista ja lisäksi Pohjanmaalta oli Ruotsiin paremmat yhteydet kuin muualta maasta. Flemingin kielsi kuoleman uhalla valittamasta asioista Ruotsin herttualle. Kuitenkin 39 talonpojan seitsemästä kihlakunnasta onnistui välttää Flemingin vartijat, ylittää Ahvenanmeri ja jättää valitus herttualle. Siinä he asettuivat avoimesti kannattamaan Kaarlea ja ilmoittivat olevansa tälle uskollisia " niin kauan kuin veri on lämmintä sydämissämme". Nuijamiesten pääideologiksi kutsuttu Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika piti nuijasodan keskeisenä syttymissyynä talonpoikien päätöstä lakata maksamasta laittomiksi katsomiaan linnaleirejä.

Verot olivat keskiaikaisen ajattelutavan mukaan talonpoikien korvaus kuninkaalle ja kruunulle siitä, että nämä huolehtivat velvollisuuksistaan alamaisiaan kohtaan. Verojen kerääminen siis edellytti vastavuoroisia palveluja alamaisiaan kohtaan. Tärkein palvelu oli turvallisuus. Veroja maksettiin, jotta kuningas saattoi ylläpitää sotavoimia puolustaakseen alamaisia hyökkääjää vastaan. Söderköpingin valtiopäivillä 1595 suoritettu "lobbaus" linnaleiriä vastaan oli ainutlaatuinen ilmiö Suomen alueen talonpoikaislevottomuuksien yhteydessä.

Kuninkaat vierailivat Kalajoella

Ljungo Tuomaanpoika tuli Kalajoen kirkkoherraksi vuonna 1592. Myöhemmin hän oli myöskin Pohjois-Pohjanmaan rovasti. Hän asettui useimpien Pohjanmaan pappien tapaan kannattamaan Kaarle-herttuaa. Ljungo oli Arbogan valtiopäivillä 1597 pappissäädyn edustajana. Siellä hän mm. teki selkoa nuijasodasta syyttäen Klaus Flemingiä mielivallasta. Kun Sigismundin sotapäällikkö Akseli Kurki tuli 1599 Pohjanmaalle, Ljungo Tuomaanpoika pakeni Ruotsiin. Linköpingin valtiopäivillä 1600 Ljungo selosti Pohjanmaan miesten sopimusta niin ansiokkaasti, että hän pääsi Kaarle-herttuan suosioon ja sai tehtäväkseen uudistaa Ruotsin maanlain suomennoksen. Vuonna 1600 lopetettiin linnaleirijärjestelmä. Vuonna 1607 Kaarle-herttua kruunataan Ruotsin kuninkaaksi. Vuonna 1602 helmikuussa Kaarle-herttua vieraili Kalajoella mukanaan mm. 6-vuotias kruununprinssi Kustaa Aadolf. Kun Kustaa II Aadolf sitten 1614 kuninkaana vieraili Kalajoella, hän yöpyi Ljungon lesken luona Pitkäsenkylän Mantilassa.

Ljungo käytti maanlain suomennoksessaan Turun ja Pohjanmaan alueen murretta. Hän luovutti v. 1602 suomennoksen käsikirjoituksen Kaarle-herttualle tämän yöpyessä Kalajoen pappilassa. Ljungo suomensi myös kaupunkilain ja sai sen valmiiksi v. 1609. Lakeja alettiin latoa painokuntoon seuraavana vuonna, mutta ilmeisesti sekä tekijän että kuninkaan kuoleman vuoksi suomennokset jäivätkin painamatta. Ne julkaistiin vasta v. 1852.

Kalajoen kolmas kirkko

Kirkko rakennettiin Ljungo Tuomaanpojan ollessa Kalajoen kirkkoherrana lähelle pappilaa, tervatoria, maantietä ja satamaa. Kirkon paikka osoittautui kuitenkin kelvottomaksi. Savinen rantatörmä aiheutti kirkon kallistumisen ja vaarana oli, että kirkko vyöryisi Kalajokeen. Kirkko purettiin ja neljäs kirkko rakennettiin Etelänkylälle v. 1636. Kirkon muistomerkki sijaitsee Plassintien varressa Kalajoen sairaalaa vastapäätä. Nykyinen puistoalue on entistä hautausmaata.

Kari Joki-Erkkilä - kuusi paralympiakultaa

Yksitoista urheilijaa sai 3. joulukuuta 2008 opetusministeriön jakaman Pro Urheilu –tunnustuspalkinnon, joka on suuruudeltaan 20 000 euroa. Vammaisurheilijoista palkinnon vastaanotti kelkkahiihtäjä Kari Joki-Erkkilä.


Kalajoen Junkkareita edustanut Joki-Erkkilä osallistui uransa aikana Naganon, Albertvillen ja Lillehammerin paralympialaisiin ja voitti niissä kaikkiaan yhdeksän paralympiamitalia. Paralympiamitaleista kuusi oli kultaista, kaksi hopeista ja yksi pronssinen. Kari on lisäksi voittanut MM-hopeaa ja MM-pronssia sekä yhden Euroopan mestaruuden, kaksi EM-hopeaa ja yksi EM-pronssia. Kari on voittanut kaksi Pohjoismaiden mestaruutta ja 11 Suomen mestaruutta, yksi SM-hopea ja yksi SM-pronssi. Kari Joki-Erkkilä valittiin vuoden vammaisurheilijaksivuonna 1994. Kari Joki-Erkkilä on Kalajoen kaikkien aikojen menestynein urheilija.

Uran alku
Kalajokinen Kari Joki-Erkkilä lähti talvella 1988 kokeilumielessä mukaan vammaisten pulkkahiihdon SM-kisoihin Ruukkiin saavuttaen viidellä kilometrillä kolmannen ja 10 kilometrillä neljännen sijan vain 150 kilometrin kuntopohjalla.

Seuraavana syksynä Kari Joki-Erkkilä kutsuttiin testeihin Peurangaan ja hän aloitti harjoittelun Rauno Sauron ohjeiden mukaisesti. Kautta 1988-1989 varten Joki-Erkkilä lykki rullasuksilla ja pulkalla yhteensä 1100 kilometriä. Hän voitti samana vuonna Kajaanissa kummankin matkan Suomen mestaruuden. Hän menestyi samana vuonna myös Euroopan mestaruuskilpailuissa Norjan Hurdalissa voittaen lyhyemmällä matkalla pronssia ja 7,5 kilometrin matkalla hän jäi neljänneksi vain puolen sekunnin päähän pronssista. Kuusamon SM-kisoissa Kari Joki-Erkkilä voitti sekä 5 että 10 kilometriä kahdeksalla sekunnilla ennen Seppo Joensuuta.

MM-kisoissa menestystä
Talvella 1990 maailmanmestaruuskilpailuja varten Kari lykki rullasuksilla 1600 ja suksillä lähes 1000 kilometriä. USA:ssa New Hampshiren osavaltion Jacksonissa pidetyissä MM-kisoissa hän johti 10 kilometriä hiihtos sekä 3,3 että 6,6 kilometrin väliajoissa. Suomalainen Seppo Joensuu jaksoi lopun nousut kuitenkin paremmin ja voitti Kari Joki-Erkkilän 22 sekunnin erolla. Viiden kilometrin kilpailuissa Joki-Erkkilä puolestaan nousi 2,2 kilometrin neljänneltä sijaltaan MM-pronssille Norjan Rolf Einar Pedersenin voittaessa 25 sekuntia nopeampana ja Joensuun ollessa toinen viisi sekuntia ennen Joki-Erkkilää.
Pihtiputaalla 1990 pidetyissä SM-kilpailuissa Joki-Erkkilä uudisti edellistalven kaksoisvoittonsa selvällä erolla.

Pohjoismaiden mestaruuksia
Vuoden 1991 pääkilpailuksi muodostui Vierumäellä pidetyt Pohjoismaiden mestaruushiihdot. Niissä Joki-Erkkilä voitti vakuuttavasti molemmat matkat ennen edellistalven maailmanmestaria Norjan Pederseniä. Viisi kilometriä kulki 15 ja kymppi 30 minuuttiin, mikä kertoo varsin kovasta menosta. Kymmenen kilometrin matkalla vielä puolimatkassa Norjan Pedersen johti kahdella sekunnilla, mutta maalissa Kari Joki-Erkkilä oli 16 sekuntia nopeammin.
Talvi 1991 tuotti jälleen kaksi Suomen mestaruutta seuraavan kilpailijan jäädessä kummallakin matkalla puolisen minuuttia.

Kuusi paralympia kultaa
Albertvillen paralympiakisoissa 1992 Kari Joki-Erkkilä voitti kultaa 5 km:n ja 10 km:n matkalla sekä hopeaa viestissä. Albertvillestä Suomi sai kaikkiaan 14 mitalia, joista kahdeksan oli kultaisia, kaksi hopeisia ja neljä pronssista. Albertvillen kisoihin osallistui 727 urheilijaa 24 eri maasta.
EM-kisoissa Baiersbronnissa Saksassa 1993 Kari Joki-Erkkilä voitti 5 km:n matkan ja oli 10 km:n matkalla sekä viestissä toinen.
Lillehammerin paralympiakisoista 1994 Kari Joki-Erkkilä voitti jälleen 5 km:n ja 10 km:n matkan sekä sai pronssia 15 km:n matkalla. Viestistä tuli hopeaa. Lillehammerin paralympialaisista Suomi 24 mitalia, joista 7 oli kultaa, kuusi hopeaa ja 11 pronssia. Lillehammerin kisoihin osallistui 993 urheilijaa 31 eri maasta.
Naganon paralympialaisissa 1998 Kari Joki-Erkkilä voitti 5 km:n ja 10 km:n kultamitallin. Naganon kisoihin osallistui 1200 urheilijaa 31 maasta.

Parhaimmillaan Kari Joki-Erkkilän harjoituskilometrimäärä ylitti 3000 kilometriä. Hiihtokilometrien määrä vaihteli talven säästä rippuen.

Jaakko Merenoja - valtiopäivämies

Jaakko Merenoja on syntynyt Kalajoella 6.5.1825. Hän oli maanviljelijä, messinkivalaja ja valtiopäivämies. Hän kuoli Kalajoella 6.6.1912. Jaakko Merenoja oli naimissa Lusiina Ollintytär Helanderin kanssa. Jaakko Merenoja oli valistunut maanviljelijä, jolla oli pitäjän suurimpiin kuuluva talo. Hän hankki Kalajoen ensimmäisen niitto- ja haravakoneen sekä rullaäkeen. Hän pyrki koneellistamaan maanviljelyä toimien samalla muille esimerkkinä. Merenoja oli taitava messikivalaja kuten hänen appensa Olli Helanderkin. Hän valmisti kynntilänjalkoja, kattokruunuja ja aisakelloja.

Olli Helanderin vävy Jaakko Merenoja sai opin Aksilan verstaassa ja jatkoi sitten - maanviljelyksen ohella - messinginvalua Kalajoen kirkolla. Hänen verstaassaan alkoivat Kalajoen lukkarin pojat, Juhani ja Tuomas Friis, "leikkiä messinginvalun kanssa". Heidän pienestä pajastaan paisui huomattava teollisuusyritys, jossa pääpaino piankin siirtyi rautavalun ja konepajateollisuuden puolelle. Veljekset Friis muutti vuosisadan vaihteessa Kalajoelta Ykspihlajaan.

Jaakko Merenoja oli kauppamies ja omisti yhdessä erään toisen kalajokisen kauppatalonpojan kanssa "Liukas"-nimisen aluksen, mikä vei ruista ja potaskaa Ruotsiin ja tervaa, voita ja villalankoja Venäjälle. Itämaisen sodan aikana 1854 englantilaiset ryöstivät Kalajoen laivoja. "Liukas" säästyi ryöstelyltä, koska se oli ajettu jokea ylöspäin turvallisen matkan päähän ja se oli naamioitu lepän oksilla. Merenoja oli osakkaana myös Kalaja-laivassa, mikä kierteli rahtia kuljettaen maailman meriä. Kalaja-laiva upposi vuonna 1885, kun toinen laiva ajoi sen päälle.

Jaakko Merenoja oli valittu moniin luottamustoimiin. Hänet valittiin vuoden 1872 valtiopäiville talonpoikaissäädyn edustajana. Hän olikin valtiopäivillä aktiivinen ja käytti 56 puheenvuoroa. Hän teki myös aloitteet Oulun ratahankkeesta, oluen valmistuksen ja myynnin saattamisesta kunnan päätettäväksi, Hän teki aloitteet myös mustalaisten ja laukkuryssien kiertämisen vastustamisesta.

Kalajoen historiaan mahtuu myös useita kaupunkihankealoitteita. Ensimmäisen teki talollisenpoika Juho Bäck 14.3.1865, jonka aloite Kalajoen Markkinapaikan perustamisesta kaupungiksi kaatui maapohjan omistuskysymyksiin. 8.3.1881 valtiopäivämies Jaakko Merenoja esitti Kauppalan perustamista Kalajoen suulle. Tämä Kalajoen, Alavieskan, Sievin, Ylivieskan ja Raution yhteishanke kaatui kuitenkin myös maapohjakysymyksiin sekä siihen, että Pohjanmaan rata oli jo hahmottumassa Ylivieskaan.

Merenoja kirjoitti myös lehtiartikkeleita muun muassa oululaiseen Kaiku-lehteen. J.Merenoja. Kirjoituksia maanviljelyksen alalta. Kalajoki. (Neuvoja heinien suhteen.) 01.01.1890 nro. 84 Kaiku
J.Merenoja. Kirjoituksia maanviljelyksen alalta. Kalajoki. (Neuvoja ohraviljelyksen suhteen.)
01.01.1890 nro. 84 Kaiku

Uskonnollisesta vakaumukseltaan Jaakko Merenoja oli hartaita heränneitä.

Kalajoelta on ollut seuraavat henkilöt valtiopäiväedustajina talonpoikaissäädystä:
1624 Sipi Ollinpoika Hannila, Pohjankylä
1655 Sipinpoika Laurila
1672, 1675 Juho Juhonpoika Kopakkala
1682 Matti Matinpoika Metsälä, Metsäkylä
1734 Jooseppi Kääntä, Kääntä
1771-1772 Antti Sorvari, Taluskylä
1872 Jaakko Merenoja
1877-1878 Jaakko Myllylä
1897, 1899, 1905-1906 Kaarlo Myllylä

Untamo Sorasto - lääkäri ja kunnallispoliitikko

Untamo Sorasto (2.4.1909 – 20.3.2001) on yksi Kalajoen historian merkittävimmistä miehistä. Hän toimi Kalajoen sairaalan kirurgian erikoislääkärinä vuosina 1938-1972. Kunnalliselämässä Sorasto oli keskeinen vaikuttaja valtuuston jäsenenä vuosina 1957-1996 ja puheenjohtajana vuosina 1981-1988.

Untamo Soraston ansiolista kalajokisten hyväksi on äärettömän pitkä. Pelkästään leikkauksia hän teki 25 000 ja valvoi 13 000 synnytystä. Yksityisvastaanottoa Sorasto piti entisessä Säästöpankin talossa vielä melkein 90-vuotiaaksi asti, vaikka oli jäänyt virallisesti eläkkeelle vuonna 1972. Monet ihmettelivät hänen vitaalisuutensa ja pitkän ikänsä salaisuutta. Tähän Untamo tapasi vastata, että ei ollut polttanut tupakkaa koskaan eikä viinaan koskenut, humala on tuntematonta. Ja mainitsi vielä oman isänsä, joka oli ollut myös kirurgi, hyvän esimerkin ja viimeiset sanat: Kasvakaa kunnon kansalaisiksi!

Sorasto halusi päästä töihin kuntaan, jossa on sairaala ja synnytysosasto. Ennen Kalajoelle tuloaan hän toimi vuoden apulaislääkärinä Helsingin naistenklinikalla. Hän tunsi kalajokisen papin pojan Hannes Heilaalan, joka kertoi Kalajoelle olevasta paikasta. - Hän kertoi, että täällä on nyt sellainen paikka, jossa kaikki tietosi ja taitosi pääsevät käyttöön. Hän sanoi, että siellä on myös mukavat ihmiset. 23 hakijan joukosta taaksen jäi muun muassa kolme kirurgian professoriakin.

Kalajoen sairaalan alkuvaiheista

Kalajoella kuin muuallakin maassa 1920-luvun alussa koettiin sairaalan puute kipeänä asiana. Lähimmät kirurgiset sairaalat olivat erittäin hankalien matkojen päässä. Kalajoelta matkattiin ensin hevoskyydillä yli 30 kilometriä Sievin asemalle ja sieltä junalla Oulun lääninsairaalaan tai Pietarsaareen Malmin sairaalaan. Tällaiset matkat olivat erittäin rasittavia usein jo liian kauan kotonakin seuratulle äkillisille kirurgisille vatsatapauksille, jotka sitten sairaanhoitoon tullessa olivat jo vähemmän otollisessa kunnossa edessä olevaa leikkausta ajatellen. Kunnan sairaalan perustaminen oli sen vuoksi keskeinen hanke silloisissa kunnallishallinnon vaatimattomissa pyrkimyksissä.

Kokkolan kaupunginvaltuusto esitti 1924 Kalajoen kaupunginvaltuustolle yhtymistä anomukseen valtion sairaalan saamiseksi Kokkolaan. Kalajoen valtuusto ei siihen liittynyt, vaan päätti samassa kokouksessa asettaa kiireellisenä asiana komitean puuhamaan omaa kunnansairaalaa. Komitean johtoon tulivat Oskari Santaholma, A.Lankila, V.Granlund ja Kari Miemois kokoonkutsujana. Lokakuussa 1924 hyväksyttiin piirustukset ja kustannusarvio ja päätettiin aloittaa työt oman sairaalan rakentamiseksi heti valtionavun tultua varmistetuksi.

Sairaalan tonttimaa hankittiin seurakunnalta ja niin suurena, että vastapäätä sairaalaa voitiin silloisen kunnankirjurin sijaisen, pastori Vilho Kiviojan aloitteesta rakentaa, lääkäritalo viljamakasiinin vanhoista hirsistä. Tämä oli erittäin järkevä ratkaisu, kun ajatellaan kiireellistä apua, tarvitsevia synnytyksiä ja päivystyksiä, sillä lääkäri oli aivan käden ulottuvilla.

Vihkiäisjuhla

Toukokuun 25 päivänä vuonna 1926 vietettiin sairaalan vihkiäisjuhlaa. Ensimmäinen potilas sisäänkirjoitettiin 27.5.1926. Ensimmäinen leikkaus toimitettiin 1.6. Kysymyksessä oli nivustyrä. Ensimmäinen lapsi näki sairaalassa päivän valon 2.6. Tämän lapsen tie vei myöhemmin kaukaiseen Ontarioon asti. Kalajoen naisyhdistys oli lahjoittanut sairaalalle liinavaatteiston ja keittiövälineistön. Sairaalan ympärille laadittiin viihtyisä puutarha pensaineen ja puineen.

Ensimmäinen vuosikymmen sairaalan historiassa oli ikään kuin totuttautumista ja luottamuksen hankkimista yleisön taholta. Tarjolla oli 12 sairaalapaikkaa ja 2 synnytyspaikkaa. Työntekijöinä olivat yli- ja alihoitaja sekä kätilö, emäntä, kaksi siivoojaa ja pyykkäri. Harjoittelijoita pidettiin 4-8. Talous oli tarkkaa ja elämä vaatimatonta. Joka tarvitsi sairaanhoitoa, niin hän maksoi kaikki kulut itse mm. hoitopäivämaksun, lääkkeet, röntgenkuvat, lääkärinpalkkion.

Pula-aika

Kun vuosina 1930-33 elettiin vaikeaa pula-aikaa, niin taloudenhoitaja K.A. Siipolalle kertyi huolia maksamattomista potilaslaskuista. Karhumakirjeet ja ulosotot aiheuttivat paperisotaa. Muitakin ongelmia oli. Varsinkin vesikysymys oli vaikea. Kaivosta nousi ruosteista vettä ja lopuksi vesi jouduttiin ottamaan suoraan joesta. Silloin joki ei vielä ollut niin saastunut kuin nykyisin. Jäittenlähdöt ja tulvat katkoivat putkistoja. Synnytysosasto aiheutti ongelmia. Virallinen synnytysosasto lakkautettiin 1935 sairaalassa ja vapautuviin tiloihin asennettiin röntgenlaitteet. Potilasmäärä pysyi vuosittain 300 paikkeilla. Vuonna 1937 saavutettiin 500 määrä ja vuonna 1945 ylitettiin 1000:n raja. Alusta alkaen sairaala tarjosi apuaan lähikunnille.

Sodan aikana paikkakunnalle ohjattu siirtoväki lisäsi sairaalan potilasmääriä. Tilapäisesti oli perustettava kansaopiston tiloihin lastenosasto ja synnytysosasto sekä erillinen kulkutautisairaala.

Sairaalan laajennus

Vuonna 1950 alettiin suunnitella sairaalan laajennusta. Alavieska, Merijärvi ja Rautio olivat mukana sairaalan hallinnassa vuodesta 1949 lähtien. Vuonna 1953 sairaalan hallinto järjestettiin kuntainliiton pohjalle. Mukana olivat Kalajoki, Alavieska, Merijärvi, Rautio ja Himanka. Sairaansijaluku kohosi 20:stä 46:een. Uuden sairaalalain johdosta myös Lohtaja, Kälviä, Sievi ja Pyhäjoki varasivat sairaansijoja. Näin Kalajoen sairaala oli muuttunut yhdeksän kunnan kuntainliiton sairaalaksi.
Kurjinta aikaa oli juuri tuo sodan jälkeinen aika, vuodet 1945-50. Silloin pikkulapset kuolivat ripuliin, aikuiset kulkutauteihin ja tuberkuloosiin. Vaivoina olivat lavantauti, lapsihalvaus ja tuhkarokko.

Ajanjaksoa 1952-72 voidaankin pitää sairaalan toiminnan huippukautena. Vuotuinen potilasmäärä pysytteli 2000:n tasolla ja näistä reilu kolmannes oli leikkauspotilaita ja neljännes synnyttäjiä. Sairaanhoitopäiviä kertyi vuodessa 20 000. Keskimäärin oli päivittäin hoidossa 50-55 potilasta. Potilaspaikkoja oli vain 46.
Sairaalassa hoidettiin vuosittain yli 500 synnytysta ja yli 800 leikkausta.

Oli luonnollista, että näinä vilkkaina aikoina tilat kävivät ahtaiksi. Kokkolan keskussairaalaa alettiin rakentaa vuonna 1966. Kalajoki ei enää saanut tarvittavaa valtionapua sairaalan laajentamiseen.
Vuoden 1967 loppuun mennessä Kalajoen sairaalassa oli hoidettu 63 110 potilasta. Näistä synnyttäjiä oli 13471 ja leikattuja 21 139. Suurimmat leikkausryhmät olivat umpilisäkkeiden poisto, synnytys- ja naistentautien leikkaukset, nielurisojen poistot, suonikohjuleikkaukset, sappirakon poistot.
Untamo Sorasto teki urallaan noin 25 000 leikkausta ja hän on valvonnut noin 13 000 synnytystä.

Kalajoen sairaalan vastaavina lääkäreinä ovat toimineet lääketieteen tohtori Kari Miemois 1926-37, kirurgian erikoislääkäri Untamo Sorasto 1938-72 ja sen jälkeen terveyskeskuslääkärinä Antero Sorasto vuoteen 1987 saakka.

Tulisitko vastaanotolleni?

Olin valtuutettuna keskustan ryhmässä Untamo Soraston kanssa. Untamo tiesi, että tapanani oli perehtyä asioihin perusteellisesti ja varsinkin matkailuasiat olivat minulla hallinnassa. Untamolla oli tuohon aikaan yksityisvastaanotto. Niinpä hän soitti minulle ja kysyi: ”Voisitko tulla vastaanotolleni tänään kello 16.00. Ota budjettikirja mukaan”. Niin minä menin Untamo Soraston yksityisvastaanotolle ja kävimme budjettikirjaa ja matkailuasioita läpi. Käsittelimme kaikki muutkin esityslistalla olevat asiat. Untamo kertoi väliin myös tarinoita eri henkilöistä. Hän luetteli koko suvun sairaudet, keuhkotaudit ja mielisairaudet jne. Hän kertoi myös henkilöistä joilla on suuret kädet jne. Yksi kysymys yllätti minut täysin. Untamo mainitsi eräästä henkilöstä ja kysyi minulta nopeasti, että oletko huomannut, että tällä on Kalajoen suurimmat korvat. Minun oli pakko tunnustaa etten ollut huomannut sellaista asiaa. Untamolla oli käsittämättömän hyvä muisti.

Mielenkiintoista oli seurata kuinka hän katseli asioita lääkärin näkökulmasta. Hän halusi perehtyä asioihin tarkasti. Kalajoen matkailussa oli tuolloin suuria ongelmia. Kuntaenemmistöinen Kalajoen Hiekkasärkät Oy oli lähes konkurssitilassa. Untamon vastaanotolla tutkimme ”potilaan” tilaa. Seuraavassa keskustan ryhmäkokouksessa Untamo käytti ensimmäisenä puheenvuoron ja aloitti näin: ”Tarkastelen asioita näin lääketieteellisin termein. Suoritetaan ruumiinavaus.”

Lähteet
Untamo Sorasto kirjoitus Kalajoki-lehdessä marraskuussa 1977, Untamo Soraston haastattelu Kaajokiseudussa 30.11.1999, omat kokemukset ja Kalajoki 450 vuotta julkaisu.