Eino Takkunen – veiston taitaja

Eino Takkusen rukinlapanäyttely on jatkuvana näyttelynä esillä Raution monitoimitalossa.

Puukko on pysynyt Eino Takkusen käsissä aivan poikavuosista lähtien ja puu on elänyt monimuotoisesti hänen töissään vuosikymmenien ajan. Rukin lavat ovat olleet 1960-luvun alkuvuosista lähtien, yli kolmenkymmenen vuoden ajan hänen päätuotettaan, mutta maailmalle on lähtenyt myös Einon käsissä syntyneitä nimikilpiä , ”kirjaloovia”, pöllökelloja, kynttilälampetteja, pienoisveistoksia ym. satamäärin.

Puunkäsittelyn saloihin tämä veiston taitaja on päässyt sisääle omakohtaisen ja jatkvuan ”harjoittelun” myötä. Ja tuo harjoittelu jatkui omassa tuvassa, omatekemän höyläpenkin ääressä tiiviinä, lähes pävittäisenä veistelynä aina syksyyn 1998 saakka. Silloin sairaus hiljalleen sai yliotteen miehestä ja hänen taloudenhoidosta vastanneen Suoma-sisaren poismeno 82-vuotiaana helmikuun alussa 1999 pakotti miehen siirtymään pois Alatyppön Hakalasta. Höyläpenkin Eino halusi tietysti mukaansa myös Mäntyrinteeseen – Kalajoen vanhainkotiin.

Eino Johannes Takkunen syntyi Raution Alatyppön Hakalassa pari vuotta Suomen itsenäistymisen jälkeen 2. tammikuuta 1921 Jaakko ja Seliina Takkusen perheen viidentenä lapsena. Kaksi vanhihtan lasta, molemmat tyttöjä, olivat kuolleet jo aivan nuorena. Einon jälkeen syntyi perheeseen vielä yksi lapsi. Eino-poia oli vasta hieman neljännellä vuodella, kun perhettä kohtasi kova isku vuonna 1924. Suutarina ja rakennusmiehenä toiminut isä Jaakko kuoli parhaassa miehuusiässä, vain 36-vuotiaana, tietojen mukaan anemiaan, ja lapset jäivät yksin ompelijana toimineen Sellina-äidin hoiviin.

Einon käsentaitojen voidaan katsoa olevan ainakin osittain sukuvikaa, perua isältä ja setä-Leonardilta, joka toimi yli kymmenen vuoden ajan kirkonkylän kansakoulun veistonopettajanakin (1934-46). Jaakko-isä oli saanut 13-vuoden ikäisenä neljän lukukauden opiskelun jälkeen päästötodistuksen Raution kirkonkylän ylemmästä kansakoulusta keväällä 1901. Todistuksen olivat allekirjoittaneet vain yhden lukuvuoden (1900-1901) ajan koulussa toiminut vt. opettajatar Tilda Roine ja johtokunnan esimies, kirkkoherra Jaakko Kajanen ja siinä on Jaakko Takkusen (s.3.9.1887) taidot arvostelut mekinnällä ”hyvä 9” ja niin piirustuksessa, kaunokirjoituksessa kuin käsitöissäkin.

Ensiopit lukemiseen ja kirjoittamisen taitoihin Eino Takkunen on saanut kotona äidiltään. Säilyneen lastenkoulutodistuksen mukaan Eino on ollut seitsemän ikäisenä lastenkoulussa, kiertokoulussa, vuonna 1928 kahdeksantoista päivän ajan. Kinkereille osalllistumisesta Einon kinkeritodistuksessa on merkintä vuodelta 1931. Eino aloitti varsinaisen koulukäynnin Typön piirin supistetun kansakoulun yläluokan ensimmäisellä vuosiluokalla ja sai koulusta päästötodistuksen neljän lukuvuoden jälkeen 30. huhtikuuta 1935.

Jo aivan pienenä poikasena Eino oli lehmivahtina ja vuoleskeli ojanpientareella ja kivillä istuessaan puukollaan pajupillejä ja pieniä eläimiä. Seitsemän ikäisenä Einoa kohtasi sairaus, joka ei kuitenkaan pystynyt nujertamaan sinnikästä poikaa. Vasempaan käteen iskenyt polio (lapsihalvaus) runteli pahoin käden ja hoidon puutteessa sormet jäykistyivät sellaisiin asentoihin, ettei kädellä pystynyt tekemään mitään. Suksisauvakaan ei pysynyt kädessä, ellei sitä sitonut polkupyörän sisärenkaasta leikatulla kumilenkillä käteen. Kouluvuosina Eino ei menestynyt erikoisesti hiihdossa, mutta aikuisiässä hän sijoittui esimerkiksi suojeluskunnan hiihdoissa 2o kilometrillä toiseksi.

Nuoruusiässä Einonkin oli lähdettävä leivän tienuuseen metsätöihin muiden miesten tavoin. Sotavuosien aikana Eino teki metsätöitä Raution lisäksi Sievissä ja Kalajoen puolella ja oli sittemmin vuosien ajan rakennustöissä lähiseudulla. 1950-luvun alkupuolella hän rakensi esimerkiksi Matokankaan talon Typpöön vanhoista laudoista ja vanhoilla jo kertaalleen käytetyillä nauloilla. Peurakosken sahalla Eino Takkunen oli ensi kerran kesätöissä rimojen kannossa jo ennen talvisotaa ja sotien jälkeen sahuiden aikana taaplarina ja remonttimieheneä.
Sotavuosien aikana ja niiden jälkeen 1940-luvulla Eino Takkunen teki metsätöiden jälkeen iltaisin satoja sormuksia alumiiniromusta, jonka hän esin oli sulattanut. Raaka-aineitta sormuksiin Eino sai vanhoista alumiinikattiloista, lusikoista ja muista jo aikansa palvelleistä alumiinitavaroista sulattamalla niitä pitkävartisella valukauhalla takassa. Sormusten tekiminen oli varsin tuottoisaa askartelua.

Varsinainen koristeveisto tuli Eino Takkusen ohjelmaan joskus 1960-luvun alkupuolella. Maastossa liikkuessaan hänellä oli tapana ottaa talteen kaikenlaisia puuvänkkyröitä ja luonnonoikkuja, jotka sitten kotituvassa saattoivat muuttua vaikka kynttilänjalokksi, lampeteiksi tai erikoismitalliseksi tuoliksi. Erilaiset eläinhahmot olivat myös olleet Einon kiinnostuksen kohteina ja niitäkin hän on tehnyt kymmenittäin.

Rukinlavoista on vuosien varrella tullut eräänlainein tavaramerkki Eino Takkuselle ja kaikenkaikkiaan hän on tehnyt niitä pikälti yli komensataa kappaletta. Erilaisia malleja on yksin kappalein laskien ehkä noin 170-180 josta monet ovat olleet todella vaikeasti tehtävissä niiden koristeellisuuden takia. Rukinlapoja on einon vesrstaasta Alatyppöntien varrelta lähtenyt moniin maihin Amerikkaa, Japania ja Australiaa myöten.

Pääasiallisesti Takkunen on käyttänyt rukinlapojen tekemiseen karvileikkausta, puukonkärkipistelyä ja uurtoviivatekniikkaa, mutta hän on myös hallinnut koho- ja reikäkuvionnin. Kaikkein reikäisimmässä Eino Takkusen tekemässä rukinlavassa on ollut yli 600 puukonkärjellä yksitellen tehtyä reikää. Koivu on ollut lujuutensa ja kauneutensa taki tärkein rukinlapojen raaka-ainespuu, mutta on Takkunen käyttänyt myös muita puulajeja. Ne eivät kuitenkaan ole veistäjän kannalta yhtä otollisia, sillä esimerkiksi pehmeään haapaan tulee hiottaessa helposti lankoja, eikä pinnasta saa sileää.

Turkistarhauksen yleistyessä otti sahan isäntä Veikko Torvi tuotanto-ohjelmaan eläinten pesäkopit, joista tulikin Einolle pitkäaikainen leivän lähde. Mallit oli saatu Borenien isolta tarhalta Himangalta. Parhaana päivänä kertoo tehneensä 156 pesäkoppia.
Sahaushommat loppuivat Peurakosken sahalla 1960-luvulla ja sen jälkeen Eino Takkunen oli parin vuoden ajan töissä Reijo Niemelän puusepänverstaalla. Siellä jän valmissti muun muassa monet kangaspuut ja teki ikkunoita, keittiökalusteita ja huonekaluja. Vuoden 1976 jälkeen Eino Tkkunen ei ole pystynyt enää syömään normaalisti suun kautta, vaan ateriointi on siitä lähtien tapahtunut letkuruokintana suoraan vatsalaukkuun.

Eino Takkuen on kirjoittanut näytelmät: Ilta Kalankankaalla (1987), Kalakankaan iltoja (1988), Perttulankosken vonkamiehet (1989) Vääräjone varsilta (1990), Rautiosta rahanhakuun (1991), Kultaakin kalliimpi ( 1992) ja Pirttijärven puolukat (1993).

Lähdeaineisto: Aarre Aunola Rautio

Seppä-Tomme

Seppä-Tomme eli Tuomas Rönn
















Seppä-Tommen kärryt

Seppä-Tommena vuosikymmenien ajan tunnettu mies oli oikealta nimeltään Tuomas Rönn, joka oli syntynyt Raution Kärkiskylässä 24.8.1850. Seppä-Tommella ei ollut mitään vakinaista olinpaikkaa, vaan mies kierteli paikasta toiseen monien Kala- ja Lestijokivarren pitäjien alueella. Hän saattooi matkoilaan pistäytyä talossa kuin talossa, mutta joka kylässä hänellä olli omat mielipaikkansa, joissa hän viipyi muutamia vuorokausia, joskus pitempäänkin.

Seppä-Tomme oli aina pukeutunut yhtä tukevasti olipa sitten kesä tai talvi. Takkeja hänellä oli yllään vähintäänkin kolme, mutta joskus niitä saattoi olla neljä tai viisikin. Takkien taskut oli ahdettu täyteen kaikenlaista pienäkapistusta. Taskuissa oli tulusrautoja, piitä ja taulaa, tupakkakukkaroja, puukonteriä, keritsiä, kovasimia, viiloja, kairoja, puolivalmiita rautateoksia ja eikokoisia luunkappaleita piipunvarsia ja partaveitsen päitä varten. Taskuissa oli niin paljon tavaraa, että kädet olivat hyvin etäällä ruumiista. Päällimmäisen takin taskusita törrötti puoimetrinen piipunvarsi ellei se sattunut roikkumaan miehen hampaissa.

Talvisin Seppä-Tomme veti perässään suurta kelkkaa ja kesäisin nelipyöräisiää jyhkeitä vankkureita, johin hänen koko maallinen omaisuutensa oli aina lastattuna. Painoa kelkkaan tai vankkureihin kertyi moukareista, alasimista, vasaroista, pihdeistä, veivitahkosta ja muista sepän töissä tarvittavitsta välineitä paljon, todennäköisesti jopa sadan kilon verran. Vahva pestiköysi kävi kelkan keulasta sepän olkapäille ja runsaanlaisessa etunojassa hän junnasi tavaralasteineen hitaasti eteenpäin. Vankkureitaan Seppä-Tomme veti toistmetrisistä asioista.

Luonteeltaan ja tavoiltaan Seppä-Tomme erosi huomattavasti tavallisista kansalaisista. Koskaan hän ei nauranut ja katsanto oli haukkamaisen pistävä ja pahansävyinen. Suuttuessaan Tomme muljautti silmiään ja otti ilmeillään luonnon pois mieheltä kuin mieheltä. Sepän puheessa oli venyvä, naukuva nuotti ja ääni oli mariseva ja kimeänkärttyinen. Puheesaan hän käytti paljon voimasanoja ja sukupuolielinten nimiä. Monet Seppä-Tommen sanomat ja tokaisut ovat jääneet elämään kansan keskuuteen vuosikymmeniksi jälkeenpäinkin.

Seppä-Tomme oli kuuluista myös kansanparantajana, jolta ihmiset pyysivät apua hyvinkin monenlaisiin vaivoihinsa. Kun Tomme valmisti voiteet erilaisiin ihottumiin ja tulehduksiin ja märkiviin haavoihin, niin jo pian tapahtui paraneminen. Tommen voiteiden koostumusta ei kukaan tiennyt ja salaisiksi ne jäivätkin ikuisiksi ajoiksi, sillä kenellekään hän ei paljastanut rohtojensa voima-aineita.

Töissään ja toimissaan Seppä-Tomme oli omintakeinen ja suurpiirteinen. Ammatissaan hän piti itseään aivan voittamattomana ja suorastaan halveksi muita sepän töitä harjoittavia miehiä. Suurten rautojen kimpussa Tomme oli elementissään. Silloin hänellä piti olla apumies, päällelyöjä, jollaiseksi ei kelvannutkaan aivan kuka tahansa. Päällelyöjän täytyi olla raavas mies, joka jaksoi heiluttaa isoa moukaria sepän määräysten mukaan ja tahdon mukaisesti. Päällelyöjää Seppä-Tomme piti alituisen pelon vallassa ja uhkaili tätä uhkailemasta päästyäänkin, ellei moukari osunut juuri siihen kohtaan, mitä seppä oli tarkoittanut.

Tommen tekemien sepäntöiden määrä oli suuri ja laaja-alainen. Olipa työn tilaajan tarve alaisin, kirves, puukko tai vaikka partaveitsi, niin kaikki valmistuivat Tommen käsistä. Puukot esimerkiksi jäivät kyllä takomisen jäljiltä karkeahkoiksi ja ne piti vielä veivitahkolla viimeistellä. Ja se olikin kova homma niille, jotka joutuivat sepälle tahkoa ppyörittämään.

Kerran Tomme oli ollut matkalla kelkkoineen Eskolasta Sieviin. Eskolan asemalle oli juuri pysähtynyt juna, ja Tomme oli ajatellut hieman jouduttaa matkaansa. Hän sitoi kelkan pestinarun junan viimeisen vaunun perään kiinni ja istui itse kelkkaan odottamaan junan liikkeellelähtöä. Kun junan vauhti alkoi kiihtyåä, niin kelkasta putoilivat sepän pajatyökalut radale ja Tommelle tuli hätä. Hän huusi niin paljon kuin jaksoi ”Älä aja Saatana”. Mutta eihän ääni tietystikään veturiin saakka kuulunut. Tomme sieppasi puukon, jolla katkaisi pestinarun ja kelkka pysähtyi radalle. Kokoiltuaan pudonneet esineet takaisin kelkkaansa Tomme siirtyi taasen maantielle ja jatkoi matkaansa omaan malliinsa.

Vanhuus tuli aikaaan Tommellekin, eikä hän jaksanut enää vetää kelkkaa ja vankkureita. Viimeiset elinpäivänäs Tomme vietti Huhtakylntien laidassa sijaitsevassa Onnelan mökissä Raution kunnan palkaaman Kreeta Mäkitalon hovissa. Eriokoislaatuisen kulkijan maallinen vaellus päättyi liki kahdeksankymmen vuoden iässä 20.5.1930. Seppä-Tomme on haudattu Raution kirkkomaahan surakuntakodin puoleiselle laidalle. Haudalla on opettaja Osmo Tokola suunnittelema ja valmistama muistoristi. Hautaristissä on hitsaamalla kirjoitettu sanat SEPPÄ-TOMME.

Lähdeaineisto Aarre Aunoa Rautio ISBN 952-91-1208-4

Jukka Uunila – urheiluvaikuttaja

Jukka Uunila (s.4. Kesäkuuta 1923) on suomalainen urheiluvaikuttaja, jota vaikutusvaltansa ja uransa keston vuoksi on kutsuttu myös ”urheilun Kekkoseksi”. Näkyvimmissä tehtäviss hän oli Suomen Valtakunnan Urheiluliiton (SVUL) puheenjohtajana 1982-1993 (varapuheenjohtajana 1961-1982), Suomen Olympiakomitean puheenjohtajana 1969-1984 (varapuheenjohtajana 1965-1968), Suomen Urheiluliiton (SU) puheenjohtajana 1965-1974 sekä Veikkauksen toimitusjohtajana 1973-1990.Hän sai kauppaneuvoksen arvon vuonna 1976. Sotilasarvoltaan hän on kapteeni. Jukka Uunila eli ensimmäiset vuodet keskellä Himangan kirkonkylää, Keski-Pohjanmaalla, jossa vasemmistolaisuus ei tunnetusti ole koskaan ollut kovin kovassa kurssissa. Kotitalon naapurissa kuitenkin seistä jökötti paikallinen työväentalo. Jukka Uunilan isä Kalle toimi suojeluskunnan aluepäällikkönä ja äiti Sally kansakoulunopettajana. Jukalla oli kaksi veljeä. Perhe harjoitti myös maanviljelyä. Kun perhe muutti Kokkolaan, Uunila kävi viisi vuotta Kokkolan yhteiskoulua. Jukka meni mukaan KPV:n jalkapallotoimintaan. Hänen lopulliseksi lajiksi tuli kuitenkin yleisurheilu, päälajina 400 metrin aitajuoksu kansallisella tasolla. Ura jäi lyhyeksi, kun hän ryhty valtakunnallisiin valmennus- ja järjestötehtäviin. Juuri 18 vuotta täyttäneenä nuorukainen Jukka Uunila astui vapaaehtoisena palvelukseen heinäkuun 1. päivänä vuonna 1941. Kaksi viikkoa kului alokkaana Haapajärven Tiitonrannalla ja toiset kaksi aliupseerikoulussa Haapajärven yhteiskoululla. Kunnes sota kutsui. Elettiin jatkosodan hyökkäysvaihetta. Nuori Jukka Uunila joutui heti kättelyssä ankaraan paikkaan, kun hänen rykmenttisnäs jäi kuuluisaan Kiestingin mottiin elokuussa 1941. Sieltä selvittiin, ja tie jatkui Uhtualle, sitten RUK:hn ja sieltä nuorena vänrikkinä Toholammin miesten joukkueenjohtajaksi Syvärille. Lamppilaisten kanssa Uunila vetäytyi Laatokan itäpuolta välirauhan solmiseen saakka. Vielä kuitenkin kutsui Lappi, kun saksalaisten karkottamiseen tarvittiin myös Jukka Uunilaa. Yli kolmen vuoden reissu päättyi Rovanimellä marraskuussa 1944. Laiva toi 21-vuotiaan veteraanin Kemistä Kokkolaan, jossa sotisopa lopullisesti riisuttiin. Sodan jälkeen maaliskuun alussa 1946 Jukka Uunilasta tuli kolmen kuukauden pestillä Keski-Pohjanmaan piirin päätoiminen yleisurheilun piirivalmentaja. Kesäkuussa tontti laajeni, kun SUL:n päävalmentaja Armas Valste tarjosi Uunilalle SUL:n Pohjois-Suomen aluevalmentajan pestiä. Sen myös sai ja jatkoi tehtävässä 11 vuotta. Sitten toimenkuva laajeni uusille aloille. Pohjanmaan urheiluopiston johtajana Kuortaneella Uunila toimi vuosina 1949-1960. Uunila kutsuttiin Ilkka Oy:n toimitusjohtajaksi 1961. Hän toimi Oy Laatulaatta Ab:n toimitusjohtajana 1962-1964, Oy Kvartto Ab:n toimitusjohtajana 1962-1973. Veikkauksen ykkösmieheksi Uunia nousi vuonna 1973 ja jatkoi tehtävässä aina vuoteen 1990 saakka. Valtion urheiluneuvoston jäsenenä hn oli 1967-1973, varapuheenjohtajan 1971-1972. Jukka Uunila valittiin Urheiluliiton johtokuntaan ilmeisesti kaikkien aikojen nuorimpana, 27-vuotiaana, vuonna 1951. Hän tuli SUL:n puheenjohtajaksi 1965, kun suomalainen yleisurheilu oli heikommalla tasolla kuin koskaan ennen, esimerkiksi vuoden 1966 EM-kilpailuista Budabestistä ei saatu yhtään mitalia. Puheenjohtaja Jukka Uunila käynnisti 1960-luvun lopussa SUL:n kehittämisohjelman, johon liittyivät organisaation uudistaminen, taloustilanteen kohentaminen, valmentajakoulutuksen lisääminen, yleinen johtamiskoulutus myös piiri- ja seuratasolla sekä urheilijoiden harjoitusmahdolllisuuksien parantaminen esimerkiksi uuden stipendijärjestelmän avulla. Puheenjohtaja Jukka Uunila hankki Suomeen maailmankuulun kestävyysjuoksuvalmentajan Arthur Lydiardin Uudesta Seelannista. Lydiard sai aikaan peritneisen kestävyysjuoksun uuden nousun, jonka tuloksena olivat Juha Väätäisen menestykset Helsingin E-kisoissa 1971 sekä Lasse Virenin ja Pekka Vasalan voitot Munchenin olympiakisoissa 1972. Uunila jätti SUL:n puheenjohtajuuden 1974, kun Suomi oli saavuttanut laajaa menestystä EM-kilpailuissa Roomassa. Olympiakomitean puheenjohtaja Jukka Uunila samalla tavalla uudisti järjestön organisaatiota ja kohensi sen taloutta. Hän oli 1950- ja 1960-luvuilla olympiajoukkueiden johtotehtävissä (joukkueen ylijohtaja Mexicossa 1968), ja on ollut paikalal kaikkiaan 20 olympiakisoissa. Uuden keskusjärjestön SVUL.n puheenjohtajana Jukka Uunila joutui 1990-luvun alussa näkemään suurimman aattellisen järjestön taloudellisen tuhon, kun nousukauden aikaan SVUL sijoitti lainarahalla varojaan erilaisiin toimistotaloihin, laskettelukekuksiin ja kelomajoihin, jotka 1990-luvun alun talouslamassa joutuivat ylivoimaisiin vaikeuksiin. Vuonna 1993 perustettiin uusi keskusjärjestö Suomen Liikunta j Urheilu (SLU) Uunilan johtama SVUL oli kuiten lähes konkurssitilassa, eikä se lähtenyt SLU:n jäseneksi. SVUL:n toiminta loppui käytännössä 1993, vaikka järjestöä ei ole koskaan virallisesti lakkautettu. Veikkauksen toimitusjohtajana Jukka Uunila oli kehittämässä perinteisen vakioveikkauksen ja loton oheen runsaasti uusia pelimuotoja. Veikkauksen liikevaihto ja tuotto monikertaistuivat hänen aikanaan. Uunilan heikko puoli oli kielitaidon puute, Sen takia hän ei koskaan päässyt kansainvälisiin johtotehtäviin. Uunila sai kauppaneuvoksen arvon vuonna 1976. Veikkauksen ja urheilujärjestöjen johtamisen ohessa hän oli muun muassa Union Öljy Oy:n hallintoneuvoston jäsen ja Tapioa-yhtiöiden hallintoneuvoston pitkaikainen varapuheenjohtaja. Hänelle on myönnetty Suomen urheilun suuri ansioristi vuonna 1983. Vuonna 2008 Uunila palkittiin Suomen urheilugaalassa Elämänurapalkinnolla työstään urheilun parissa, Hän on Suomen Urheiluliiton kunniapuheenjohtaja. Jyvskylän yliopistossa hän sai 1982 liikuntatitieteiden kunniatohtorin arvon. Lähdeaineisto: Wikipedia, ja Tähdet kertovat ISBN 951-98997-2-3

Jukka Uunila – aikansa merkittävin urheilujohtaja

Jukka Uunilan muotokuvan on maalannut taitelija Rositsa Tancheva. Muotokuva on Erkki Ahon taidegalleriassa Kalajoella.

Uunila, Jukka (1923–)

Kauppaneuvos, liikuntatieteiden kunniatohtori, Veikkauksen toimitusjohtaja, urheilujohtaja

Jukka Uunila voi sanoa perustellusti 1900-luvun jälkipuoliskon merkittävimmäksi kotimaisilla areenoilla toimineeksi suomalaiseksi urheilujohtajaksi. Hän vaikutti SUL:n, Suomen Olympiakomitean ja SVUL:n johtotehtävissä yli 40 vuoden ajan. Uunila vaikutusvaltaa lisäsi Oy Veikkaus Ab:n toimitusjohtajuus. Uunila on ollut ennen kaikkea yleisurheilumies ja huippu-urheilun edunvalvoja.

Jukka Uunila syntyi suojeluskunnan aluepäällikkönä toimineen isän ja opettajaäidin esikoisena valkoisen kenraalin C. G. Mannerheimin syntymäpäivänä 1923. Varhaisimmat vuotensa hän vietti Keski-Pohjanmaan Himangalla. Yleisurheilu ja penkkiurheilu kuuluivat Uunilan ja hänen veljiensä harrastuksiin. Oppikoululaisena Kokkolassa toiseksi tärkeäksi lajiksi tuli jalkapallo.

Uunila lähti suorittamaan asevelvollisuuttaan vapaaehtoisena täytettyään 18 vuotta 1941. Lyhyen koulutuksen jälkeen hänet komennettiin alikersanttina rintamalle Kiestingin suunnalle. Uunila kävi Reserviupseerikoulun jatkosodan aikana ja oli Jyväskylässä kevätkesällä 1944 urheilu-upseerikoulutuksessa, joka keskeytyi Puna-armeijan suurhyökkäyksen alettua. Uunila osallistui myös Lapin sotaan.

Sotien päätyttyä Uunila hakeutui koulutukseen Vierumäen urheiluopiston liikuntaneuvojakurssille, jolta hän valmistui helmikuussa 1946. Hän toimi aluksi lyhyen aikaa SVUL:n Keski-Pohjanmaan piirin piirivalmentajana ja 1946─1949 SUL:n aluevalmentajana. Uunilasta tuli 1949 juuri perustetun Kuortaneen urheiluopiston ensimmäinen johtaja.

Nuoren miehen tarmokkuus kiinnitti huomiota SUL:ssa. Uunila nousi SUL:n hallituksen jäseneksi 27-vuotiaana 1951. Uunila saavutti SUL:ssa nopeasti vahvan aseman. Helsingin olympiakisoissa hän toimi jo Suomen yleisurheilumaajoukkueen varajohtajana. Maaottelumiehistöjä hän johti 1951─1964 yli 50 kertaa ja olympiajoukkuetta Mexico Cityn kisoissa 1968. Uunilasta tuli 1950-luvulla myös SUL:n valmennusvaliokunnan puheenjohtaja.

Kuortaneen urheiluopiston johtajan paikalta Uunila siirtyi lehtiyhtiö Ilkan toimistojohtajaksi 1960. Kaksi vuotta myöhemmin Uunila sai kutsun Oy Veikkauksen Ab:n tytäryhtiön Kvartton johtoon. Muutto Helsinkiin paransi mahdollisuuksia toimia urheilujohtajana. Uunilasta oli tullut SVUL:n varapuheenjohtaja 1961.

SUL:n puheenjohtajaksi Uunila valittiin 1965 ja samana vuonna hänestä tuli myös Olympiakomitean varapuheenjohtaja. Suomen yleisurheilu eli tuolloin taantumakautta ja muun muassa Ruotsi voitti Suomen maaottelussa 12 vuoden tauon jälkeen. Suomen joukkue jäi 1966 Budapestin EM-kisoissa mitaleitta. Uunila koki myös, että yleisurheilu oli menettämässä asemiaan jalkapallolle ja pesäpallolle.

Näytti ilmeiseltä, että vanhoin keinoin ei enää voitu odottaa menestystä. Uunila lähti reippain ottein uudistamaan sekä valmennusta että johtamista. Tavoitteena oli parantaa huipulle tähdänneiden urheilijoiden valmentautumisedellytyksiä. Tilanteeseen oli mahdollista vaikuttaa sekä Uunilan johtoonsa saaman Olympiakomitean valmennusvaliokunnan että SUL:n kautta. SUL:n uudistamiseen hän haki vaikutteita yritysmaailmasta, josta omaksumiaan tavoitejohtamisen oppeja hän ryhtyi soveltamaan.

Uunilan mukaan urheilun arvostus mitataan suomalaisten silmissä nimenomaan yleisurheilussa ja erityisesti kestävyysjuoksumenestyksellä. Hän pestasi tunnetun uusiseelantilaisen juoksuvalmentajan Arthur Lydiardin nostamaan suomalaisen juoksun tasoa. Uunila pohjusti asian niin, että SUL:n luottamusmiehet hyväksyivät 1967 kallispalkkaisen Lydiardin tulon Suomeen. Lydiardin palkkaaminen herätti kuitenkin myös närää ja nähtiin suomalaisen valmennusosaamisen väheksyntänä.

Lydiardin kausi toimi Uunilan käsityksen mukaan ennen kaikkea herätteenä, joka pohjusti sekä 1970-luvun kestävyysjuoksumenestystä että hölkkäinnostusta. Uunilan vuoteen 1974 kestäneelle SUL:n puheenjohtajakaudelle osuivat Juha Väätäisen EM-menestys 1971 ja Lasse Virénin sekä Pekka Vasalan olympiavoitot 1972.

Olympiakomitean puheenjohtajaksi Uunila nousi 1969. Hänen valintansa kohtasi yllättävää vastustusta viime vaiheissa. Komitean väistyvä puheenjohtaja Akseli Kaskela ja Erik von Frenckell yrittivät ajaa paikalle Olavi J. Mattilan, vaikka Uunilalla oli komitean jäsenliittojen vahva tuki. Uunila voitti vaalin äänin 32─22.

Olympiakomitea muuttui Uunilan puheenjohtajakaudella olympiamatkojen järjestelytoimistosta koko olympiadin ajan aktiivisesti toimivaksi järjestöksi. Urheilijoiden valmentautumisen perustaksi luotiin silloisten tiukkojen amatöörisääntöjen ehdot täyttänyt stipendijärjestelmä. Lisäksi Urheilijoiden Ammattienedistämissäätiö aloitti toimintansa.

Uunila olisi halunnut keskittää valmennusta vielä enemmän lajeihin, joissa suomalaisurheilijoiden menestysmahdollisuudet olivat parhaat. Etusijalla olisivat siten olleet yksilölajit tai urheilumuodot, joissa kansainvälinen kilpailu on suhteessa vähäisempää, kuten pohjoismaiset talvilajit. Uunila ei kuitenkaan halunnut unohtaa kiristyvästä kilpailusta huolimatta yleisurheilua ja painia, joilla on pitkät kansalliset perinteet. Vaikutteita ajatteluun antoi Saksan demokraattisen tasavallan mitalimäärän maksimointiin tähdännyt urheilupolitiikka.

Oy Veikkaus Ab:n toimitusjohtaja Uunilasta tuli 1973. Valintaa edelsi poliittinen peli ja viime kädessä sen varmisti pääministeri Kalevi Sorsan (sos. dem.) antama hyväksyntä nimityspaketille, jossa SDP, Keskustapuolue ja SKDL saivat johtajanpaikat. Uunila hoiti toimitusjohtajan tehtävää vuoteen 1990.

Vuoden 1982 alussa Uunila sai johtoonsa urheilun suurimman keskusjärjestön SVUL:n. Urheilun keskusjärjestöt olivat tuolloin valtansa huipulla. Vuoden 1980 alussa voimaantullut liikuntalaki takasi niille pääroolin liikuntatoiminnan järjestäjinä ja rahoituksen vakaan kasvun. Urheilujärjestöjen henkilökunta kasvoikin nopeasti 1970─80-luvuilla Veikkauksen 1971 markkinoille tuoman Lotto-pelin tuoton ansiosta. Keskeisten urheilujohtajien valtaa kuvaa se, että 1980-luvulla Uunila sopi TUL:n puheenjohtajan Matti Ahteen sekä järjestöjen pääsihteerien Mauri Oksasen ja Ossi Sjömanin kanssa järjestömäärärahojen jaosta.

Uunilan toimintaa urheilujohtajana voi luonnehtia käytännönläheiseksi, menestyshakuiseksi ja urheilulähtöiseksi. Uunila varmisti omalla panoksellaan, että SVUL ja TUL saivat aikaan yhteistoimintasopimuksen kesällä 1966. Olympiakomiteassa hän toimi TUL:n edustuksen lisäämiseksi. Kun keskusjärjestöjen yhdistyminen näytti epätodennäköiseltä, niin oli järkevää toimia ristiriitoja lieventäen. Puoluepolitiikasta Uunila pysytteli erossa. Hän on määritellyt ainoaksi puolueekseen ”urheilupuolueen”.

Uunilan asemaa vahvisti se, että hän osasi koota lähipiiriinsä henkilöitä, jotka tukivat hänen päämääriään. Komitean ensimmäiseksi valmennuspäälliköksi Uunila ajoi 1969 Kalevi Tuomisen. Carl-Olaf Homén hoiti Olympiakomitean pääsihteerin tehtäviä oman toimensa ohella 1969─1973. Sittemmin Homén toimi SUL:n ja Olympiakomitean johdossa. Olympiakomitean varapuheenjohtajan tehtävää 1973─1980 hoitaneella Pertti Paloheimolla oli hyvät suhteet Urho Kekkoseen. Olympiakomitean ensimmäiseksi päätoimiseksi pääsihteeriksi Uunila järjesti 1977 eteläpohjalaisen Kosti Rasinperän. Hän oli myös SUL:n ja Olympiakomitean johdossa toimineen Tapani Ilkan taustavoima. Uunilalle oli lisäksi hyvät suhteet Opetusministeriöön. Kokoomuspoliitikko Harri Holkeri kuului Uunilan lenkkiseurueeseen.

Urheilupolitiikkaa tarkasti seuranneeseen Urho Kekkoseen Uunilalla oli etäinen suhde. Hän antaa kuitenkin Kekkoselle tunnustusta ”ainoana presidenttinä”, joka on tosissaan edistänyt urheiluasioita. Uunila ei pannut pahakseen, jos häntä kutsuttiin toisinaan julkisuudessa ”urheilun Kekkoseksi”. Uunilan on myös sanottu olevan hyvä puhuja, mutta huono kuuntelija.

Luottamusmiehiin ja kenttäväkeen on vedonnut Uunilan kiistaton karisma. Kookkaalla ja johtajanoloisella miehellä on ollut kykyä pelkistää asiat iskulauseiksi ja sitkeyttä toistaa viestinsä yhä uudelleen. Uunila kiersi vuodesta toiseen ahkerasti kenttää. Epävirallisissa yhteyksissä Uunila heittää urheilumiehille ominaista, toisinaan kovaakin herjaa. Arvostusta on lisännyt se, että Uunilan laaja-alainen lajituntemus on Suomen ehdotonta huippua. Hän on myös kuntoliikunnan harrastaja, jolle kertyi hiihtokilometrejä 1970-luvulla talvikaudessa yli 2000. Rintamamiehenä hänellä on ollut samat kokemukset kuin suurella osalla aikalaisistaan, mikä on osaltaan lisännyt uskottavuutta.

Uunilalla oli johtajana kentän vankka tuki, minkä vuoksi häntä oli vaikea haastaa puheenjohtajavaaleissa. Tämä kävi ilmi, kun Uunilalle oli tarkoitus löytää vastaehdokas SVUL:n liittokokouksessa 1989 Mikkelissä. Uunila torjui pääsihteeri Mauri Oksasen useiden lajiliittojen avustuksella junaileman yrityksen SVUL:n piirien tuella ja ottamalla esiin urheilun keskusjärjestöjen yhdentymisajatuksen.

Uunilan Mikkelissä pitämä puhe sai urheilun yhdentymiskehityksen liikkeelle. SVUL näytti alkuvaiheessa kykenevän määrittelemään prosessin kulun etenkin sen jälkeen, kun Suomeen muodostettiin Esko Ahon (kesk.) johdolla sinivihreä hallitus 1991. Uunila ja SUL:n puheenjohtaja, työministeri Ilkka Kanerva (kok.) saivat edellisen hallituksen pääministerin Harri Holkerin (kok.) suostumaan Valtion liikuntaneuvoston puheenjohtajaksi. Holkerin päätehtävänä oli viedä läpi urheilun yhdentyminen SVUL:n toivomalla tavalla.

SVUL:n sijoitustoiminnan aiheuttamat talousvaikeudet muuttivat kuitenkin neuvottelujen kulkua, mikä paransi TUL:n asemaa oleellisesti. Velkojien ja valtion kanssa sovituilla järjestelyillä SVUL ja sen omistama Vierumäen urheiluopisto pelastuivat konkurssilta. Uunilan oli kuitenkin myönnyttävä siihen, ettei SVUL lopulta liittynyt marraskuussa 1993 perustetun SLU:n jäseneksi, vaan lakkautti toimintansa. SVUL:n loppuvaiheet ovat himmentäneet Uunilan kuvaa urheilujohtajana. Hän itse on sanonut suhtautuneensa kriittisesti SVUL:n käymiin kasinopeleihin, mutta hän ei toisaalta kuitenkaan käyttänyt arvovaltaansa niiden torjumiseen.

Kansainvälisissä tehtävissä Uunilan toimintaa rajoitti heikko kielitaito. Jukka Rangell toivoi 1966 Uunilan ryhtyvän seuraajakseen Kansainvälisessä olympiakomiteassa, mutta tämä joutui kieltäytymään heikon englannin kielen taidon vuoksi.

Uunila on eläkevuosinaan ottanut kantaa huippu-urheilun tilaan Suomessa. Hänen mielestään arvokisoihin on etenkin 2000-luvulla valittu urheilijoita liian kevein perustein. Työnsä 2010 aloittanut Huippu-urheilun muutostyöryhmä on kuullut Uunilaa asiantuntijana.

Liiteosio

Ahti Juhani (Jukka) Uunila S 4.6.1923 Oulu. V Aluepäällikkö Kalle Uunila ja kansakoulunopettaja Sally Siviä Soini.

Ura. Viisi luokkaa keskikoulua Kokkolan Suomalaisessa Yhteiskoulussa; liikuntaneuvoja 1946; SUL:n aluevalmentaja 1946─49; Kuortaneen Urheiluopiston johtaja 1949─60; Ilkka Oy:n toimitusjohtaja 1960─62; Kvartto Oy:n toimitusjohtaja 1962–73; Oy Veikkaus Ab:n toimitusjohtaja 1973─90.

Luottamustoimet. SUL:n johtokunnan jäsen 1951─64 ja puheenjohtaja 1965─74; SVUL:n varapuheenjohtaja 1961─82 ja puheenjohtaja 1982─93; Olympiakomitean varapuheenjohtaja 1965─69, puheenjohtaja 1969─84; Olympiakomitean valtuuskunnan jäsen 1959─96, puheenjohtaja 1985─96; Valtion urheilulautakunnan jäsen 1966─67; Valtion urheiluneuvoston jäsen 1967─73; Yleisurheilun Tukisäätiön hallituksen jäsen 1953─88; Stadion-säätiön hallituksen jäsen 1976─84; edustajiston jäsen 1963─74 ja 1984─; Urheilijoiden Ammattienedistämissäätiön hallituksen jäsen 1972─2004, puheenjohtaja 2004─07.

Ansiomerkit. Suomen liikuntakulttuurin ja urheilun suuri ansioristi 1982 (kultainen ansioristi 1973); talvisodan muistomitali; jatkosodan muistoristi; SUL:n kultainen ansioristi; SNLL:n kultainen ansiomitali; SVUL:n kultainen ansiomerkki 1966; SVUL:n kunniajäsen 1975; kauppaneuvos 1976; liikuntatieteiden kunniatohtori (Jyväskylä) 1982; Olympiakomitean ja SUL:n kunniapuheenjohtaja; KOK:n Olympic Order 1982; IAAF:n kunniajäsen 1978; Elämänurapalkinto Urheilugaalassa 2008.

Tuotanto. Kansainvälinen 75-vuotias Olympia-aate / Den internationella 75-åriga Olympiska rörelsen / The international 75 years old Olympic movement. Avery Brundagen ja Jukka Uunilan puheet Olympia-aatteen 75-vuotisjuhlassa. Tal av Avery Brundage och Jukka Uuni. Olympiakomitea, Helsinki 1968; Tahkon hengessä. Ideointi ja toteutus Jukka Uunila et al. Suomen Urheilutoimittajain Liitto, Helsinki 1981.

Toimittanut: Pohjanmaan Urheiluopisto 1950, Kuortaneen Urheiluopisto 1970, 20 [vuotta]. Toimituskunta: Matti Lähdesmäki, Jukka Uunila ja Veli Kaakinen. Kuortaneen Urheiluopisto, Kuortane 1970.

Urheilusaavutukset: –

Julkiset muotokuvat ja muistomerkit: –

Henkilön mukaan nimetty: –

Lähteet. Nurmela Kari A. Jukka Uunila, Urheilujohtaja. Weilin+Göös, Helsinki 1979; Kokkonen Jouko, Pyykkönen Teijo. Suomalainen urheilujohtaja itse asiasta kuultuna. Liikuntatieteellisen Seuran Impulssi no. 24. Liikuntatieteellinen Seura, Helsinki 2011; Kulha Keijo K. Urheilujärjestöjen kujanjuoksu – urheilun rakenneuudistus 1989─1993. Suomen Urheilumuseosäätiön julkaisu n:o 14. Suomen Urheilumuseosäätiö, Helsinki 1995.

Kirjoittaja(t): Jouko Kokkonen

Julkaistu 20.12.2017

Artikkelitekstin pituus: 9956 merkkiä
Urheiluvaikuttajat-verkkojulkaisu
Suomen urheiluhistoriallinen seura ry

JUKKA UUNILA (S. 4.6.1923)

https://www.urheilumuseo.fi/nayttelykappale/jukka-uunila-s-4-6-1923/

Uunila, Jukka

https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/1797

Jukka Uunila, urheilujohtaja

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/11/10/jukka-uunila-urheilujohtaja

90 vuotta täyttänyt Uunila huolissaan olympiaurheilusta

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/90-vuotta-tayttanyt-uunila-huolissaan-olympiaurheilusta/4194588#gs.cjopk1

Kauko Alajoki – 84 maaottelun mies

Kauko Alajoki on syntynyt 25.9.1947 Kalajoella. Kauko on vain 185 cm pitkä keskitorjuja. Hän on pelannut seuraavissa seuroissa: Kalajoen Junkkarit, GVK Tapper (Göteborg), Kokkoln Jymy, Lahden Kimmo, Kokkolan Tiikerti, Seinäjoen Maila-Jussi (pelaajana ja valmentajana), Kurikan Ryhti, Ähtärin Mesikämmenet, Lapuan Virkiä, Kauhavan Wisa (valmentajana). Kauko Alajoki pelasi vuosina 1973-78 84 A-maaottelua. Hän oli Suomen EM-joukkueen parhaimmistoa kotikisoissa syksyllä 1977. Hän pelasi urallaan yhteensä kolme kautta SM-sarjassa 1973-74 Lahden Kimmossa, 1981-82 ja 1987-88 SMJ:ssä. Kokkolan Tiikereissä hän pelasi kolme kautta vuosina 1974-77 kakkos- ja ykkössarjassa.

Kauko Alajoki oli ihme ponnistaja, pomppu paikaltaan oli 100 cm. Yleisurheilussa Kauko Alajoen ennätykset olivat: 100 m 10,9, 200 m 22,2, pituus n. 7 m, korkeus 191 cm ja 110 m aidat 15,4.

Kalajoen Junkkarien lentopallo eli parasta menestyskauttaan 1970-luvulla, jolloin seura oli lähes koko ajan kakkossarjassa ja ylti muutaman kerran sen kärkipäähän. Junkkareiden 1970-luvun parhaissa joukkueissa pelasivat Tapio Salmela, Seppo Salmela, Eero Salmela, Ilkka Salmela, Kauko Siermala, Tapani Siermala, Esa Siermala, Juhani Alasuvanto, Heikki Isopahkala, Pauli Piirala, Timo Väre, Jorma Myllylä, Veli Ainali ja Seppo Saarinen. Vaikka joukkueen pelaajat olivat kalajokisia , niin Torvenkylän osuus oli huomattavan suuri.
Lentopallon suosiosta 1970-luvulla Kalajoella osoitti sekin, että Junkkarien A-pojat saavuttivat 1975 SM-hopeaa vain Luolajan Kajastuksen ollessa edellä. Joukkueessa pelasivat Seppo Saarinen, Veli Anttila, Juhani Alasuvanto, Asko Kärjä, Hannu Mäntymäki, Timo Rahkola ja Timo Väre. Heistä Saarinen eteni myöhemmin mestaruussarjaan Oulun Kiskon joukkueessa.
84 A-maaottelun ja satojen mestaruussarjapelien pelaaja Kauko Alajoki lähti taipaleelleen Kalajoelta.

Kuusikymmentäluvun lopussa autonasentajaksi ammattikurssilla Nivalassa valmistunut Alajoki muutti Kokkolaan Hankkijalle töihin. Keväällä 1969 hän meni naimisiin Anja Haukilahden kanssa. Lentopalloilija Kauko Alajoki ei tuolloin ollut. Hänestä piti tulla yleisurheilija. Hän aloitti pituushyppääjänä ja lopetti pikajuoksijana. Yleisurheilutreenien lomassa toki pelattiin lentopalloa Rahjankylällä kesäisin. 1960-luvun lopussa Suomen maaseutu tyhjeni kovaa vauhtia. Moni muutti Ruotsiin. Myös Kauko Alajoki suuntasi matkansa Ruotsiin. Kruunuja vuoltiin monille suomalaisille tutussa paikassa Volvon tehtailla Göteborgissa. Länsinaapurisssa yleisurheilija Kauko Alajoesta alettiin muovata lentopalloilijaa. Alajoki oli Ruotsissa kaksi vuotta. Toisena vuotena hän pelasi jo sikäläisessä mestaruusrajajoukkueessa GVK Tapperissa. Kaksi vuotta riitti Ruotsissa ja syksyllä 1971 Kauko Alajoki vahvisti Kokkolan Jymyn rivejä.

1970-luvun alussa lentopallon toiseksi ylin sarjataso oli kakkossarja. Ykkössarja perustettiin vasta 1975. Kokkolan Jymy pelasi kakkossarjassa vuosikymmenen alussa, mutta suurta henegenpaloa ei emäseurassa lentopalloa kohtaan tunnettu. Kauko Alajoki pelasi Lahden Kimmojen riveissä SM-sarjaa vuosina 1973-1974. Vuonna 1973 itsenäisyyspäivänä Kauko Alajoki sopi Ville Porasen kanssan Kalajoella, että Kauko Alajoki tulee takaisin Kokkolaan ja sinne perustetaan lentopallon erikoisseura. Kauko Alajoki tuli takaisin ja keväällä 1974 Kokkolan Tiikerit näki päivänvalon. Kauko Alajoen, Tapio ja Seppo Salmelan, Pekka Topparin, Jaakko Ojatalon ja kumppanien ryydittämänä petopaidat saivat neitsytkaudelleen lentävän lähdön. Seuraavalla kaudella Kokkolan Tiikerit pelasivat jo uudessa ykkössarjassa. Kokkolan urheilutalo täyttyi innokkaista faneista, jotka saivat hurrata Kauko Alajoen hurjille patereille. Tiikerit nousi SM-sarjaan vuonna 1978. Tiikerit pelasi pääsarjassa neljä kautta.

Kauko Alajoki muutti Seinajoelle vuosi ennen Tiikereiden nousua SM-sarjaan. Kauko Alajoki muutti Seinäjoelle puhtaasti työn perässä. Kauko Alajoen maajoukkueura hiipui vuonna 1978. Seinäjoella pelaajavalmentaja Kauko Alajoen johdolla Maila-Jussit nousi kohtisuoraan sarjaporras kerrallaan kohti parrasvaloja. SM-sarjan portit avautuivt keväällä 1981. Seuraavalla kaudella Kauko Alajoki pääsi maistelemaan seitsemän vuoden tauon jälkeen mestaruussarjan ilmapiiriä. Ikävuosia miehellä oli kauden alkaessa 34. Kauko Alajoella oli valmentajan kanssa erilaisia näkemyksiä ja niinpä hän lähti Maila-Jusseista. Kauko Alajoki siirtyi Kurikan Ryhdin ykkössarjajoukkueeseen. Pesti Kurikassa kesti vain vuoden. Ryhti ole enemmänkin hiihtoseura eikä halunnut satsata lentopalloon. Kauko Alajoki siirtyi Ähtärin Mesikämmenien joukkueeseen. Kauko Alajoen opissa joukkue kipusi aivan SM-sarjan kynnykselle. Mesikämmenet menetti kauden jälkeen pääpassarinsa ja myös Kauko Alajoki vaihtoi maisemaa. Lapuan Virkiän puikossa hän ohjasi nuorta porukkaa kolmos- ja kakkossarjoissa. Kaudella 1987-88 40-vuotias konkari pelasi vielä kauden Maila-Jussien SM-sarjamiehistössä. Siihen kauteen Alajoen pelaajaura päättyi.

Lähdeaineisto Tähdet kertovat ISBN 951-98977-2-3

Oskari Santaholma ja Havula

Nuori Antti Pahikkala-Santaholma meni 14.1.1864 naimisiin talontyttären Josefiina Amalia Helanderin kanssa, joka oli syntynyt 25.9.1834 Kalajoen Käännänkylässä. Avioliitossa syntyi seuraavat pojat: Matti Sivert 15.11.1864, Juhani Aukusti 6.2.1867, Antti Kustavi 26.12.1873, Olavi (Olli) Vilhelmi 29.12.1875 ja Oskari Henrikki 24.4.1878.

Kauppaneuvos Oskari Santaholma (s. 24.4.1878 – k. 26.8.1956) toimi Santaholma Oy:n toimitusjohtajana. Oskari avioitui 3.6.1905 Siiri Johanna Selinin (s. 4.12.1882 – k. 17.9.1954) kanssa. Siiri Selinin vanhemmat olivat liikemies Adolf Selin ja Brita Johanna Ahlskog.

Käytyään muutaman luokan Oulun suomalaista lyseota Oskari Santaholma kävi Raahen porvari- ja kauppakoulun ja lähti vuoden pituiselle opinto¬matkalle Englantiin 1901. Tämän jälkeen hän aloitti työskentelynsä perheyrityksessä yhdessä isänsä ja neljän veljensä kanssa. Hän toimi aluksi konttoripäällikkönä, ja 1924 hänestä tuli tämän suuren puutavaraliikkeen, A. Santaholma Oy:n, toimitusjohtaja 23.5.1924. Yhtiön omistusoloissa tapahtui huomattava muutos, kun Sivert, Olli ja Oskari Santaholma lunastivat velivainajiensa perillisiltä näiden osakkeet, joten jo 22.3.1926 kolme veljestä omisti koko yhtiön osakepääoman. He muodostivat tästä lähtien yhtiön hallituksen. Kun yhtiö oli näin päässyt sisäisesti lujittumaan, sen toiminta virkosi.

Vuoden 1926 raaka-aineen hankinnat suunnattiin myös Kiiminkijoen latvavesille Puolangalle. Samana vuonna päätettiin ryhtyä ostamaan tukkeja myös Iijoen varrelta. Kevättalvella 1926 päätettiin uudistaa Jokirannan saha Haukiputaalla. Pulavuodet 1930-32 koettelivat yhtiötä, mutta vuodesta 1933 yhtiön voitiin todeta tuottaneen voittoa. Kesäkuussa 1925 Raahen kaupunki oli vuokrannut Pirttiniemen tehdasalueen F.A. Juselius Oy:lle 30 vuodeksi. Vuorineuvos Juselius oli kuollut 8.2.1930. Hänen koko omaisuutensa oli joutunut Sigfried Juselius Säätiön haltuun. Tämä oli ruvennut heti lopettamaan Pirttiniemen sahan toimintaa. Silloin A. Santaholma Osakeyhtiö astui näyttämölle j aosti 9.6.1934 tehdyllä kauppakirjalla sahalaitoksen. Samana päivänä tehdyllä vuokrasopimuksella Raahen kaupunki siirsi yhtiölle ne alueet, jotka se oli aikaisemmin vuokrannut Juseliukselle. Vuokra-ajaksi sovittiin 40 vuotta. Yhtiön toimesta ryhdyttiin heti kunnostamaan sahaa ja hankkimaan sinne raaka-ainietta. Talvisaikaan töissä oli 250 miestä ja kesäaikaan, jolloin myös lastaus- ja tukkityöt olivat käynnissä noin 400 miestä.

Sivert Santaholman kuoltua yhtiön hallitukseen valittiin hänen poikansa Lauri. Hallituksen varajäseniksi valittiin 7.5.1936 Eero Santaholma, metsänhoitaja Einar Nylander ja luutnantti Mauri Lehtosaari. Tilintarkastajiksi valittiin Pentti Santaholma ja Paavo Kiviharju. Pari vuotta myöhemmin yhtiön johdossa tapahtui huomattava muutos. Johtaja Olli Santaholma kuoli Kalajoella kesäkuun 5. päivänä 1940. Hänen poismenonsa jälkeen yhtiökokous valitsi 12.8.1940 yhtiön johtokuntaan Mauri Lehtosaaren ja tämän varajäseneksi rouva Inga Santaholman. Yhtiön johtokunnan kokoonpano oli Oskari Santaholma, Einar Nylander ja Mauri Lehtosaari ja varajäseninä Inga Santaholma, Eero Santaholma ja Paavo Kiviharju.

Tuotantolaitoksia pyrittiin kehittämään. Pienehköjä uudistuksia suoritettiin v. 1936 Jokisuun ja Pirttiniemen saholla, v. 1937 uudenaikaistettiin Jokirannan saha ja seuraavana vuonna Jokisuun ja vuonna 1939 Pierttiniemen ja vielä Jokirannan sahat. Kalajoelle rakennettiin v. 1936 asuinrakennus toimihenkilöitä varten ja v. 1937 yksi työväen asunto. Jokirannan sahalle rakennettiin 1937 hiiltämö, jossa oli 21 miilua. Sydet myytiin Ruotsiin Herrängin Kaivosyhtiölle. Pyhäjoen puuhioketta laivattiin Englantiin ja sitten Ranskaan.

Yhtiön telakalla oli hinaajien ja proomujen rakennustyötä johtanut insinööri Einar Sahlberg, joka oli ollut yhtiön palveluksessa 30 vuotta. Hänen aikanaan oli rakennettu pieniä hinaajia, kuten sopu, Virma, Apu, Nopsa ja Leimu sekä suuremmat hinaajat Ponteva ja Panu. Vuonna 1934 Pitkäniemen Saha Oy:ltä oli ostettu hinaajaksi matkustajahöyryalus Vanttaus. Vuonna 1937 ostettiin vielä hinaaja Aalto. Ensimmäinen omalla tehtaalla rakennettu hinaaja Antti myytiin Turkuun. Proomuja yhtiö rakensi kaikkiaan noin 80.

Syksyllä 1939 yhtiön melkein koko henkilökunta kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Talvisodassa se sitten taisteli eri rintamillamme. Sota muutti myyntitoiminnan perin pohjin. Se esti Englannin kaupan kokonaan. Hollantiin, Tanskaan ja Saksaan voitiin myydä. Jatkosodassa melkein koko henkilökunta oli jälleen mukana. Sahojen toiminta supistui vähiin. Syyskuun 1944 välirauhan jälkeen päästiin hitaasti säännöllisiin oloihin.

Parempien työmahdollisuuksien luomiseksi yhtiö ryhtyi v. 1946 rakentamaan työväen asuntoja. Raahessa ja Haukiputaalla saatiin vuosian 1947-1948 valmiiksi useita rakennuksia. Raahessa v. 1947 15 perheelle ja vuonna 1948 12 perheelle. Jokirannan ja Pirttiniemen sahoille hankittiin v. 1949 selluloosahakkurit jätteiden käyttämiseksi. Työmarkkinoilla sattuneet häiriöt haittasivat tuotantoa, kunnes vuonna 1951 linnarauhan ansiosta saatiin työskennellä rauhassa.

Yhtiön tuotteiden sijoittamisessa maailmanmarkkinoille ulkomaiset agentit ovat suorittaneet arvokkaan työn. Pääasiassa sahatavaran myynnissä yhtiön pääedustajaksi tuli v. 1921 Nino Lincoln & Co Helsingistä. Lincolnin kautta yhtiöllä oli seuraavat ulkomaiset agentit: Isossa Britaniassa ja Irlannissa vuodesta 1922 Hallam, Ramsay & Co, Lontoo, Hollannissa vuodesta 1926 Vrancken & Holm ja pari vuotta myöhemmin K.V. Holm ja herra Holmin kuoltua v. 1951 hänen poikansa K.V.Holm jr, Tanskassa aikaisemmin useita agentteja, vuodesta 1938 Schmidt& Bloch, Kööpenhamina, Saksassa ennen 2. maailmansotaa useita agentteja lyhyen aikaa, vuodesta 1940 H.A. Gratenau, Ranskassa vuodesta 1949 Societe COPAP, Pariisi, Ruotsissa K. Åsander Aktiebolg.Oskari Santaholman johdossa perheyrityksestä kasvoi yksi Pohjois-Suomen suurimpia alallaan.

Kotiseutunsa Kala¬joen ja Keski- sekä Pohjois-Pohjanmaan elinkeinoelämän kehittämisen lisäksi hänen pyrkimyksenään oli kotiseutunsa ja koko isänmaan sivistyselämän ja kaikkien hyvien harrastusten tukeminen. Hän toimi A. Santaholma Oy:n johtokunnan jäsenenä 1911–56, Kalajoen Säästöpankin hallintoneuvoston puheen¬johtajana 1907–12 ja Pohjolan osakepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana 1931–. Hän oli Oulun kauppakamarin hallituksen jäsen ja Kalajoen kunnanvaltuuston jäsen sen perustamisesta alkaen. Hän lisäsi ammattitaitoaan lukuisilla ulkomaanmatkoillaan. Kunnallisneuvoksen arvonimen hän sai 1928 ja kauppaneuvoksen arvonimen 1943.

Katso Havula http://www.vanhaplassi.fi/kohteet

Sahanjohtaja Oskari Santaholman vuonna 1912 rakennuttama asuinhuvila Havula on Kalajoen mielenkiintoisimpia vierailukohteita. Kiinteistö alkuperäisine irtaimistoineen siirtyi Santaholman perikunnalta kunnan omistukseen vuonna 1992. Havula avattiin yleisölle mittavan kunnostuksen jälkeen 1997.

Jugendtyylisessä talossa on keittiön lisäksi 14 huonetta ja noin 700 neliömetriä asuinpinta-alaa kahdessa kerroksessa. Havulassa vierailija voi tutustua paikkakunnan saha- ja teollisuushistoriaan sekä Pohjois-Suomen oloissa harvinaiseen 1910 - 30 -luvun varakkaaseen porvariskotiin alkuperäisine sisustuksineen.

Havula sijaitsee Plassin pohjoispäässä havupuiden ympäröimän piha-alueen suojassa. Pihalta on ollut näköyhteys sahan lautatarha-alueelle. Oskari Santaholma avioitui hämeenlinnalaisen Sigrid Selinin kanssa 1905 ja kotia alettiin suunnitella pian tämän jälkeen. Suunnitelmat tilattiin helsinkiläiseltä arkkitehtitoimisto Palmqvist & Sjöströmiltä.

Havulan sisustus on mielenkiintoinen sekoitus vanhoja tyylihuonekaluja ja uuteen kotiin tilattuja kalustekokonaisuuksia. Arvokkaimpiin kokonaisuuksiin kuuluvat salin 1800-luvun pietarilainen biedermeierkalusto, Arttu Brummerin 1927 suunnittelema ja hämeenlinnalaisen E.Huhdan Puusepäntehtaan valmistamat olohuoneenkalusto ja saman tehtaan toteuttama uusbarokkityylinen ruokasalin kalusto ja isäntäparin makuuhuoneen kalusto. Yläkerran makuuhuoneen uusklassinen kalusto on Nicolai Bomanin höyrypuusepäntehtaan valmistama. Huoneissa on myös alkuperäiset kaakeliuunit, joista useat ovat Rakkolanjoen posliinitehtaan tuotantoa.

Irtaimistoon kuuluu myös runsaasti taideteollista esineistöä, mm. Elsa Eleniuksen ja Greta Lisa Jäderholm-Snellmanin keramiikkaa. Taideteoksista voi mainita Eero Snellmanin 1925 maalaamat muotokuvat talon isäntäparista (Siiri, Oskari), Harald Gallenin, Tyko Sallisen, Antti Favénin, Mikko Asunnan, Arthur Heickelin, Hugo Backmanssonin ja Torsten Wasastjernan maalaukset ja Väinö Aaltosen kipsireliefi.

Katso Havula http://www.vanhaplassi.fi/tiedotteet/havula_esite_verkko.pdf

Lähdeaineisto: Sakari Vapaasalo: A. Santaholma osakeyhtiö 1903-1952

Paavo Ruotsalainen ja Kalajoen käräjät

Påhl Henrik Ruotsalainen syntyi Lapinlahdella, Maaningan kappeliseurakunnan Tölvänniemen Tuomaalan talossa 9. heinäkuuta 1777. Vanhemmat Vilppu ja Anna olivat raamattunsa taitavaa väkeä, jotka elättivät perhettään kaskiviljelyllä.
Paavon tullessa murrosikään hänen henkinen ahdistuksensa oli ottanut uskonnollisen muodon. Hän tempautui 1796 Telppäs-nimisellä niityllä alkunsa saaneen herätysliikkeen piiriin. Se eikä sen johtoon noussut Juhana Lustig eivät kyenneet antamaan vastauksia Paavon ahdistukseen, joka ihmisten mielestä sai hänet mielipuoliseksi. Hänet leimattiin kylähulluksi, ja häntä alettiin nimittää pilkkanimellä Löyhkä. Paavo Ruotsalainen oli eräänlainen Jumalan hullu. Paavo kulki pitkin kyliä ja seuratuvissa julistamassa salattua Jumalan viisautta, joka oli ilmoitettu vain yksinkertaisille, vaan ei viisaille ja filosofeille. Paavon sanoma oli talonpoikaiskielelle muutettua paavalilaista ristinteologiaa.

Vuonna 1799 Ruotsalainen teki pitkän vaelluksen Jyväskylään seppä Jaakko Högmanin luokse. Tämän, Iijokilaaksosta kotoisin olleen parantajasuvun perillisen huhuttiin olevan väkevä sielunhoitaja. Sepän pajassa Paavo itse kertoi saaneensa avun.
Sepän luota palattuaan Ruotsalainen solmi avioliiton Riitta Ollikaisen kanssa (1777-1833). Perheen elämä Vuorisen torpassa ja sitten Riitan kotitalossa Koskenniemessä oli sangen ankaraa. Ruotsalainen kutsui näitä vuosia ”petäjävapriikin korkeakouluksi”. Leipää jouduttiin valmistamaan männyn nilakerroksesta valmistetusta ”jauhosta”. Ankarien elinolosuhteiden pakottamana Ruotsalainen koetti matkata Puolaan uudisasukkaaksi, mutta häneltä evättiin passi Viipurissa.

Herätykset leimahtelivat vuosisadan ensivuosikymmenillä. Sepän luota palattuaan Ruotsalainen ei heti saanut jalansijaan herätysliikkeessä, mutta vähitellen hänen maineensa alkoi kasvaa. Hänen vaikutuksensa levisi aluksi Savoon ja Pohjois-Karjalaan, lopulta myös Pohjanmaalle ja Helsingin seudulle. Ruotsalainen ajautui ristiriitaan moneen suuntaan, mm. puhdasoppisen kirkon virkamiesten kanssa. Siksi hän matkusti 1822 Pietariin piispa Z. Cygnaeuksen puheille. Seuraavana vuonna Porvoon piispa Molander saapui Savoon tarkastusmatkalle tutkimaan, mitä todella oli tapahtumassa.

Ruotsalaisen naapurit surmasivat tämän pojan Juhanin v. 1830, taustalla lienee piillyt talokiista. Samana vuonna Ruotsalainen oli ostanut Nilsiän Aholansaaren, jota kutsuttiin myös Ruotsalaksi ja Markkalaksi. Aholansaaresta muodostui herätyksen keskuspaikka. Siellä Ruotsalaisen ”ohjelma” muotoutui kypsään asuunsa. Sieltä käsin lähti pitkälle seurataipaleelleen, joka ulottui aina Helsinkiin asti.

Myös kansalliset merkkimiehet, Lönnrot, Runeberg, Snellman ja Topelius huomasivat Ruotsalaisen ja kirjoittivat hänestä, kaksi edellistä kriittisesti, jälkimmäiset myötämielisemmin. Tavatessaan Snellmanin Iisalmen pappilassa Ruotsalainen tokaisi tälle Hegelin filosofiaan innostuneelle ajattelijalle: ”Työ philosphit teette saman selevän Raamatusta ko sika pottuhalmeesta.”

Paavo Ruotsalaisen ja Pohjanmaan nuorten pappien välille syntynyt liitto muutti 1830-luvun alussa nopeasti tilannetta. Herätys ei ollut enää rahvaan liikehdintää, vaan yhä useammat papit ja muutkin säätyläiset olivat mukana. Vuoteen 1836 mennessä Pohjanmaalle oli muodostunut kolme vahvaa herätyskeskusta.

Tärkein oli Malmbergin ja Laguksen työalueilla Nivalassa ja Ylivieskassa, jotka kuuluivat kappeleina Kalajoen seurakuntaan. Helmikuussa 1838 kruununvouti ilmoitti Oulun läänin maaherralle Kalajoen pitäjässä syntyneistä ”yleistä rauhaa ja yleistä viihtymistä häiritsevistä seikoista” ja jätti maaherran päätettäväksi jatkotoimista. Ilmiantaja oli Kalajoen nimismies Niilo Sandman. Pappien asunnoista ja muualtakin oli löytynyt säästölaatikoita. Nimismies kertoi satojen ihmisten kokoontuneen pitkin pitäjää veisaamaan Siionin Virsiä ja lukemaan monenkaltaisia kirjoja. Kuuleman mukaan kokoontuneet luulivat itseään uudestisyntyneiksi, laiminlöivät velvollisuuksiaan ja halveksuivat lähimmäisiään.

Asiaan liittyvä salakähmäisyys huolestutti läänin hallintoa, sillä keräyksiin ei ollut lupaa. Rahat oli toimitettu Ruotsiin. Maaherra Lagerborg piti tilannetta vakavana. Lääninhallitus raportoi prokuraattorinvirastoon, joka käski asettamaan syytteeseen kokousten järjestäjät ja niihin osallistuneet henkilöt.

Oikeusjutut oli nostettu, ja ensi kerran käräjille kokoonnuttiin 6.-9. heinäkuuta 1838 Kalajoen Pihkalan taloon. Kantajana oli maaviskaali Erkki Julius Berg ja pappien takia tuomiokapitulin asiamiehenä kirkkoherra K.K.Elfving. Tuomarina istui hovioikeuden määräämänä K.F.Grönberg. Haasteen olivat saaneet papeista Malmberg, Lagus, Hemming ja Laurin, lisäksi tervahovin hoitaja Roos vaimoineen ja 22 talonpoikaa eri osista pitäjää.

Seuraaviin käräjiin haastettiin myös Durchman ja Paavo Ruotsalainen. Ne määrättiin elokuun kuudenneksi päiväksi. Paavo Ruotsalainen ei tullut paikalle, mutta Durchman ja 35 talonpoikaa tulivat entisten haastettujen lisäksi. Syyttäjän puolella näytöt alkoivat huveta ja Kalajoen käräjät oli saamassa yhä selvemmin poliittisen oikeudenkäynnin luonteen. Paavo Ruotsalainen oli pakoillut virkavaltaa. Käräjät eivät kiinnostaneet.

Vähitellen käräjät alkoivat muistuttaa lähes farssia. Syyttäjä marssitti todistajiaan esiin, heidän lausuntonsa osoittautuivat huhupuheiksi ja ilmeni, että tänne oli tultu makselemaan henkilökohtaisia kaunoja. Heränneet kokoontuivat käräjien aikana jatkuvasti seuroihin veisaamaan Siionin Virsiä, lukemaan ja kuuntelemaan Paavon ja pappien sananselitystä. Yhä enemmän uteliaita virtasi paikalle ja herätys tavoitti uusia ihmisiä.

Alkoi näyttä siltä, että ensimmäisten ilmiantojen tekijät, Kalajoen nimismiehet, olivat ryhtyneet hankkeeseen omien etujensa takia. Herätystä seurannut rikollisuuden ja juopottelun väheneminen oli sotkenut heidän viinakauppansa.

Huhtikuun 9. päivänä alkaneeseen istuntoon syyttäjä oli saanut uusia todistajia, säätyläisiä. Kesäkuussa alkaneisiin seuraaviin käräjiin Berg oli haastanut lisää todistajia. Paavo Ruotsalainen ja pastori Laurin eivät olleet paikalla, joten tuomiota ei voitu julistaa. Tutkimusta jatkettiin elokuun 27. päivänä. Talonpoikien puolustuskirjelmässä torjuttiin kaikki syytökset. Viimeinen istunto päättyi lauantaina 31. elokuuta 1939 ja oikeus julisti tuomionsa seuraavana maanantaina.
Paljon heränneitä ja muita uteliaita oli kerääntynyt käräjätalon pihalle. Koko päivän oli satanut vettä, mutta iltaa kohti taivas selkeni. Syytetyt astuivat ulos käräjätalosta mitään puhumatta tietäen, että oikeus tulisi julistamaan langettavan tuomion. Joku heränneistä aloitti pihalla Lutherin taisteluvirren Miedän linnamm`on Jumala taivaast`. Virren päätyttyä Paavo Ruotsalainen laskeutui polvilleen ja aloitti rukouksen, jossa hän ylisti Jumalan armoa, että hän oli katsonut heidät arvollisiksi kärsimään pilkkaa ja vainoa Jeesuksen nimen tähden. Kun oikeuden virkailijat katsoivat ulos ikkunasta, he näkivät koko suuren ihmisjoukon polvistuneena ja yhtyneenä tähän rukoukseen.

Kalajoen kihlakunnanoikeus antoi päätöksensä, jossa se tuomitsi 80 syytetystä 62 erisuuruisiin sakkoihin. Niiden kokonaissumma oli 3552 ruplaa ja 20 kopeekkaa. Pappien tuomiot jätettiin tuomiokapitulin harkintaa, Laurinia sakotettiin epäkunnioittavasta kielenkäytöstä syyttäjää kohtaan 20 hopeataalarilla, Tervahovin hoitaja Roos, lukkari Salmenius, leskirouva Haggren, itsellismies Kourijärvi ja 28 talonpoikaa saivat 200 hopeataalarin sakon laittomien hartauskokousten järjestämisestä tai niiden sallimisesta tiloissaan. Sapatin rikkomisesta ja osallistumisesta laittomiin kokouksiin saivat lisäsakkoja maallikkosaarnaajina toimineet Pekka Kiuru, Paavo Ruotsalainen ja Matti Kalmare. Paavo Ruotsalaisen sakot kohosivat näin 210 taalariin eli 100 hopearuplaan 80 kopeekkaan. Nimismiehiä loukkaavasta kirjelmästä tuli lisäsakkoja niin, että Paavon sakot olivat yhteensä 110 hopearuplaa 40 kopeekkaa. Varojen puutteessa sakot saattoi korvata 18 päivän vesileipävankeudella. Sakkojen suuruutta kuvaa se, että perunkirjoituksissa ilmoitetun maatilan arvo oli tuohon aikaan alle 50 ruplaa.

Lähdeaineisto:
Tapani Ruokanen: Talonpoikain herättäjä Paavo Ruotsalainen

Niilo Kustaa Malmberg – Kalajoen pappi

Pappi Niilo Kustaa Malmberg (alun perin Nils Gustav, s. 16. helmikuuta 1807, Ylistaro - k. 21. syyskuuta 1858, Lapua) oli 1800-luvun alkupuolen herännäisen herätysliikkeen johtohahmoja. Häntä pidetään Suomen historian eräänä merkittävimmistä evankeliumin saarnaajista.
Niilo Kustaa Malmbergin vanhemmat olivat Herman Malmberg ja Liisa Greta Aejmelaeus. Herman Malmberg oli pappi, Isonkyrön pitäjänapulainen. Hän kuoli 1809. Hänen äitinsä meni uudelleen naimisiin Ylistaron seurakunnassa armovuoden saarnaajana toimineen Johan Simeliuksen kanssa pari vuotta myöhemmin. Niilo Kustaa Malmbergin elämässä se merkitsi muuttoa Uuteenkaarlepyyhyn ja sieltä jo seuraavana vuonna Reisjärvelle, jossa hän eli vanhempineen 12 vuotta.

Kolmetoistavuotiaana 1819 Niilo Kustaa Malmberg lähetettiin kouluun Raahen pedagogioon ja sieltä kolmen vuoden opiskelun jälkeen 1822 Oulun triviaalikouluun. Oulun palon jälkeen samana vuonna koulu siirrettiin Raaheen. Kasvatusisän tultua valituksi Laihian kappalaiseksi Niilo Kustaa Malmbergin koulu vaihtui jälleen. Hänet kirjoitettiin oppilaaksi Vaasan triviaalikouluun. Täältä hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 1827. Jo saman vuoden kesällä hän kirjoittautui Turun akatemiaan ja ryhtyi opiskelemaan teologiaa. Opiskelut keskeytyivät Turun palon vuoksi 1827 ja saattoivat jatkua vasta syksyllä 1828 Helsingissä, johon yliopisto siirtyi.

Välivuoden Niilo Kustaa Malmberg oli kotiopettajana Ruoveden Ritoniemen kartanossa kapteeni E. G. von Enehjelmin perheessä. Ruovedellä hän tutustui tulevaan puolisoonsa Ruoveden kirkkoherran tyttäreen. Hänen palattuaan Helsinkiin opinnot keskeytyivät jälleen, koska Pietarin Pyhän Kolminaisuuden ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra E. G. Ehrström oli pyytänyt yliopistoa suosittelemaan hänelle sijaista hänen sairautensa ajaksi. Tämä elämänvaihe oli Niilo Kustaa Malmbergin myöhempää elämää ajatellen käänteentekevä. Pietarissa hän tutustui evankeliseen liikehdintään, jonka juuret olivat Keski-Euroopassa vaikuttaneessa katolisessa herätysliikkeessä. Sen keskeinen vaikuttaja oli pastori Martin Boos (1762–1825).

Tästä herätyksestä Niilo Kustaa Malmberg sai kipinän sydämeensä, niin että hänen saamansa synnyttivät laajan herätyksen jo hänen Pietarin aikanaan. Tämä johti myös hänen karkoittamiseensa Pietarista 1829. Teologian opintojensa lomassa hän toimi Pietarissa kirkkoherran saarna-apulaisena ja siellä hän tutustui pastori Martin Boosin johtamaan katoliseen herätysliikkeeseen. Hänen voimakas julistuksensa herätti Venäjän luterilaisen kirkon piispan Zacharias Cygnaeuksen huomion. Ensin Malmbergin toimintaa rajoitettiin ja myöhemmin hänet määrättiin poistumaan Pietarista. Herätysliike vaikutti Niilo Kustaa Malmbergin henkilökohtaisen hengellisen elämän syntymiseen.

Helsingissä Niilo Kustaa Malmberg jatkoi opintojaan, ja hänet vihittiin papiksi Turussa 11.6.1830. Hänet määrättiin Kalajoen kirkkoherran tohtori Frosteruksen apulaiseksi. Kalajoen emäseurakuntaan kuuluivat tällöin Alavieskan, Ylivieskan, Pidisjärven (Nivala), Haapajärven ja Sievin kappelit sekä Reisjärven ja Raution saarnahuonekunnat. Tämä elämänvaihe johdatti hänet tuntemaan Pyhäjärven kappalaisen Jonas Laguksen. Ystävyys hänen kanssaan oli merkittävä tulevia herätyksiä ajatellen. Vaikka Niilo Kustaa Malmberg omasta mielestään pitäytyi Raamattuun, kirkon tunnustukseen ja piispa Gezeliuksen raamatunselityksiin, hänen esimiehensä tohtori Frosterus kutsui hänet puhutteluun, jossa hän sai nuhteita pietismistä, lahkolaisuudesta ja hurmahenkisyydestä.

Kalajoella Malmberg tutustui pappi Jonas Lagukseen, josta oli tuleva Malmbergin ohella herännäisyyden toinen kirkollinen johtohahmo. Merkittävä oli myös Nivalaan siirron jälkeen helluntaina 1834 tapahtunut kohtaaminen Savon herätysliikkeen kärkimiehen Paavo Ruotsalaisen kanssa, jonka kanssa Malmberg ystävystyi. Ruotsalainen vaikutti Malmbergiin ja tämän uskonnäkemykseen syvästi.

Niilo Kustaa Malmberg toimi pappina Nivalassa 1.5.1838 saakka. Hän joutui monien juonittelujen tähden sivuutetuksi kappalaisen vaalissa, ja hänet määrättiin Lapuan kappalaisen apulaiseksi. Vuonna 1838 Malmberg oli monien muiden herännäispappien ja maallikoiden kanssa syytettynä Kalajoen käräjillä hartausseurojen pitämisestä ja tuomittiin pidätettäväksi virantoimittamisesta 1.1.–1.6.1842. Virkaeron jälkeen Niilo Kustaa Malmberg määrättiin Uudenkaarlepyyn kappalaisen apulaiseksi 1842 ja samana vuonna Lapuan pitäjänapulaiseksi. Tässä virassa hän oli kuolemaansa asti.

Malmberg tuomittiin muiden herännäisliikkeen johtajien kanssa Kalajoen käräjillä 1838–1839 hartausseurojen pitämisestä. Rangaistuksena oli alkuvuodesta 1842 toteutunut viraltapano puoleksi vuodeksi. Kalajoen käräjät, jossa viisi pappia, Frans Oskar Durchman, Jaakko Hemming, Jonas Lagus, Lauri Herman Laurin ja Niilo Kustaa Malmberg sekä maallikkosaarnaaja Paavo Ruotsalainen, 74 talonpoikaa sekä tervahovinpehtori Johan Daniel Roos sekä puolisonsa olivat syytteessä ja tuomittiin vuonna 1839 konventtiplakaatin vastaisten kirkollisten tilaisuuksien järjestämisestä, niihin osallistumisesta sekä rahavarojen keräämisestä pakanalähetystyötä varten ilman asianmukaista lupaa.

Malmberg ja Johan Daniel Roos ryhtyivät muiden heränneiden tapaan järjestämään seuroja. Kalajoella ne järjestettiin usein tervahovissa, siis plassin viereisessä tervavarastossa. He saivat tietää, että skottilaiset munkit kiersivät pohjoismaissa keräten rahaan Afrikassa harjoitettavaan pakanalähetykseen.

He innostuivat asiasta ja laittoivat rahankeräyslippaansa kotiensa eteisiin. Malmbergin lippaassa luki: "Kukin sydämensä ehdon jälkeen, ei ylösmielten eikä vaatien, sillä iloista antajaa Jumala arvostaa". Roosin lippaassa taas luki: "Älkää hyvin tekemistä ja jakamista unhottako, sillä sen kaltaiset uhrit kelpaavat Jumalalle" ja lisäksi "Mutta kun sinä almua annat, niin älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea kätesi tekee."

Kalajoen kirkkoherra Frosterus suhtautui melko pidättyvästi toimintaan ja vierasti etenkin Malmbergin ankaria saarnoja. Hän kuitenkin salli muutamien seurojen pitämistä seurakunnan tiloissa. Paikalliset viranomaiset, erityisesti nimismiehet Nils Sandman ja Wihelm Sandström eivät lainkaan katsoneet toimintaa hyvällä silmällä. Tsaarin viranomaiset suhtautuivat varsin kielteisesti kokoontumisiin, josta saattoi päätellä, että kansa liikehti. Uskonnolliset kokoukset kirkon ulkopuolella olivat heidän silmissään epäilyttäviä. Samoin körttiläisten yhdenmukainen pukeutuminen ärsytti.

Virallisen alkunsa Kalajoen käräjät saivat raportista, jonka Salon kruununvouti Gustav Hård helmikuussa 1838 lähetti Oulun läänin maaherralle R. W. Lagerborgille. Maaherra Lagerborg kirjoitti asiasta jo maaliskuussa prokuraattorille ja liitti mukaan Hårdin raportin. Maaherra katsoi, että ihmisten houkutteleminen uhraamaan varojaan säästölippaisiin soti 25.4.1696 julkaistua kuninkaallista määräystä vastaan.
Seuratilaisuudet taas loukkasivat konventtiplakaattia 12. päivältä tammikuuta 1726 ja sitä täydentävää kirjettä 2. toukokuuta 1752. Säästölippaiden asettajia maaherra kuvaa ilmaisulla "alempi papisto" ja "eräs virkamies" sekä lahjoittajia "vähemmän ajattelevaksi osaksi rahvasta."
Maaherran Lagerborg pyysi tapahtuneiden väärinkäytösten ehkäisemiseksi prokuraattorilta määräystä oikeudellisen tutkinnan aloittamiseksi. Hänen pyyntöönsä suostuttiin ja prosessi lähti liikkeelle. Tarkoituksena oli aluksi vain syyttää pappeja ja Roosia ja käyttää avoimesti talonpoikia todistajina, mutta nämä tunnustivat avoimesti järjestäneensä ja osallistuneensa seuroihin ja näin syytettyjen määrä nousi nousemistaan. Syytteet tosin syytettiin tiukasti.

Johan Daniel ja Elisabeth Roosin talo Kalajoen plassilla oli käräjien aikana enemmän kuin vain syytettyjen majapaikka. Olavi Kares toteaa kirjassaan "Palava kynttilä", että tervahovinmestari Roosin koti toimi koko käräjien aikana heränneiden "päämajana"

Tervahovissa asuttiin ja käytiin läpi käräjäpäivien tapahtumia ja pidettiin jopa käräjien aikana seuroja. Nimismies Nils Sandman uskaltautui kerran kieltämään alkamassa olevat seurat. Hän ilmoitti päätöksensä kiivastuneelle isännälle ja poistui kiireesti. Paavo Ruotsalainen ja papit pohtivat tilannetta ja päätyivät siihen, että olisi viisainta noudattaa käskyä. Lagus lähetettiin ilmoittamaan asiasta itse tervahovissa jo veisaavalle kansalle.

Ilmeisen järkyttynyt Roos vaati aluksi seurojen pitämistä. Hän oli huudahtanut "Ei mitenkään – ei vaikka Siperiaan vievät, vainon aikana kansa tarvitsee kehotusta…ja kun Paavokin on täällä." Laguksen ollessa jo ovella menossa Roos huutaa vielä kerran hänen peräänsä: "Vaan puhukin ensin Jumalan sanaa."
Seuraväen poistuessa tervahovista Ruotsalainen, papit ja Roos tarkkailivat heitä ikkunasta ja kiinnittivät huomiota heidän rauhallisuuteensa. "Oli kuin he olisivat työnsä suoritettua ja tekonsa tehtyä.. niin kuin seurat olisivat pidetty ja rukouksella päätetty.", he totesivat.

"Näettekö tuota kansaa kuinka rauhallista", kysyi Malmberg. "Siksi se kestää. Sillä se voittaa ja puolensa pitää, meidän on siitä oppiminen", sanoi Lagus.

Syytettyjen tullessa ulos viimeisestä istunnosta käräjätalosta lauantaina 31. elokuuta 1839 oli pihalle kerääntynyt joitain heränneitä ja paljon uteliaita. Syytetyt olivat vaiti. He tiesivät, että oikeus asettaa heille tuomion. Joku heränneistä aloitti pihalla Lutherin taisteluvirren "Meidän linnamm on Jumala taivaast`". Virren päätyttyä Paavo Ruotsalainen laskeutui polvilleen ja aloitti rukouksen. Hän ylisti Jumalan armoa ja sitä, että heidät oli katsottu arvolliseksi kärsimään pilkkaa ja vainoa Jeesuksen nimen tähden. Oikeuden jäsenet seurasivat hämmentyneenä koko suuren ihmisjoukon polvistumista ja yhtymistä tähän rukoukseen. Se veti heidät varmasti mietteliäiksi.
Lagus lausui myöhemmin tuosta tilanteesta profeetallisesti: " Tuon virren kaiku on kuuluva läpi aikojen".
Niin siinä kävi.
Kalajoen käräjät johtivat tavallaan vastakkaiseen tulokseen kun mihin niillä pyrittiin. Tuomio koettiin kansan keskuudessa vääräksi. Syytteessä olivat oikeastaan olleet loukatut kansalaiset

Tämän jälkeen Malmberg siirtyi lyhyen Uusikaarlepyyn pestin jälkeen Lapuan pitäjänapulaiseksi. Hän osti Lapualta 1848 Marielundin tilan. Siitä muodostui joksikin aikaa herännäisyyden keskuspaikka, jossa pidettiin muun muassa isoja hääseuroja. Hänen kuollessa 1858 herännäisyyden johtoon tulivat maallikot kirkollisten johtajien sijaan.

Toimiessaan pappina Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla Niilo Kustaa Malmberg sai elää aikana, jolloin hengellisellä kylvötyöllä oli otollinen maaperä. Kirkollisessa elämässä vallitsi valistusajalta peräisin oleva suuntaus, joka painotti uskonnossa hyvettä ja järjenmukaisuutta. Pappiloitten elämä keskittyi seurusteluun säätyläisten kanssa. Huvittelulla väkijuomien käyttöineen oli seurustelussa huomattava sija. Papin tehtäväksi nähtiin ”kerätä kaikki voimansa ihmiskunnan korkeimpien tarkoituksien, valistuksen ja siveellisyyden hyväksi”.
Herännäisyyteen liittyneet papit alkoivat erkaantua herätysliikkeestä 1850-luvun alkupuolella. Hajaannukseen johtaneiden riitojen aikana Malmbergia syytettiin liiallisesta alkoholin käytöstä ja aviorikoksesta, jonka toisena osapuolena olisi ollut hänen toinen puolisonsa. Väitteiden takana oli ilmeisesti toinen herännäissaarnaaja Carl Gustaf von Essen, jonka kanssa Malmberg oli ajautunut riitoihin. Pappien erkaantumisen jälkeen Malmberg säilytti arvovaltansa vaikutusalueensa heränneen talonpoikaisväestön keskuudessa.

Niilo Kustaa Malmberg oli naimisissa kahdesti: 1832–1851 Sofia Amanda Karolina Bergrothin kanssa ja 1853–1858 Helena Jaakontytär Huhtalan kanssa. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun herännäisyyden johtaja, Wilhelmi Malmivaara, on hänen poikansa jälkimmäisestä avioliitosta.