perjantai 20. marraskuuta 2009

Saara Kiiveri –sopraanolaulaja




















Saara Kiiveri on kalajokinen sopraanolaulaja, joka on yksi Suomen parhaista sopraanolaulajista. Saara on syntynyt 27.8.1986. Jo lapsena Saarasta näki, että hänestä tulee jotain suurta ja merkittävää. Alle kouluikäisenä hän soitteli pianolla omia sävellyksiään. Musiikki on ollut hänelle kaikki kaikessa jo lapsesta lähtien. Saara aloitti musiikkiopintonsa Ylivieskan seudun musiikkiopistossa pianon soitolla 1995. Hän vaihtoi pääaineensa lauluun syksyllä 2003 opettajanaan Katrina Leppänen.

Tällä hetkellä ( 20.11.2009) Saara Kiiveri opiskelee laulupedagogiksi Oulun seudun ammattikorkeakoulussa oopperalaulaja, yliopettaja Airi Tokolan johdolla. Keväällä 2007 Saara suoritti C-kurssitutkinnon erinomaisin arvosanoin. Syksyllä 207 hän osallistui opettajansa kanssa Suomen edustajana EVTA:n (European Voice Teacher Assosiation) kansainväliseen nuorten laulajien katselmukseen ja laulupedagogiseen viikkoon, mikä järjestettiin Kudowassa, Puolassa.

Saara on täydentänyt opintojaan myös mm. Udo Reinemannin, Monica Trinin ja Jorma Hynnisen mestarikursseilla sekä Peter Nelssonin ja Ilmo Rannan lied-kursseilla. Syksyllä 2007 Saara sai Musica – Oulun musiikkiteatteriyhdistys ry:n stipendin sekä valittiin Oulu Tullin Rotaryklubin vuoden 2008 stipendiaatiksi.

Kevätlukukauden 2008 hän oli vaihto-oppilaana Luganossa (Conseravatorio della Svizzera Italiana) opettajanaan professori Monica Trini. Sveitsissä ollessaan Saara esiintyi paljon ja lauloi myös orkesterin solistina. Keväällä 2010 Saara Kiiveri nähdään 1. Naisen roolissa Mozartin Taikahuilu-oopperassa, mikä nähdään Oulun seudun ammattikorkeakoulun opiskelijatuotantona.

Saara Kiiveri on laulajasukunsa kirkkain tähti. Hänellä on puhdas ääni ja mahtavat äänivarat. Hän on laulajana todellinen superlahjakkuus. Hän on kaunis nainen ja hänellä on ihana luonne. Hänellä on kaikki menestyksen geenit ja palikat kohdallaan. Hänellä on loistava tulevaisuus edessään.

perjantai 4. syyskuuta 2009

Osmo Tokola – opettaja ja rautiolaisuuden isähahmo



















Elokuun neljäntenä päivänä 2009 opettaja, kulttuuripersoona, rautiolaisuuden isähahmo, veteraani ja sotainvalidi Osmo Tokola (s. 13.5.1918 – 4.8.2009) sai kutsun viimeiseen iltahuutoon. Osmo Tokolan elämän liekki sammui, mutta hänen työnsä ja toimintansa jälki jäävät historiaan. Tämä osaaminen on ollut harvinaisen laaja-alaista. Kaikessa toiminnassa on korostunut luontainen vaatimattomuus. Rautiolaisen kulttuurin liekki palaa edelleen.

Osmo Tokola lähti vapaaehtoisena täydennysmiehenä Äyräpään lohkolle talvisotaan puolustamaan maatamme. JR 29 joukoissa hän taisteli Ilomäessä, Koirivaaralla, Värtsilässä, Kinnasvaaralla, Hyrsylässä, Sombassa, Peskissä, Prääsässä, Vilgassa, Homorovitsassa ja Kiipurossa. Hän haavoittui maaliskuussa 1940 Äyräpäässä 31.7.1941 Hyrsylässä sekä 21.7.1942 Kiipurolla., jossa miina räjähti jalkoihin. Hän on kantanut kehossaan sodan muistoja vuosikymmenet ja ne ovat tuntuneet jokaisena päivänä. Hän toimi ryhmänjohtajana ja joukkueen varajohtajana.

Osmo Tokola toimi Raution koululla opettajana yli 20 vuotta. Hän opetti oppilaille oikeita elämän perusarvoja, jonka jälki on näkynyt myöhemmin rautiolaisessa kulttuurissa ja rautiolaisten toiminnassa ja elämässä. Hän opetti oppilaitaan yrittämään ja tekemään parhaansa. Liikunta oli Osmo Tokolan sydäntä lähellä. Voimistelu ja liikunta olivat keskeisessä asemassa. Voimistelussa jokaisen oppilaan tuli saada kippi, opettaja näytti mallisuorituksen ja sitten harjoiteltiin niin kauan, että kaikilta kippi onnistui.

Musiikki ja laulu olivat tärkeä asia. Moni oppilas veti komeasti koelaulun luokan edessä, vaikka kaikilla ei laulunlahjoja ollutkaan. Opettaja säesti harmonilla. Laulu oli keskeinen osa opetusta ja isänmaan arvostusta. Teknisen työn ja kädentaidot olivat tärkeitä. Jakkaran valmistaminen oli osattava. Oppilailla oli suuri kunnioitus opettajaansa kohtaan. Raution koulussa koulukiusaamista ei esiintynyt.

Osmo Tokola on tehnyt erittäin monipuolisen työn kotiseutunsa Raution hyväksi. Raution kunnan vaakuna on Osmo Tokolan suunnittelema. Osmo Tokola oli Rautio-viikon käynnistäjä. Hän oli kotiseutuyhdistyksen perustajajäsen, puheenjohtaja ja museotoiminnan käynnistäjä. Merkittävä kulttuuriteko oli kulttuurin liekin saaminen Rautioon 31.10.1965. Keräyspäällikkönä toimi Osmo Tokola. Rautiosta tuli Suomen kulttuurimyönteisin kunta 85,17 %:n kannatuksella. Kulttuurin liekistä on tullut paikallisen itsetunnon kohottaja ja vahvistaja.

Osmo Tokola oli keskeisesti mukana myös niin Raution Kisailijoiden kuin Raution Nuorisoseuran toiminnassa. Osmo Tokola sävelsi Raution Nuorisoseuran 80-vuotisjuhlaan Raution Nuorisoseuran marssin. Musiikki ja sanoitukset olivat Osmo Tokolan viime vuosikymmenien rakkain harrastus. Äänitteitä ja laulukirjoja on julkaistu useita. Osmo Tokolaa voidaan pitää rautiolaisuuden isänä.

Keskipohjanmaan kotiseutulukemistossa on Osmo Tokolan kirjoittama teksti Tepukkatöyrän sepästä. Se kuuluu näin:

Oli kevät. Tepukkatöyrän kuusen naavaisella oksalla istua kökotti metsovanhus. Linnun siivet riippuivat velttoina, ja pyrstösulat levittäytyivät haralleen riippuvien naavojen sekaan, Nokinokan kummallinen laulu suhahti silloin tällöin auringon kultaamaan aamuun.
- Pa-pa-pa-pa, skiuu, shiuu.
- Olli-seppä, aijotko tässä nousta maalle, kun ohjaat veneen rantaan?
- Haen tuon nokinokan aamupaistiksemme. Sytytä sillä aikaa jo nuotio palamaan tuohon rannalle! Mutta anna Vielä Antin ja Liisan nukkua veneessä!
- Olli-seppä, minusta tämä paikka on kaunis. Katso tuota töyrää virran partaalla ja noita kuusia siellä! Voi, miten kauniisti aurinko kultaa ne! Minä toivoisin, ettemme menisi enää ylemmäksi jokea pitkin, vaan jäisimme asumaan jo näille rannoille!
- Teen pajani sinne, mistä löydämme rautaa, sillä se on meidän elantomme. Ei meillä ole varaa etsiä silmälle kauneutta!
- Tiedän sen, Olli-seppä, ja toivon, että löydät pian rautasuosi. Tänään on jo yhdeksäs päivä siitä, kun lähdimme. Tämän joen rannoilla emme ole ainoaakaan ihmisasumusta nähneet.
- Näiden seutujen soissa täytyy olla rautaa, Kun löydämme sellaisen, valitsemme itsellemme asuinpaikan.

Mies jätti vaimonsa, veneensä ja sillä nukkuivat lapsensa. Hän nousi kummulle, missä metsovanhus, nokinokka, suhisi soidinlauluansa kevätaamun tietämättä mitään uudesta tulokkaasta. Ihmistä se ei ollut koskaan nähnyt.
Kun Olli-seppä hetkeä myöhemmin istui nuotion ääressä, puhui hän: ”Tuolta töyräältä näin suuria soita, Ne leviävät itään ja pohjoiseen. Kasvillisuudesta erotta silmäni tänne asti, että niissä on paljon rautaa. Etsimämme suot ovat löytyneet. Tuolle töyräälle teen pajani. Tähän asetumme, ja tämä olkoon onnemme päivä!”

Sinä aamuna aterioi neljä onnellista ihmistä uudessa asuinseudussaan maukasta linnunpaistia, Ympärillä seisoivat rauhallisina tummat kuuset. Muutaman askeleen päästä kuului riistan suhina, ja usein rikkoi joen tyynen pinnan väkevien pyrstöevien molskahdus.

Olli-seppä pystytti pajansa joen töyräälle kuusten alle. Siihen viereen hän rakensi havuista asunnon itselleen, vaimolleen ja kahdelle lapselleen. Hänen mielensä paloi kiihkeästi idän ja pohjoisen soille hakemaan rautaa. Rauta oli koko hänen elämänsä. Kun hänen väkevät kätensä taivuttelivat tuota ihmeellistä metallia uusiin muotoihin, tunsi hän sisäistä ylpeyttä ja tyydytystä. Vain rauta oli saanut hänet lähtemään tänne asumattomaan erämaahan, ”Rautaa, rautaa”, tuntuivat kuuset humisevan hänen korvissaan, kun hän katseli töyräältä kaukaisia ruskeita soita.
- Tänään lähdemme hakemaan raudanhölmää suolta. Aseta kalanpyydykset kosken alle, sillä näin aikamoisia haukia tuon kiven ja rannan välissä.
- Olli-seppä, olen iloinen kanssasi. Tämä seutu on meidän. Tämä virta, tämä töyräs, nämä metsät, nuo suot ovat meidän. Tänne me rakennamme pysyvän kotimme, Ja sukumme asukoon täällä niin kaunan kuin aurinko kiertää taivaalla. Riennä hakemaan rautaasi, Olli-seppä!

Olli-seppä löysi malminhakuretkillään uusia soita, puroja ja metsälampia. Niille hän antoi omat nimensä. Pian koko seutu tuli tutuksi ja rakkaaksi. Hän tallasi metsän polkunsa, jotka tunsi yhtä hyvin kuin kymmenen sormeaan.
Kului viikkoja ja kuukausia. Olli-seppä etsi malmia ja valmisti rautaansa, Kun suven mentyä syksy saapui Tepukkatöyrälle, kohosi tummaan iltaan sankka parvi säkeniä. Ne kertoilivat, että pajassa takoi Olli-seppä, tämän seudun ensimmäinen asukas kallista ja rakasta rautaansa. Väkevät vasaraniskut kalskahtivat etäälle, Ne ilmoittivat erämetsien asujamistolle uudesta voimasta, joka tästedes tulisi seutua hallitsemaan.

Toinen Osmo Tokolan kirjoittama teksti käsittelee Raution viimeistä karhua. Se kuuluu näin:

Soli tappanu sinä kevänä Asusta lehemän. Se huomattihin heti jälijistä, että son karhun töitä. Ettei se tekis enempää vahinkoja, päätettihin, että se miehisä tapetahan. Mutta sitä ei vain hevillä löyvetty. Ja luultihinki, että se meni jo Alavieskan puolelle, ko ei vähähän aikahan nähty karhusta mittään merkkiä
Mutta sitte se samana kesänä ilimesty Alapäääsä Seurahakahan. Soli sielä kahtena päivänä hättyytelly Räihän talojen karjaa, Ja silloin päätettihin se viheliäinen ottaa lujalle. Muitta kuitenkin meinattihin, että koitetahan ensinkieryyvellä saaja se tapetuksi.
Kun tiejettihin vanahastahan, että karhu on nooli sahille, tethiin saaville hirviän väkevää sahtia. Yhtenä yönä se vietihin sitte Saurahakahan. Ja ko aamulla aikusi mentihin sinne, niin sielä se karhu makas sahtisaavin vieressä. Eikä se päässy karkuhun, eikä tullu miesten päälle. Soli oli juonu yhtehen mittahan saavillisen sahtia, ja sen maha oli niin pullollaan, että sen meinas halijeta.
Siite ne miehet tappo sen, eikä sen päästä oo karhut tohtinu Rautiohon tulla.



Osmo Tokola on kirjoittanut runokokoelman Olla kuulumatta siihen. Otan pari esimerkkiä Osmon runoista:

Huuda kovemmin – vaikenemalla!
Pyydä enemmän – antamalla!
Silloin opit tuntemaan …
Älä odota luottamuksen hetkiä muilta,
Sinun pääsi kuitenkin vaaditaan.
Siitä, mitä toiset saavuttavat, iloitse!
siitä, mitä itse menetät, kiitä!
Etsi palvelijaasi palvelemalla!
Kestävyydelläsi voitat kerskailijan,
nöyryydellä ylpeilijän.
Jos pyydät muilta, tiedät itse antavasi.
Mutta siitäkin, että pyytämisesi on antamista,
voittosi tappioita ole iloinen,
sillä yhteytesi siihen, että näin on, riittää.
Sentähden – älä odota.

Olit katkera siitä syystä, että tuskasi taakka,
jota ruumiissasi kannoit,
tuli myöskin henkesi vankilaksi.
Katkera siitä syystä, että myös tämän vuoksi
jäi taakkasi kevyemmäksi,
Taakka ja uhri.

torstai 9. heinäkuuta 2009

Maarit Verronen - kirjailija



Maarit Verronen (s. 20.8.1965 Kalajoella ) on suomalainen kirjailija. Vanhemmat: insinööri Harri Verronen ja Kaija o.s. Hemmilä. Maaritin mummola on Kalajoen Raution kylässä. Hän kirjoitti ylioppilaaksi 1984 (Kalajoen lukio), FK 1989 (Oulun yliopisto; pääaineena tähtitiede) FL 1991 (Oulun yliopisto; pääineena tähtitiede).

Verronen on työskennellyt Oulun yliopiston tähtitieteen laitoksella opetus- ja tutkimustehtävissä ja opiskellut myös aate- ja oppihistoriaa. Päätoiminen kirjailija hän on ollut vuodesta 1994 lähtien. Maarit Verronen asuu Helsingissä. Hän aloitti fantasiakirjailijana, mutta myöhemmin tyyli on muuttunut maanläheisemmäksi. Kontrolloivat yhteisöt, sopeutumisen ja erilaisuuden väliset ristiriidat, ääriolosuhteet, vaeltaminen ja selviytyminen ovat silti kantavia teemoja Verrosen koko tuotannossa. Maarit Verronen on ollut kahdesti Finlandia-ehdokkaana ja voittanut useita kirjallisuuspalkintoja.

Verronen kuvaa teoksissaan usein ohikulkijoita ja tarkkailijoita, viisaita matkaajia tai ulkopuolelle jääneitä. Useimmat hänen teoksistaan sisältävät joitakin fantasia-aineksia, hänen teoksiaan voidaan kuvailla käsitteillä reaalifantasiatai maaginen realismi.

Maarit Verrosen syksyinen Karsintavaihe oli laaja yhteiskunnallinen romaani. Jos ajatellaan kirjailijan tuotteliaisuutta, niin Verronen on Suomen kärkeä. Hänen skaalansa on myös laaja. Hän on kirjoittanut tieteiskirjallisuutta (sci-fi) ja fantasiaa. Karsintavaihe esimerkiksi edustaa suhteellisen suosittua dystopiaa, joka tarkoittaa unelmointikirjallisuuden vastakohtaa: pahimpia mahdollisia tulevaisuuksia. Verronen on lukenut tarkkaan ajan merkkejä ja liberalististen oikeistopoliitikkojen ajatuksenjuoksua. Hänen on tarvinnut vain vähän vahvistaa trendejä ja varjostuksia, ja painajaismainen yhteiskunta on valmis.
Maarit Verrosen romaanissa sairastaminen on tullut liian kalliiksi, 35-vuotias on jo liian vanha palveluammatteihin ja ihmiset on jaoteltu asumaan sosiaalisen asemansa perusteella eri vyöhykkeille. Verronen on luonut kiehtovan todellisuuden, joka valitettavasti lomittuu meidän todellisuuteemme pelottavan hyvin. Tarinassa ainoat järjen ihmiset ovat onnelliset päähenkilöt nelikymppinen Lumi, hänen rakastettunsa 69-vuotias Kalevi ja näiden huostassa oleva puolitoistavuotias Verneri. Karsintavaiheessa ihmisiä on liikaa ja kaikkialla on niukkuutta.
Maailma on levoton ja kaoottinen paikka. Ihmiset pelkäävät, mutta eivät tiedä mitä ja turvavarustautuvat, eivätkä ymmärrä miksi. Koska työ on automatisoitu ja katoamassa, turvafirmojen värväystoiminta on eräänlaista työttömyyskorvausta. Pätkätyöstä ja työn perässä raahustamisesta on tullut lähes kaikkien kohtalo. Päähenkilö Lumi on kuitenkin lukenut ihmisistä, jotka ovat kertoneet hypänneensä oravanpyörästä ja alkaneensa elää ihmisarvoista elämää. Mahdollisuuksia on myös köyhille, kauniille ja yritteliäille.
Ihmisten elämää vartioidaan niskaan laitetuilla siruilla, ja heidät luokitellaan väreillä. Esimerkiksi vihreä on tavoiteltu statusväri, joka antaa mahdollisuuden parempaan asumiseen, työpaikkaan ja elämään yleensäkin. Myös kirjainluokituksia käytetään: jos putoaa alimpaan D-luokkaan, siinä palkka putoaa 60 prosenttia, pitää olla käytettävissä aina, ja kaikki vanhat sopimukset sanotaan irti. Usein toisenlaista todellisuutta kuvaava Maarit Verronen on uusimmassa romaanissaan tullut lähemmäksi arkipäivän todellisuuttamme. Tarkkanäköisesti hän kuvaa sellaisia aikamme ilmiöitä, jotka saattavat tulevaisuudessa toteutua kauhistuttavasti. Tilanteita ja asioita taitavasti kärjistäen Verronen saa tekstiinsä huumoria ja yllättävyyttä yleensäkin.

Maarit Verronen kertoo nykyisestä asuinpaikastaan Helsingistä näin:

Olen syntynyt maaseudulla; asunut ensin yhdeksäntoista vuotta yhdeksäntuhannen asukkaan paikkakunnalla ja sitten yksitoista vuotta vajaan sadantuhannen asukkaan kaupungissa. Vasta sen jälkeen muutin pääkaupunkiin. Muutin, koska halusin asua juuri täällä; koska tämä on oikea kaupunki, sopivan kokoinen, ja minulla on täällä ystäviä. En luopunut mistään, kun tulin tänne; tämä kaupunki ei vaatinut minulta uhrauksia. Monta kertaa olen havahtunut talvisen iltapäivän hämärässä jonkin vilkasliikenteisen kadun keskikorokkeella vihreää valoa odotellessani ajattelemaan, että tämä on minun kotikaupunkini, ja täällä haluan elää.
Olen löytänyt täältä muun muassa aarniometsän ja ihmisiä, jotka asuvat keskellä kaupunkia omakotitalossa meren rannalla. Pidän pienistä saarista, joita täällä on paljon, ja maailman lyhimmästä luontopolusta, joka eräänä kesänä ilmestyi tiheään kaislikkoon kahdensadan metrin päähän keskusrautatieasemasta. Ja ihmisistä, satunnaisista vastaantulijoista. Ystävällinen pultsari halusi kerran Sörnäisten metroaseman edustalla auttaa minua saamaan polkupyörän lampun toimimaan. Yritys ei tuottanut tulosta, koska ongelmana olivat loppuun kuluneet paristot - mutta ajatus oli kaunis. Toisella kerralla tuntematon nainen olisi halunnut, että tulen hänen kanssaan panttilainaamoon ja todistan siellä oman henkilöllisyyteni ja sen, että hän on se joka sanoo olevansa. Hänen henkilöllisyystodistuksensa oli unohtunut kotiin - tietysti hyvämaineiseen ja varakkaaseen kaupunginosaan - eikä hän enää ehtinyt käydä sitä hakemassa ennen sulkemisaikaa. Hyvä yritys, virkistävän naiivi ja omaperäinen. Ja mistä tietää, vaikka hän olisi puhunut totta? Minä vain olin niin kyynisen epäluuloinen, että en lähtenyt hänen mukaansa. Sitten oli vielä se vähän rähjäisen näköinen mies, joka kysyi kelloa bussissa. Kun vastasin "puoli neljä", hän halusi tarkennuksen: "Iltapäivälläkö?" Ennen luulin, ettei tuollaisia ihmisiä oikeasti ole olemassa. Mutta on heitä.
Työhuoneeni ikkunasta näkyy puisto, hiljainen kuja ja muutamia kauniita taloja. Pikkuvarpuset hyppivät orapihlaja-aidan juurella ja penkovat kuivuneita lehtiä. Aina silloin tällöin matkustan täältä kauas muutamaksi viikoksi näkemään ja kokemaan jotakin aivan muuta. Mutta sitten kun taas rauhoitun työskentelemään kotona, haluan nähdä ikkunasta juuri tuollaisen maiseman.

Harrastukset: vrt. jäsenyydet seuraavissa Amnesty International ,PEN Suomen kirjailijaliitto, Suomen muinaistaideseura, Talviuimarienkerho

Teokset
Älä maksa lautturille (16 novellia), Kirjayhtymä 1992
Yksinäinen vuori (romaani), Kirjayhtymä 1993
Viimeinen lapsitähti ja muita ylimääräisiä ihmisiä (13 novellia), Kirjayhtymä 1994
Pimeästä maasta (romaani), Kirjayhtymä 1995
Kulkureita ja unohtajia ( 22 novellia), Kirjayhtymä 1996
Matka Albaniaan (matkakirja), Kirjayhtymä 1997
Luolavuodet (romaani), Kirjayhtymä 1998
Löytöretkeilijä ja muita eksyneitä. Novelleja. Tammi, 1999. ISBN 951-31-1619-0.
Kylmien saarten soturi. Tammi, 2001. ISBN 951-31-2121-6.
Luotettava ohikulkija. Novelleja. Tammi, 2002. ISBN 951-31-2470-3.
Pieni elintila. Tammi, 2004. ISBN 951-31-2995-0.
Keihäslintu. Novelleja. Tammi, 2004. ISBN 951-31-3093-2.
Osallisuuden tunto. Tammi, 2006. ISBN 951-31-3716-3.
Saari kaupungissa. Novelleja. Tammi, 2007. ISBN 978-951-31-3876-9.
Karsintavaihe. Tammi, 2008. ISBN 978-951-31-4296-4.
Normaalia elämää. Novelleja. Tammi, 2009. ISBN 978-951-31-4743-3.

Palkinnot
Sijoituksia ja kunniamainintoja Suomen tieteiskirjoittajat ry:n novellikilpailussa (1985) ja Tampereen science fiction -seuran novellikilpailuissa 1987–1991.
Kalevi Jäntin palkinto1992.
Portti-palkinto vuoden 1993 parhaasta fantasiakirjasta.
Atorox-palkinnon toinen sija novellista "Älä maksa lautturille" 1993.
Euroopan yleisradioliiton EBU:n nuorten käsikirjoituskilpailun palkinto 1993, kymmenen finalistin joukossa, palkinto noin 100 000 markkaa.
Finlandia-ehdokkuus 1993 (Yksinäinen vuori).
Nuoren taiteen Suomi-palkinto 1994.
Finlandia-ehdokkuus 1995 (Pimeästä maasta).
Olvi säätiön kirjallisuuspalkinto 1996.
Sokeain kuunnelmapalkinto kuunnelmasta "Kellarimies ja vaimo" 1997.
Lukiolaisten Nuori Aleksis 2005 -palkinto kirjasta Keihäslintu

Novelleja
"Saari ja lentäjä". Antologiassa Jäinen vaeltaja, Ursa 1986.
"Teloitus". Aikakone 3/1989.
"Desierto.bas". Portti 4/1989 ja antologiassa Keskiyön mato Ikaalisissa, Ursa, 1989
"Freyrin maa, Ingolfin maa". Aikakone 1/1992.
"Uhrituoksujen viesti". Antologiassa Kultainen naamio, 1993.
"Pitkä, hyytävä kesä". Mytago 4, 1993.
"Pahanilmanlintu". Image 1994.
"Kellonvalajan suku". Portti 2/1996.
"Pikkuvanha petunjärsijä". Virke 1997.
"Varjomaa". Äidinkielen opettajain liiton vuosikirja 44, 2000 .
The Dedalus Book of Finnish Fantasy (2006, toimittanut Johanna Sinisalo), käännökset novelleista "Musta juna" ja "Kellarimies ja vaimo"

Kuunnelmat
"Mustahiuksinen nainen", 1996
"Kellarimies ja vaimo", 1997
"Ruhtinas Ardian", 1999
"Tuntematon eteläinen maa", 2006

keskiviikko 8. heinäkuuta 2009

Anna-Leena Härkönen - kirjailija


Anna-Leena Härkönen on kotimaisen kulttuurikentän moniottelija. Hän on syntynyt 10. 4. 1965 Limingassa, kirjoittanut ylioppilaaksi vuonna 1985, opiskellut Teatterikorkeakoulussa ja Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitoksella ja valmistunut näyttelijäksi 1989. Nykyään Anna-Leena Härkönen asuu Helsingissä ja toimii vapaana kirjailijana ja näyttelijänä. Hän vietti lapsuudessaan joitakin jaksoja kesälomastaan Kärkisessä, jossa oli hänen mummolansa.

Anna-Leena Härkönen on teini-ikäisestä alkaen kuulunut kulttuurielämämme huippuihin niin kirjailijana, käsikirjoittajana kuin näyttelijänäkin. Hän nousi julkisuuteen lukioikäisenä julkaistuaan vuonna 1984 kohua herättäneen ja kiitosta keränneen esikoisteoksensa Häräntappoase. hän kirjoitti Häräntappoaseen ollessaan Kempeleenlukion toisella luokalla. Esikoisromaanistaan lähtien Härkönen on tarttunut aiheisiin, joista muut ovat vaienneet, ja herättänyt uskalluksellaan keskustelua.

Hänen esikoisteoksensa Häräntappoase palkittiin J. H. Erkon rahaston palkinnolla vuoden 1984 parhaana esikoisteoksena. Häräntappoaseesta on tehty sovitukset myös telvisioon ja teatteriin. Härkönen on kirjoittanut pitkään kolumneja muun muassa Anna- ja Image-lehtiin. Häneltä ilmestyi vuonna 2005 teos Loppuunkäsitelty, joka kertoo hänen nuoremman sisarensa Killin itsemurhasta. Lisäksi hän on saanut muun muassa Kiitos kirjasta -mitalin 1985, Oulun läänin taidepalkinnon 1985 sekä Suuren suomalaisen kirjakerhon tunnustuspalkinnon vuosina 1991, 1994 ja 1998.

Härkösen teoksista on tehty useita elokuva- ja näytelmäsovituksia. Häräntappoase on esitetty kuusiosaisena televisiosarjana, ja siitä on tehty useita näyttämösovituksia eri puolilla Suomea. Käsikirjoittaja Tove Idström ja ohjaaja Claes Olsson tekivät Akvaariorakkautta-teoksen pohjalta kiitetyn kokoillan elokuvan.

Anna-Leena Härkösen monipuoliseen näyttelijänuraan mahtuu rooleja niin teatterinäyttämöillä, tv-draamoissa kuin elokuvissakin. Hän on myös käsikirjoittanut näytelmiä, tv-sarjoja ja elokuvia muassa suositun ja palkitun Vuoroin vieraissa -televisiosarjan (yhdessä Pekka Milonoffin kanssa) ja elokuvan Onnen varjot.

Uudessa romaanissaan Ei kiitos Anna-Leena Härkönen palaa kirjailijalle tuttuun teemaan, parisuhteen kipuiluun. Aran aiheen terävän humoristinen käsittely on taattua Härköstä. Kirjan päähenkilö Heli kärsii seksin puutteesta, sillä hänen aviomiehensä Matti ei halua seksiä. Härkönen kuvaa pitkän avioliiton kriisiä tuttuun komedialliseen tyyliinsä ja saa kerronnallaan suomalaiset jälleen punastelemaan.

Näyttelijänä Härkönen nousi julkisuuteen Mikko Niskasen elokuvan Mona ja palavan rakkauden aika (1983) kautta. Siinä hän näytteli nuorta lukiolaistyttöä, joka löytää Jeesuksen. Härkösen tunnetuin rooli on kuitenkin ehkä Liisa Metsolan osa suositussa televisiosarjassa Metsolat. Lisäksi hän on näytellyt merkittäviä sivuosia viime vuosien elokuvissa, kuten Tyttö sinä olet tähti (2005), Onnen varjot (2005) ja Kuutamolla (2002). Nuori Härkönen teki loistavan suorituksen Minna Canthin näytelmässä Anna-Liisa, jossa hän esitti nimiosan. Televisioelokuvan (1988) ohjasi Tuija-Maija Niskanen.

Härkönen on toiminut käsikirjoittajana niin televisiosarjoissa kuin elokuvissakin. Pääosan lisäksi Härkönen oli käsikirjoitusryhmän jäsen jo ensimmäisessä elokuvassaan Mona ja palavan rakkauden aika (1983). Hän on kirjoittanut myös Claes Olssonin ohjaaman ihmissuhde-elokuvan Onnen varjot (2005). Näiden kahden elokuvan välissä Härkönen kirjoitti yhdessä Pekka Milonoffin kanssa 12-osaisen televisiosarjan Vuoroin vieraissa (1996), joka oli huumorilla höystetty tarina pettämisestä. Härkönen käsikirjoitti myös televisioelokuvan Tähtikeinu (2003). Elokuva kertoi Eino Leinonja L.Onervanvälisestä suhteesta. Leinoa näytteli Vesa-Matti Loiri ja L.Onervaa Härkönen itse. Muita Härkösen käsikirjoituksia ovat tv-elokuva Pullahiiri (1989), tv-sarja Kuumia aaltoja (2003) sekä näytelmä Naisten juomaa (2005).
Anna-Leena Härkönen erosi aviomiehestään Olli Turusesta vuonna 2006.

Romaanit
Häräntappoase (1984)
Sotilaan tarina (1986)
Akvaariorakkautta (1990)
Avoimien ovien päivä (1998)
Juhannusvieras (2006)
Ei kiitos (2008)

Kolumnikokoelmat
Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia (1999)
Terveisiä pallomerestä ja muita kirjoituksia (2004)
Palele porvari ja muita kirjoituksia (2007)

Novellikokoelma
Karusellimatka (1993)

Omaelämänkerralliset teokset
Heikosti positiivinen (2001)
Loppuunkäsitelty(2005)

Muut teokset
Jos joku kysyis multa (laulutekstejä; 1991)
Musta enkeli (mainostoimisto Dynamon kirjakerhon julkaisu; Kaisaniemen Dynamo, 1999)
Sopan syvin olemus (keittokirja; 2000)

Käsikirjoitukset
Pullahiiri, tv-elokuva, TV2 1989
Vuoroin vieraissa, 12-osainen tv-sarja, TV1 1997 (yhdessä Pekka Milonoffin kanssa)
Tähtikeinu, tv-draama, TV1 kotikatsomo 2003
Kuumia aaltoja, 15-osainen tv-sarja, MTV3 2003
Onnen varjot, elokuva (ensi-ilta 11.2.2005)
Naisten Juomaa, näytelmä (ensi-ilta 6.10.2005, ja tusinan verran muita naisia mukana kirjoittamassa), KOM-teatteri

Filmografia
Harvoin tarjolla(2008 televisiosarja)
Tyttö sinä olet tähti (2005)
Onnen varjot (Titta, 2005)
Tähtikeinu (2003)
Hovimäki (Lilli, 2003, televisiosarja)
Kuumia aaltoja (Vuokko, 2003, televisiosarja)
Kuutamolla (2002)
Young Love(2001)
Parhaat vuodet(2000–2002, televisiosarja)
Sylvin kamari (2000)
Elämän suola (Päivi, 1997–1998, televisiosarja)
Tie naisen sydämeen (1996)
Tuomas Murasen rikos (1994)
Metsolat (Liisa, 1993–1995, televisiosarja)
Kultainen vasikka (1992)
Kultainen Koskelo (1989)
Painajainen(Nina Sundell, 1988, televisiosarja)
Anna-Liisa (elokuva)(1988)
Linna (1986)
Muistojeni albumi (1985)
Mona ja palavan rakkauden aika (1983)

Palkintoja
Telvis
J.H. Erkon palkinto1984
Kiitos kirjasta-mitali1985
Oulun läänin taidepalkinto 1985
Suuren suomalaisen kirjakerhon tunnustuspalkinto 1991, 1994 ja 1998
Helsingin seudun mielenterveysseuran tunnustuspalkinto 2005

lauantai 30. toukokuuta 2009

John Raymond Ylitalo - suurlähettiläs

















Minnesotassa Yhdysvalloissa syntyneen suurlähettiläs John Raymond Ylitalon (25.12.1916-10.2.1987) kaikki sukujuuret ulottuvat Suomeen. Isä lähti vuosisadan vaihteessa siirtolaisaallon mukana Raution Kärkiskylältä Amerikkaan onneaan etsimään. Äiti taas oli sukupolvea aikaisemmin muuttaneiden suomalaissiirtolaisten tytär, Saima Pihlaja Oulaisista. John Raymond Ylitalo toimi suurlähettiläänä neljässä maanosassa. Hän palveli Helsingissä, Washingtonissa, Münchenissä, Manillassa ja Mexico Cityssä ennen nimitystään suurlähettiläksi Paraguayhin vuonna 1969. Hän jäi eläkkeelle vuonna 1976 ja kuoli syöpään 1987.

John Raymond Ylitalon isä syntyi Raution pitäjän Kärkisen kylän Mäkitalossa ja käytti sitä nimeä kunnes hänen isänsä osti läheisen Ylitalo-nimisen tilan ja siirtyi perheineen sinne asumaan. John Raymondin isoäidin äiti on Anna Liisa Antintyär, joka on syntynyt Kaustisella. Juho Paavonpojan perhe tuli vuonna 1870 Raution Kärkisistä Kalajoen Tyngänkylän Simin taloon. Vuonna 1883 he palasivat Raution Kärkisiin Mäkitaloon. Vain Antti ja Matti olivat tällöin muuttaneet Amerikkaan. Neljä muuta veljeä ja sisarta käyttivät muuttaessaan nimeä Mäkitalo.
Vuonna 1860 syntyi John Raymond Ylitalon isoisä, joka on kastettu Jaakko Juhonpojaksi ja joka käytti nimeä Simi asuessaan samannimisessä talossa ja nimeä Mäki muutettuaan Mäkitaloon. Juho Paavonpoika ryöstettiin ja murhattiin Tyngän ja Kärkisen välillä hänen käytyään myymässä karjaa Kalajoella. Hän oli tällöin kuusissakymmenissä. Hänen murhaansa ei - enempää kuin hänen poikansakaan murhaa Amerikassa - pystytty koskaan selvittämään.
Juho Paavonpojan ja hänen vaimonsa Anna Liisa Antintyttären yhdeksästä lapsesta kolme jäi Suomeen. He olivat Johanna ja nuorimmat kaksospojat Uriel ja Jaakko. Jaakko Juhonpoika osti Mäkitalon läheisen Ylitalo-nimisen tilan ja siirtyi perheineen sinne asumaan. Juho Jaakonpoika Ylitalo eli Ylitalon Jussi kuten häntä kutsuttiin, muutti Amerikkaan vuonna 1907.
John Raymond Ylitalo syntyi Yhdysvalloissa Floodwoodin kylässä vuonna 1916. Paljon ennen päivänkoittoa Jussi Ylitalo valjasti hevosen ja ajoi reellä viiden mailin päässä asuvan suomalaisen farmarin vaimon luo. Tämä oli kyläläisten hyvin tuntema kätilö.

Tuolloin kylä oli syrjäinen, korkeintaan puolensadan talon ja mökin muodostama yhdyskunta Minnesotan pohjoisosassa. Floowood sijaitsi siinää osassa Amerikkaa, joka eniten muisutti suomalaista metsämaisemaa. Se oli noin sadan kilometrin päässä Yläjärven rannalla sijaitsevasta Duluthista, Great Northern-rautatien itäisestä pääteasemasta. Floodwood palveli kahta alueen tärkeintä ammattikuntaa, tukkijätkiä ja farmareita. Koskemattomien metsien kaato vaati tuolloin paljon työvoimaa, kun hongat ja kuuset kaadettiin kahden miehen justeerilla. Nuoria, juuri saapuneita siirtolaisia palkattiin raskaampiin töihin kuten justeeria soittelemaan.
John Raymond Ylitalon äiti Saima Maria Swen syntyi 1894. Jussi Ylitalo ja Saima vihittiin 23.10.1915. Kun perhe oli muuttanut neljänlapsen kanssa Floodwoodiin niin siellä syntyi setsemän lasta lisää. Yhdeksän lapsista kasvoi aikuiseksi.

Yllätysnimitys Suomeen

John Raymond Ylitalo oli FBI:n asiamies. Hänen mukaansa ulkoministeri Gordell Hull esti sodanjulistuksen Suomelle silloin, kun Amerikka julisti sodan Unkarille, Bulgarialle ja Romanialle. Hullilla oli voimakkaat käsitykset oikeasta ja väärästä. Järkkymättömänä hän muistutti presidentille neuvostoliittolaisten syyllisyydestä talvisotaan. Hän ei koskaan unohtanut neuvostoliittolaisten hyökkäystä Suomea vastaan eikä voinut antaa sitä heille anteeksi.
Sodan aikana kaikkien Ruotsiin ja Suomeen liittyvien juttujen tutkinta oli annettu John Raymond Ylitalon tutkittavaksi.
John Raymond Ylitalo nimitettiin Helsingin lähetystöön, uuteen poliittis-taloudelliseen virkaan. Lähetystöjen vastaanotoilla Ylitalo tapasi hallituksen jäsenet, ulkoministeriön ja muiden ministeriöiden virkamiehet sekä monia muita aktiivisia henkilöitä ulko- ja sisäpolitiikassa. Heidän joukossaan oli kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Arvo Salminen, maalaisliiton ryhmän johtaja Juho Koivisto, edistyspuolueen ryhmänjohtaja Kalle Kauppi ja sosiaalidemokraattisen puolueen ryhmänjohtaja Väinö Hakkila. Tuttavapiirin kuuluivat lisäksi Olavi Lindblom, Aku Sumu, Väinö Leskinen, Unto Varjonen, Yrjö"Jahvetti" Kilpeläinen ja Aleksi Aaltonen.

Ulkoministeri Carl Enckell vuodatti kyyneleitä, kun lähettiläs Avra Warren Suomen vaaran vuosien synkimpinä päivinä, tarkkaan sanoen 21.maaliskuuta 1948 kertoi, että jos Suomen koskemattomuutta ja itsenäisyyttä uhattaisiin, Suomelle järjestyisi tilaisuus viedä asia Yhdistyneisiin Kansakuntiin ja saada lisäksi Yhdysvaltain tuki puolelle.

Ylitalon Suomen kautena maassa toimi kolme hallitusta, Mauno Pekkalan "kolmen suuren" hallitus, K.A. Fagerholmin vähemmistöhallitus sekä Urho Kekkosen ensimmäinen hallitus, mikä oli keskustalais-porvarillinen vähemmistöhallitus. Ylitalo tunsi näiden hallitusten ministerit hyvin. Sosiaalidemokraattisia ystävyyksiä oli useita. Pekkalan hallitus kieltäyyi Marshall-avusta. Kenraali Savonenkov käski pääminiseri Pekkalaa kieltäytymään siitä.

Fagerholmin sosiaalidemokraatinen vähemistöhallitus tarjois ulospääsyn siitä sodanjälkeisestä realiteettina pidetystä vaatimuksesta, että kommunistien olisi osallistuttava Suomen koalitiohallituksiin. Se, että tämä halitus kesti kaksikymmentä kuukautta, vuoden 1950 presidenti valitsjiamiesvaalehin saakka oli odotamaton saavutus. Leinon rakentaman kommunistisen valtiollisen poliisin purkaminen oli huomattava saavutus.

Kekkosen keskustavähemmistöhallitus teki Suomelle paljon helpommaksi puolutustaa suvereenisuuttaan jatkamalla ja lujittamalla Fagerholmin aloittamaa käytäntöä ja estämällä kommunisteja saamasta ministerin salkkuja.

Käynnisti Naton synnyn

Yhdysvaltain Helsingin lähetystön attaseana toimivan J.Raymond Ylitalon puhelin soi 4.3.1948 iltapäivällä. Puhelu kesti vain pari minuuttia ja Ylitalo lähti autollaan saman tien kohti Etelä-Esplanadia. Hän meni tapaamaan soittajaa autoliikkeen omistajaa Erik Bromania. Tämän kertomus käynnisti salamavauhdilla sähkeiden lähettämisen, arkistotietojen mukaan kello 17, lähetystöihin Osloon, Moskovaan, Tukholmaan, Pariisiin ja Lontooseen.
Ylitalo oli KGB:n tarkkailussa muiden tapaan. Tiedettiin hänen tapailevan Bromania usein, mutta kun amerikkalaisesta oli kysymys, kiinnostus autoihin tuntui luonnolliselta. Kaiken lisäksi tämä olikin totta. Broman ei ollut kiinnostunut poliitikasta ollenkaan. Kuitenkin eräs merkittävä seikka jäi KGB:lta huomaamatta. Broman oli käynyt koulua Pietarissa ennen vallankumousta.
Aamupäivällä 4.3. Bromania oli käynyt tapaamassa Neuvostoliiton lainopillinen avustaja. Hän oli syntyperältään suomalainen. Kaiken tietävälle KGB:lle sattui toinen nyt jo karkea virhe. Kukaan ei tiennyt, että Broman ja lainopillinen avustaja olivat käyneet samaa koulua Pietarissa.
Moskovassa oli 18.2.1948 allekirjoitettu Unkarin ja Neuvostoliiton välinen ystävyys-, yhteistyö -ja keskinäinen avunantosopimus. Länsimaissa tulkittiin Unkarin joutuneen Neuvostoliiton satelliitiksi. Kommunistit kaappasivat vallan Tsekkoslovakiassa 17-25.2.hallituspulan aikana.
Länsivallat totesivat tyrmistyneinä. että Suomi oli ainoa itsenäinen Neuvostoliiton reunavaltio.
Ymmärrettiin, että pian on Suomen vuoro. 22.päivä helmikuuta sai presidentti Paasikivi Stalinin allekirjoittaman kirjeen. Neuvostoliitto toivoi Suomen lähettävän valtuuskunnan Moskovaan solmimaan samanlaisen sopimuksen, mikä maalla oli Unkarin ja Romanian kanssa. Paasikivi pelasi kylmää peliä. Hän piti kirjeen pöytälaatikossa kolme päivää. Hallitus sai tietää kirjeestä 26.päivä. Samana päivänä lehdet kertoivat kommunistien voitosta Tsekkoslovakiassa.

Vakoojat, myyrät, tietojen vuotajat, diplomaatit ja salaisten sanomien lähettäjät työskentelivät korkeapaineella. Kremlin kellojen ääni kuulosti kantautuneen ympäri Eurooppaa.27.päivä kello 13 BBC:n uutisissa kerrottiin Suomea kohdanneesta kriisistä. Ruotsin ulkoministeriön kansliapäällikkö Beck-Friis keskustellessaan suurlähettiläs Matthewsin kanssa korosti Suomen hallituksen heikkoutta ja sen väsymystä. Lordi Pakenham totesi puhuessaan Englannin ylähuoneelle Suomen hallituksen saaneen kuolonsuudelman.

Maaliskuun neljännen päivän tapaaminen vuonna1948 autokauppias Bromanin ja attasea Ylitalon välillä saattoi liikkeelle salasanoman joka kuului. "Norja olisi seuraava maa, joka kutsuttaisiin neuvottelemaan puolustussopimuksesta Neuvostoliiton kanssa". Neuvostoliiton lähetystön suomalaisen avustajan käynti autokauppias Bromanin luona ja edelleen viestin välittäminen Ylitalolle, johti tapahtumaketjuun, jonka päässä oli North Atlantic Treaty Organization, Atlannin liitto, eli Nato. Perustava kokous pidettiin 4.4.1949.

Lähdeaineisto J. Raymond Ylitalo: Ylitalo, amerikkalainen ISBN 951-1-107120-3