Juhani Antero Pohjanpalo – tehtailija

Juhani Antero Pohjanpalo oli insinööri ja tehtailija, joka syntyi Kalajoella 24.4.1866 ja kuoli 1.6.1931 Pietarsaaressa. Juhani Pohanpalo oli lukkari Johan Friisin ( myöhemmin Pohjanpalo) ja Katariina Margareetta (Kaisa) Iso-Pöntion lapsi. Juhani Pohjanpalo varttui Kalajoella, jossa hänen isänsä Johan Friis oli lukkari sekä harjoitti myös liiketoimintaa. Alkeisopetuksen hän sai ykstyisessä koulussa ja 11-vuotiaasta saakka hän loma-aikoina harjoitteli messinkivalajan pajassa, jotka työt kiinnostivat häntä oppikoulua enemmän. Hän pääsi oppilaaksi Helenaderin metallipajaan, jossa sitten työskenteli muutamia vuosia. Käytyään Oulun kauppakoulun 1884 hän perusti 17-vuotiaana Kalajoella oman metallipajayrityksen.

Pian hän sai kumppanikseen Tuomas-velejnsä, jonka kanssa hän 1885 vahvisti yrityksen toiminimeksi Weljekset Friis. Vuonna 1886 hän perusti Kalajoelle tiilitehtaan. Veljesten yrityksessä vaikutti myös isä Johan Friis ja ennen pitkää yritykseen liittyi myös Matti-veli. Liikettä laajennettiin vähitellen, kunnes ulkomaisen kilpailun kasvaessa siihen yhdistettiin myös rautavalimo. Seuraavan laajennuksen tuhosi tuli, mutta veljekset uurastivat nopeasti uuden pajan, jossa 1993 työskenteli 40 miestä. Kasvua hillitsi suoran rautatieyhteyden puute. Yritys perusti uuden konepajan Kokkolaan Ykspihlajaan, jossa oli rautatieyhteyksien lisäksi satama.

Juhani Pohjanpalo siirtyi uuden konepajan johtoon. Tuomas Pohjanpalon muutettua Yksipihlajaan 189 Juhani Pohjanpalo sai keskittyä tekniseen johtamiseen. Tehtaassa valmistettiin höyrypursia, pannuja, kirkonkelloja, tervauuneja, lämmityslaitoksia ja rautatievaunuja. Liike omisti useita patentteja terva- ja metalliteollisuuden sekä meijeri- ja maatalouslaitteiden alalla. Kalajoella konepajan yhteydessä toimi pari vuotta ammatillinen koulu, jossa myös Juhani Pohjanpalo toimi opettajana. Hän perusti Kalajoelle myös yksityisen tytöille tarkoitetun kansakoulun.

Perheyhtymään perustettiin Suomen köysitehdas 1901, siihen liittyvä kookosmattokutomo 1908 ja laivatelakka 1910, jotka myös toimivat Ykspihlajassa. Toiminimi monipuolisti tuotantoaan; se harjoitti maataloutta ja sille perustettiin myös rautakauppa, höyrmylly, tiilitehdas sekä graniittilouhimo (Pohajnmaan myllynkivitehdas), jonka tuotteet suunnattiin lähinnä vientiin Englantiin. Köysitehdas, jonka rakennukset olivat laajuudeltaan pohjoismaide suurimpia tuhoutui tulipalossa 1910-luvulla. Friis-nimi säilyti yritysten nimissä, vaikka omistajat suomensivat sukunimensä Pohjapaloksi Snellmanin päivänä 1906.

Pohjanpalot alkoivat valmistaa myös vene- ja muita moottoreita erityisesti Venäjän markkinoita silmällä pitäen. Tuotantohaaran otti johtaakseen Juhani Pohjanpalo. Yritykset kärsivät vaihtelevissa olosuhteissa myös takaiskuja ja 1913 emoyhtiän omaisuus piti luovuttaa velkojille. Veljekset perustivat seuraavana vuonna uuden osakeyhtiön, minkä jälkeen Yksipihlajaan rakennettiin uusi konepaja sekä rauta- ja pronssivalimo. Vuonna 1914 Juhani Pohjanpalo oli peerustamassa myös Pohjanmaan Insinööritoimistoa ja oli suunnittelemassa sahalaitoksia, myllyjä ja maalitehtaita. Vuonna 1928 Friisin Ykspihlajan tehdasrakennukset tuhoutuivat tulipalossa, mutta tien toiselle puolelle rakennettiin kohta uudet tuotantotilat.

Juhani Pohjanpalo osallistui Tuomas-velejnsä rinnalla kaikkiin suomalaisuusaatetta tukeviin rientoihin Keski-Pohjanmaalla. Hän oli Kokkolan Suomalaiset-yhdistyksen perustajajäsen ja puheenjohtaja joitakin jaksoja. Suomalaisten suurissa hankeissa hän oli perustamassa Kokkolan yhteiskoulua, emäntäkoulua, Keski-pohjanmaan maanviljelysseuraa (1903), Keski-Pohjanmaan osuuskauppaa, Keski-Pohjanmaan kirjakauppaa (1908) ja Kokkola-lheteä kirjapainoineen. Hän ajoi pontevasti Kokkolan suomalaisen kansakoulun kunnallistamista. Hän oli mukana muutaman vuoden toimineen Kesk-Pohjanmaan säästöpankin toiminnassa, samoin Maanwiljelys ja teollisuuspankin Kokkolan toimipisteen sekä Kansallis-Osake-Pankin Kokkolan konttorin perustamisessa.

Kokkolan kaupungivaltuustossa hän oli 1925-33. Kaupungin rahatoimikamarissa hän oli 1913 ja valittiin myös Kokkolan ensimmäiseen kaupunginhallitukseen 1930. Seurakunnalliseen elämään hän osallistui Kokkolan kirkkoneuvostossa ja – valtuustossa sekä kuului myös seurakuntatalon rakentamiseksi 1929 asetettuun komiteaan. Hän oli perustamassa kokoomuspuolueen Kokkolan yhdistystä ja oli sen aktiivisimpiä jäseniä, mutta hänestä tuli myös äärioikeistolaisen Suomen Lukon ja Lapuan liikkeen kannattaja. Juhani Pohjanpaloa pidettiin Kokkolan suomalaisten omatuntona.

Vaikka hän oli Tuomas-veljeään kiivasluonteisempi oli hän kuitenkin helposti leppyvä, oikeudnemukainein ja kunniallinen. Hänellä oli puolisonsa kanssa yhdeksän lasta, joista Vieno tytär avioitui kirjailija Veikko Antero Koskenniemen kanssa. Juhani Pohjanpalon puoliso oli Hilma Amanda Pahikkala, joka kuoli Kokkolassa 5.5.1944. Hänen vanhempansa olivat Antti Antinpoika Pahikkala ja Susanna amanda Ollintytär Helander.

Lähdeaineisto: Pentti Pulakka Keski-Pohjalaisia elämäkertoja ISBn 951-97331-0-8

Johan (Jukka) Aleksandr Lankila – kansanedustaja

Luennoitsija, toimittaja, kansanedustaja Johan Lankila on syntynyt Raahessa huhtikuun 5. päivänä 1881 ja hän kuollut Helsingissä 15. päivänä huhtikuuta 1919. Johan Lankila on esittänyt merkittävää osaa Kalajoen työväenliikkeen alkuhistoriasa. Lankila asui suurimman osan elämästään kotiseudullaan. Tulevan kansanedustajan lapsuus ei ollut helppo; isäpuoli lupasi pitää pojasta hyvää huolta, mutta lienee antanut enemmän ruoskaa kuin ruokaa. Kuntalaiset pelastivat lapsen huutolaiseksi, kun tämä oli kuusi vuotias. Kahdeksan vuotta myöhemmin poika karkasi merille, mistä palautettiin ”peräänkuulutettuna karkulaisena” parin vuoden päästä takaisin Kalajoelle. Vuosisadan vaihteen tiennoilla J.A. Lankila pääsi maalarin oppiin ja kehittyi ammatissaan sangen taitavaksi. Hänet apulaisineen tilattiin maalaamaan huomattavia rakennuksia muun mussa Ouluun ja Kokkolaan. Eräs suurimmista töistä oli Oulun tuomiokirkon sisä- ja ulkomaalaus.

Poliittisen ja ammatillisen työväenliikkeen järjestäytyessä Kalajoella vuoden 1905 suurlakon jälkeen J.A.Lankila oli alusta lähtien aktiivisesti mukana. Itseopiskelulla laajat tiedot hankkinut maalarimestari oli useiden vuosien ajan oululaisen Kansan Tahto-lehden Kalajoen kirjeenvaihtajana. Hän toimi aktiivisesti myös Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen agitaatiotehtävissä. Kalajoen työväenyhdistyksen puheenjohtajaksi Lankila valittiin vuoden 1910 alusta. Paikallisissa vappujuhlissa hän piti monta kertaa pääpuheen käsitellen niissä myös Suomen valtiollisa asemaa venäläisen sortokauden myrskyissä. J.A.Lankila asui Kalajoella 1910-luvun puoliväliin saakka muuttaen sitten Varkauteen ja 1916 Mikkeliin, missä hän työskenteli Vapaus-lehden toimittajana.

Eduskuntaan hän tuli valituksi syksyn 1917 vaaleissa. ”En luullut joutuani kaikkeen siihen, mikä sittemin oli eteeni tuleva”, toteaa Lankila elämänsä lopulla tekemissään muistiinpanoissa. Muutaman kuukauden kuluttua eduskuntaan valitsemisesta alkoi kansalaissota, jonka kuluessa Lankila liikkui punaisten hallituksen Kansanvaltuuskunnan ja ajoittain myös punakaartien palkkaamana puhujana kymmenillä Etelä-Suomen paikkakunnilla. Kansalaissodan päätyttyä punaisten tappioon J.A.Lankila kuului niihin sosiaalidemokraattien kansanedustajiin, jotka jäivät Suomeen. Noin puolet eduskuntaryhmästä siirtyi pakolaisina Venäjälle. Melkein kaikki Suomeen jääneet sosiaalidemokraattisest kansanedustajat pidätettiin toukokuun puolivälissä 1918, heidän kanssaan myös Lankila. Häntä syytettiin ”kapinaan kiihottamisesta” ja ”punakaartien perustamisesta”. Kansanedustaja J.A. Lankila sai kuolemantuomion 12.10.1918 annetulla valtiorikosoikeuden päätöksellä. Valtiorikosylioikeus muutti tuomion elinkautiseksi, mutta vankeudessa nopeasti heikentynyt Lankila kuoli 15.4.1919. Hänen sellitoverisna, Suomen työväenliikkeen perustajiin kuulunut Eetu Salin oli menehtynyt yhdeksän päivää aiakisemmin. J.A. Lankila ei ollut naimisissa.

Lähdeaineisto: Pentti Pulakka Keski-Pohjalaisia elämäkertoja ISBN 951-97331-0-8

Sakari Ainali – kansanedustaja

Sakari Ainali oli kansanedustaja ja maallikkosaarnaaja, joka oli Himangalla 3.12.1874 ja kuollut Oulaisissa 31.10.1938. Sakari Ainalin vanhemmat olivat Matti Ainali ja Briitu Isopahkala. Sakari Ainali syntyi Sillantakasen talossa Himangan Ainalin kylässä. Koti oli maanviljelstila ja eläminen perustui siellä suurimmaksi osaksi luontaistalouteen. Lasten ollessa alaikäisi äiti kuoli. Sakari oli lapsista vanhin ja kun hän oli 19-vuotias meni isä toisen kerran naimisiin. Tämä ei ollut Sakarille mieleen ja hän sanoi veljelleen Oskarille lähtevänsä Ameriikkaan. Sinne hän lähtikin 1893. Matkarahaa hän sai isältään 500 mk ja evästä kotoaan mahdollisimman paljon. Matkatoverit olivat välillä ihmetelleet, kun Sakari ei ollut raaskinut ostaa itselleen juuri mitään, kuten toiset olivat tehneet.

Viikkoja kestäneen matkan jälkeen oli haastattelu ja tulotarkastus. Tulijoilla olisi pitänyt olla jokin tietty summa maihinnousurahaa. Vuorollaan sitä oli kysytty Sakariltakin. Hän oli vastannut hänellä on kymmenentuhatta markkaa. Tosiasiassa hänellä oli vain 50 penniä, mutta hän pääsi maihin. Matka jatkui South Dakotaan Black Hillsin vuoristoon Lead-nimiseen kaupunkiin. Siellä oli ja on vieläkin kultakaivos. Sinne Sakari pääsi töihin. Vaikka hänellä oli vain kaksi viikkoa kiertokoulua ja rippikoulu koulupohjanaan, niin hän halusi oppia sillä ”engelskaa” ja myös oppi niin, että tuli toimeen. Työssään hn kohosi työnjohtajaksi. Amerikassa Sakari avioitui Etelä-Pohjanmaalta tulleen Maria Leppilaakson kanssa. Kotimaa oli kuitenkin mielessä ja Matti-isän kursu Ainalin kylälle. Loppuvuodesta 1902 perhe muutti takaisin Suomeen ja ensin Ainalin kylälle.

Seuraavana kesänä tulivat kovat koettelemukset. Kaikki kolme perheen lasta kuolivat viikon sisällä silloin raivonneeseen tulirokkoon. Sakari ja Emilia muuttivat Himangan kirkonkylälle 1903, josta he olivat ostaneet pienen maatilan. Asuttuaan aluksi pienessä mökissä he vuonna 1904 rakensivat uuden asunnon, joka sijaitsi nykyisen Joensuun kaupan kohdalla. Samana vuonna Sakari Ainali sai uskonnollisen herätyksen, hän lähti parannuksen askelille ja sain uskon lahjan. Vuonna 1906 hän alkoi saarnatoiminnan , oli Lestadiolaisen lähetystoiminnan palveluksessa toiminnanjohtajana 1906-1913 liikkuen eri puolilla maata. Saarnatoimi jatkui kuolemaan saakka, vuoteen 1938.

Sakari Ainali oli perustamassa Himangan Saha ja Mylly osuuskuntaa vuonna 1911. Hän oli osuuskunnan johtajana 1911-18 ja hallituksen jäsenenä 1919-1923, välillä tilintarkastajana ja sitten uudelleen hallituksen jäsenenä vuoteen 1934. Sakari Ainalin yhteiskunnallinen toiminta alkoi Himangan kunnan luottamustehtävissä. Hän oli kuntakokouksen puheenjohtaja 1910-19 ja kunnanvaltuuston puheenjohtaja 1920-1921 ja jäsenenä 1922-26 sekä 1936-38. Hän oli perustamassa osuuskauppaa ja säästöpankkia Himangalle 1914.

Vuonna 1924 Sakari Ainali valittiin kansanedustajaksi Oulun läänin et. Vaalipiirist. Toisen kerran hänet valittiin samasta vaalipiiristä 1927. Jouko Talonen kirjoittaa väitöskirjassaan 1988, että Sakari Ainali oli näissä vaaleissa kokoomuspuolueen ääniharava. Vuoden 1929 vaaleissa Sakari Ainali joutui kovan arvostelun kohteeksi suhtautumisestaaan taidepohjaisen kulttuurin kuten esim. oopperan määrärahoihin. Hänet leimattiin myös naispappeuden vastustajaksi ja eräitä muita ehdokkaita pidettiin Ainalia sivistyneempinä. Hän jäi näissä vaaleissa valitsematta, mutta kun eduskunnan hajottamisen vuoksi pidettiin uudet vaalit jo vuonna 1930, valittiin Ainali samasta vaalipiirist kuin aikaisemminkin. Tämä kansanedustajakausi kesti vuoteen 1933.

Kirkolliskokouksen jäseneksi Ainali valittiin 1928. Siellä hän kuului mm. virsikirjavaliokuntaan 1934-35. Sakari Ainali oli vuoden saarnamatkalla USA:ssa. Vuodet 1932-35 olivat Sakari Ainalin elämässä raskaita ja murheellisia. Oli kuoleman surua, kun vaimo ja kolme lasta kuolivat. Viimeisenä kuoli juuri papiksi valmistunut Arvo-pooiia, josta isä toivoi työnsä jatkajaa Jumalan valtakunnan työvainiolle. Perheeseen syntyi 13 lasta ja kahdeksasta Sakari Ainali joutui luopumaan ennen 1938 tapahtunutta kuolemaansa.
Lähdeaineisto: Pentti Pulakka Keskipohjalaisia elämäkertoja ISBN 951-97331-0-8

Eino Takkunen – veiston taitaja

Eino Takkusen rukinlapanäyttely on jatkuvana näyttelynä esillä Raution monitoimitalossa.

Puukko on pysynyt Eino Takkusen käsissä aivan poikavuosista lähtien ja puu on elänyt monimuotoisesti hänen töissään vuosikymmenien ajan. Rukin lavat ovat olleet 1960-luvun alkuvuosista lähtien, yli kolmenkymmenen vuoden ajan hänen päätuotettaan, mutta maailmalle on lähtenyt myös Einon käsissä syntyneitä nimikilpiä , ”kirjaloovia”, pöllökelloja, kynttilälampetteja, pienoisveistoksia ym. satamäärin.

Puunkäsittelyn saloihin tämä veiston taitaja on päässyt sisääle omakohtaisen ja jatkvuan ”harjoittelun” myötä. Ja tuo harjoittelu jatkui omassa tuvassa, omatekemän höyläpenkin ääressä tiiviinä, lähes pävittäisenä veistelynä aina syksyyn 1998 saakka. Silloin sairaus hiljalleen sai yliotteen miehestä ja hänen taloudenhoidosta vastanneen Suoma-sisaren poismeno 82-vuotiaana helmikuun alussa 1999 pakotti miehen siirtymään pois Alatyppön Hakalasta. Höyläpenkin Eino halusi tietysti mukaansa myös Mäntyrinteeseen – Kalajoen vanhainkotiin.

Eino Johannes Takkunen syntyi Raution Alatyppön Hakalassa pari vuotta Suomen itsenäistymisen jälkeen 2. tammikuuta 1921 Jaakko ja Seliina Takkusen perheen viidentenä lapsena. Kaksi vanhihtan lasta, molemmat tyttöjä, olivat kuolleet jo aivan nuorena. Einon jälkeen syntyi perheeseen vielä yksi lapsi. Eino-poia oli vasta hieman neljännellä vuodella, kun perhettä kohtasi kova isku vuonna 1924. Suutarina ja rakennusmiehenä toiminut isä Jaakko kuoli parhaassa miehuusiässä, vain 36-vuotiaana, tietojen mukaan anemiaan, ja lapset jäivät yksin ompelijana toimineen Sellina-äidin hoiviin.

Einon käsentaitojen voidaan katsoa olevan ainakin osittain sukuvikaa, perua isältä ja setä-Leonardilta, joka toimi yli kymmenen vuoden ajan kirkonkylän kansakoulun veistonopettajanakin (1934-46). Jaakko-isä oli saanut 13-vuoden ikäisenä neljän lukukauden opiskelun jälkeen päästötodistuksen Raution kirkonkylän ylemmästä kansakoulusta keväällä 1901. Todistuksen olivat allekirjoittaneet vain yhden lukuvuoden (1900-1901) ajan koulussa toiminut vt. opettajatar Tilda Roine ja johtokunnan esimies, kirkkoherra Jaakko Kajanen ja siinä on Jaakko Takkusen (s.3.9.1887) taidot arvostelut mekinnällä ”hyvä 9” ja niin piirustuksessa, kaunokirjoituksessa kuin käsitöissäkin.

Ensiopit lukemiseen ja kirjoittamisen taitoihin Eino Takkunen on saanut kotona äidiltään. Säilyneen lastenkoulutodistuksen mukaan Eino on ollut seitsemän ikäisenä lastenkoulussa, kiertokoulussa, vuonna 1928 kahdeksantoista päivän ajan. Kinkereille osalllistumisesta Einon kinkeritodistuksessa on merkintä vuodelta 1931. Eino aloitti varsinaisen koulukäynnin Typön piirin supistetun kansakoulun yläluokan ensimmäisellä vuosiluokalla ja sai koulusta päästötodistuksen neljän lukuvuoden jälkeen 30. huhtikuuta 1935.

Jo aivan pienenä poikasena Eino oli lehmivahtina ja vuoleskeli ojanpientareella ja kivillä istuessaan puukollaan pajupillejä ja pieniä eläimiä. Seitsemän ikäisenä Einoa kohtasi sairaus, joka ei kuitenkaan pystynyt nujertamaan sinnikästä poikaa. Vasempaan käteen iskenyt polio (lapsihalvaus) runteli pahoin käden ja hoidon puutteessa sormet jäykistyivät sellaisiin asentoihin, ettei kädellä pystynyt tekemään mitään. Suksisauvakaan ei pysynyt kädessä, ellei sitä sitonut polkupyörän sisärenkaasta leikatulla kumilenkillä käteen. Kouluvuosina Eino ei menestynyt erikoisesti hiihdossa, mutta aikuisiässä hän sijoittui esimerkiksi suojeluskunnan hiihdoissa 2o kilometrillä toiseksi.

Nuoruusiässä Einonkin oli lähdettävä leivän tienuuseen metsätöihin muiden miesten tavoin. Sotavuosien aikana Eino teki metsätöitä Raution lisäksi Sievissä ja Kalajoen puolella ja oli sittemmin vuosien ajan rakennustöissä lähiseudulla. 1950-luvun alkupuolella hän rakensi esimerkiksi Matokankaan talon Typpöön vanhoista laudoista ja vanhoilla jo kertaalleen käytetyillä nauloilla. Peurakosken sahalla Eino Takkunen oli ensi kerran kesätöissä rimojen kannossa jo ennen talvisotaa ja sotien jälkeen sahuiden aikana taaplarina ja remonttimieheneä.
Sotavuosien aikana ja niiden jälkeen 1940-luvulla Eino Takkunen teki metsätöiden jälkeen iltaisin satoja sormuksia alumiiniromusta, jonka hän esin oli sulattanut. Raaka-aineitta sormuksiin Eino sai vanhoista alumiinikattiloista, lusikoista ja muista jo aikansa palvelleistä alumiinitavaroista sulattamalla niitä pitkävartisella valukauhalla takassa. Sormusten tekiminen oli varsin tuottoisaa askartelua.

Varsinainen koristeveisto tuli Eino Takkusen ohjelmaan joskus 1960-luvun alkupuolella. Maastossa liikkuessaan hänellä oli tapana ottaa talteen kaikenlaisia puuvänkkyröitä ja luonnonoikkuja, jotka sitten kotituvassa saattoivat muuttua vaikka kynttilänjalokksi, lampeteiksi tai erikoismitalliseksi tuoliksi. Erilaiset eläinhahmot olivat myös olleet Einon kiinnostuksen kohteina ja niitäkin hän on tehnyt kymmenittäin.

Rukinlavoista on vuosien varrella tullut eräänlainein tavaramerkki Eino Takkuselle ja kaikenkaikkiaan hän on tehnyt niitä pikälti yli komensataa kappaletta. Erilaisia malleja on yksin kappalein laskien ehkä noin 170-180 josta monet ovat olleet todella vaikeasti tehtävissä niiden koristeellisuuden takia. Rukinlapoja on einon vesrstaasta Alatyppöntien varrelta lähtenyt moniin maihin Amerikkaa, Japania ja Australiaa myöten.

Pääasiallisesti Takkunen on käyttänyt rukinlapojen tekemiseen karvileikkausta, puukonkärkipistelyä ja uurtoviivatekniikkaa, mutta hän on myös hallinnut koho- ja reikäkuvionnin. Kaikkein reikäisimmässä Eino Takkusen tekemässä rukinlavassa on ollut yli 600 puukonkärjellä yksitellen tehtyä reikää. Koivu on ollut lujuutensa ja kauneutensa taki tärkein rukinlapojen raaka-ainespuu, mutta on Takkunen käyttänyt myös muita puulajeja. Ne eivät kuitenkaan ole veistäjän kannalta yhtä otollisia, sillä esimerkiksi pehmeään haapaan tulee hiottaessa helposti lankoja, eikä pinnasta saa sileää.

Turkistarhauksen yleistyessä otti sahan isäntä Veikko Torvi tuotanto-ohjelmaan eläinten pesäkopit, joista tulikin Einolle pitkäaikainen leivän lähde. Mallit oli saatu Borenien isolta tarhalta Himangalta. Parhaana päivänä kertoo tehneensä 156 pesäkoppia.
Sahaushommat loppuivat Peurakosken sahalla 1960-luvulla ja sen jälkeen Eino Takkunen oli parin vuoden ajan töissä Reijo Niemelän puusepänverstaalla. Siellä jän valmissti muun muassa monet kangaspuut ja teki ikkunoita, keittiökalusteita ja huonekaluja. Vuoden 1976 jälkeen Eino Tkkunen ei ole pystynyt enää syömään normaalisti suun kautta, vaan ateriointi on siitä lähtien tapahtunut letkuruokintana suoraan vatsalaukkuun.

Eino Takkuen on kirjoittanut näytelmät: Ilta Kalankankaalla (1987), Kalakankaan iltoja (1988), Perttulankosken vonkamiehet (1989) Vääräjone varsilta (1990), Rautiosta rahanhakuun (1991), Kultaakin kalliimpi ( 1992) ja Pirttijärven puolukat (1993).

Lähdeaineisto: Aarre Aunola Rautio

Seppä-Tomme

Seppä-Tomme eli Tuomas Rönn
















Seppä-Tommen kärryt

Seppä-Tommena vuosikymmenien ajan tunnettu mies oli oikealta nimeltään Tuomas Rönn, joka oli syntynyt Raution Kärkiskylässä 24.8.1850. Seppä-Tommella ei ollut mitään vakinaista olinpaikkaa, vaan mies kierteli paikasta toiseen monien Kala- ja Lestijokivarren pitäjien alueella. Hän saattooi matkoilaan pistäytyä talossa kuin talossa, mutta joka kylässä hänellä olli omat mielipaikkansa, joissa hän viipyi muutamia vuorokausia, joskus pitempäänkin.

Seppä-Tomme oli aina pukeutunut yhtä tukevasti olipa sitten kesä tai talvi. Takkeja hänellä oli yllään vähintäänkin kolme, mutta joskus niitä saattoi olla neljä tai viisikin. Takkien taskut oli ahdettu täyteen kaikenlaista pienäkapistusta. Taskuissa oli tulusrautoja, piitä ja taulaa, tupakkakukkaroja, puukonteriä, keritsiä, kovasimia, viiloja, kairoja, puolivalmiita rautateoksia ja eikokoisia luunkappaleita piipunvarsia ja partaveitsen päitä varten. Taskuissa oli niin paljon tavaraa, että kädet olivat hyvin etäällä ruumiista. Päällimmäisen takin taskusita törrötti puoimetrinen piipunvarsi ellei se sattunut roikkumaan miehen hampaissa.

Talvisin Seppä-Tomme veti perässään suurta kelkkaa ja kesäisin nelipyöräisiää jyhkeitä vankkureita, johin hänen koko maallinen omaisuutensa oli aina lastattuna. Painoa kelkkaan tai vankkureihin kertyi moukareista, alasimista, vasaroista, pihdeistä, veivitahkosta ja muista sepän töissä tarvittavitsta välineitä paljon, todennäköisesti jopa sadan kilon verran. Vahva pestiköysi kävi kelkan keulasta sepän olkapäille ja runsaanlaisessa etunojassa hän junnasi tavaralasteineen hitaasti eteenpäin. Vankkureitaan Seppä-Tomme veti toistmetrisistä asioista.

Luonteeltaan ja tavoiltaan Seppä-Tomme erosi huomattavasti tavallisista kansalaisista. Koskaan hän ei nauranut ja katsanto oli haukkamaisen pistävä ja pahansävyinen. Suuttuessaan Tomme muljautti silmiään ja otti ilmeillään luonnon pois mieheltä kuin mieheltä. Sepän puheessa oli venyvä, naukuva nuotti ja ääni oli mariseva ja kimeänkärttyinen. Puheesaan hän käytti paljon voimasanoja ja sukupuolielinten nimiä. Monet Seppä-Tommen sanomat ja tokaisut ovat jääneet elämään kansan keskuuteen vuosikymmeniksi jälkeenpäinkin.

Seppä-Tomme oli kuuluista myös kansanparantajana, jolta ihmiset pyysivät apua hyvinkin monenlaisiin vaivoihinsa. Kun Tomme valmisti voiteet erilaisiin ihottumiin ja tulehduksiin ja märkiviin haavoihin, niin jo pian tapahtui paraneminen. Tommen voiteiden koostumusta ei kukaan tiennyt ja salaisiksi ne jäivätkin ikuisiksi ajoiksi, sillä kenellekään hän ei paljastanut rohtojensa voima-aineita.

Töissään ja toimissaan Seppä-Tomme oli omintakeinen ja suurpiirteinen. Ammatissaan hän piti itseään aivan voittamattomana ja suorastaan halveksi muita sepän töitä harjoittavia miehiä. Suurten rautojen kimpussa Tomme oli elementissään. Silloin hänellä piti olla apumies, päällelyöjä, jollaiseksi ei kelvannutkaan aivan kuka tahansa. Päällelyöjän täytyi olla raavas mies, joka jaksoi heiluttaa isoa moukaria sepän määräysten mukaan ja tahdon mukaisesti. Päällelyöjää Seppä-Tomme piti alituisen pelon vallassa ja uhkaili tätä uhkailemasta päästyäänkin, ellei moukari osunut juuri siihen kohtaan, mitä seppä oli tarkoittanut.

Tommen tekemien sepäntöiden määrä oli suuri ja laaja-alainen. Olipa työn tilaajan tarve alaisin, kirves, puukko tai vaikka partaveitsi, niin kaikki valmistuivat Tommen käsistä. Puukot esimerkiksi jäivät kyllä takomisen jäljiltä karkeahkoiksi ja ne piti vielä veivitahkolla viimeistellä. Ja se olikin kova homma niille, jotka joutuivat sepälle tahkoa ppyörittämään.

Kerran Tomme oli ollut matkalla kelkkoineen Eskolasta Sieviin. Eskolan asemalle oli juuri pysähtynyt juna, ja Tomme oli ajatellut hieman jouduttaa matkaansa. Hän sitoi kelkan pestinarun junan viimeisen vaunun perään kiinni ja istui itse kelkkaan odottamaan junan liikkeellelähtöä. Kun junan vauhti alkoi kiihtyåä, niin kelkasta putoilivat sepän pajatyökalut radale ja Tommelle tuli hätä. Hän huusi niin paljon kuin jaksoi ”Älä aja Saatana”. Mutta eihän ääni tietystikään veturiin saakka kuulunut. Tomme sieppasi puukon, jolla katkaisi pestinarun ja kelkka pysähtyi radalle. Kokoiltuaan pudonneet esineet takaisin kelkkaansa Tomme siirtyi taasen maantielle ja jatkoi matkaansa omaan malliinsa.

Vanhuus tuli aikaaan Tommellekin, eikä hän jaksanut enää vetää kelkkaa ja vankkureita. Viimeiset elinpäivänäs Tomme vietti Huhtakylntien laidassa sijaitsevassa Onnelan mökissä Raution kunnan palkaaman Kreeta Mäkitalon hovissa. Eriokoislaatuisen kulkijan maallinen vaellus päättyi liki kahdeksankymmen vuoden iässä 20.5.1930. Seppä-Tomme on haudattu Raution kirkkomaahan surakuntakodin puoleiselle laidalle. Haudalla on opettaja Osmo Tokola suunnittelema ja valmistama muistoristi. Hautaristissä on hitsaamalla kirjoitettu sanat SEPPÄ-TOMME.

Lähdeaineisto Aarre Aunoa Rautio ISBN 952-91-1208-4

Jukka Uunila – urheiluvaikuttaja

Jukka Uunila (s.4. Kesäkuuta 1923) on suomalainen urheiluvaikuttaja, jota vaikutusvaltansa ja uransa keston vuoksi on kutsuttu myös ”urheilun Kekkoseksi”. Näkyvimmissä tehtäviss hän oli Suomen Valtakunnan Urheiluliiton (SVUL) puheenjohtajana 1982-1993 (varapuheenjohtajana 1961-1982), Suomen Olympiakomitean puheenjohtajana 1969-1984 (varapuheenjohtajana 1965-1968), Suomen Urheiluliiton (SU) puheenjohtajana 1965-1974 sekä Veikkauksen toimitusjohtajana 1973-1990.Hän sai kauppaneuvoksen arvon vuonna 1976. Sotilasarvoltaan hän on kapteeni. Jukka Uunila eli ensimmäiset vuodet keskellä Himangan kirkonkylää, Keski-Pohjanmaalla, jossa vasemmistolaisuus ei tunnetusti ole koskaan ollut kovin kovassa kurssissa. Kotitalon naapurissa kuitenkin seistä jökötti paikallinen työväentalo. Jukka Uunilan isä Kalle toimi suojeluskunnan aluepäällikkönä ja äiti Sally kansakoulunopettajana. Jukalla oli kaksi veljeä. Perhe harjoitti myös maanviljelyä. Kun perhe muutti Kokkolaan, Uunila kävi viisi vuotta Kokkolan yhteiskoulua. Jukka meni mukaan KPV:n jalkapallotoimintaan. Hänen lopulliseksi lajiksi tuli kuitenkin yleisurheilu, päälajina 400 metrin aitajuoksu kansallisella tasolla. Ura jäi lyhyeksi, kun hän ryhty valtakunnallisiin valmennus- ja järjestötehtäviin. Juuri 18 vuotta täyttäneenä nuorukainen Jukka Uunila astui vapaaehtoisena palvelukseen heinäkuun 1. päivänä vuonna 1941. Kaksi viikkoa kului alokkaana Haapajärven Tiitonrannalla ja toiset kaksi aliupseerikoulussa Haapajärven yhteiskoululla. Kunnes sota kutsui. Elettiin jatkosodan hyökkäysvaihetta. Nuori Jukka Uunila joutui heti kättelyssä ankaraan paikkaan, kun hänen rykmenttisnäs jäi kuuluisaan Kiestingin mottiin elokuussa 1941. Sieltä selvittiin, ja tie jatkui Uhtualle, sitten RUK:hn ja sieltä nuorena vänrikkinä Toholammin miesten joukkueenjohtajaksi Syvärille. Lamppilaisten kanssa Uunila vetäytyi Laatokan itäpuolta välirauhan solmiseen saakka. Vielä kuitenkin kutsui Lappi, kun saksalaisten karkottamiseen tarvittiin myös Jukka Uunilaa. Yli kolmen vuoden reissu päättyi Rovanimellä marraskuussa 1944. Laiva toi 21-vuotiaan veteraanin Kemistä Kokkolaan, jossa sotisopa lopullisesti riisuttiin. Sodan jälkeen maaliskuun alussa 1946 Jukka Uunilasta tuli kolmen kuukauden pestillä Keski-Pohjanmaan piirin päätoiminen yleisurheilun piirivalmentaja. Kesäkuussa tontti laajeni, kun SUL:n päävalmentaja Armas Valste tarjosi Uunilalle SUL:n Pohjois-Suomen aluevalmentajan pestiä. Sen myös sai ja jatkoi tehtävässä 11 vuotta. Sitten toimenkuva laajeni uusille aloille. Pohjanmaan urheiluopiston johtajana Kuortaneella Uunila toimi vuosina 1949-1960. Uunila kutsuttiin Ilkka Oy:n toimitusjohtajaksi 1961. Hän toimi Oy Laatulaatta Ab:n toimitusjohtajana 1962-1964, Oy Kvartto Ab:n toimitusjohtajana 1962-1973. Veikkauksen ykkösmieheksi Uunia nousi vuonna 1973 ja jatkoi tehtävässä aina vuoteen 1990 saakka. Valtion urheiluneuvoston jäsenenä hn oli 1967-1973, varapuheenjohtajan 1971-1972. Jukka Uunila valittiin Urheiluliiton johtokuntaan ilmeisesti kaikkien aikojen nuorimpana, 27-vuotiaana, vuonna 1951. Hän tuli SUL:n puheenjohtajaksi 1965, kun suomalainen yleisurheilu oli heikommalla tasolla kuin koskaan ennen, esimerkiksi vuoden 1966 EM-kilpailuista Budabestistä ei saatu yhtään mitalia. Puheenjohtaja Jukka Uunila käynnisti 1960-luvun lopussa SUL:n kehittämisohjelman, johon liittyivät organisaation uudistaminen, taloustilanteen kohentaminen, valmentajakoulutuksen lisääminen, yleinen johtamiskoulutus myös piiri- ja seuratasolla sekä urheilijoiden harjoitusmahdolllisuuksien parantaminen esimerkiksi uuden stipendijärjestelmän avulla. Puheenjohtaja Jukka Uunila hankki Suomeen maailmankuulun kestävyysjuoksuvalmentajan Arthur Lydiardin Uudesta Seelannista. Lydiard sai aikaan peritneisen kestävyysjuoksun uuden nousun, jonka tuloksena olivat Juha Väätäisen menestykset Helsingin E-kisoissa 1971 sekä Lasse Virenin ja Pekka Vasalan voitot Munchenin olympiakisoissa 1972. Uunila jätti SUL:n puheenjohtajuuden 1974, kun Suomi oli saavuttanut laajaa menestystä EM-kilpailuissa Roomassa. Olympiakomitean puheenjohtaja Jukka Uunila samalla tavalla uudisti järjestön organisaatiota ja kohensi sen taloutta. Hän oli 1950- ja 1960-luvuilla olympiajoukkueiden johtotehtävissä (joukkueen ylijohtaja Mexicossa 1968), ja on ollut paikalal kaikkiaan 20 olympiakisoissa. Uuden keskusjärjestön SVUL.n puheenjohtajana Jukka Uunila joutui 1990-luvun alussa näkemään suurimman aattellisen järjestön taloudellisen tuhon, kun nousukauden aikaan SVUL sijoitti lainarahalla varojaan erilaisiin toimistotaloihin, laskettelukekuksiin ja kelomajoihin, jotka 1990-luvun alun talouslamassa joutuivat ylivoimaisiin vaikeuksiin. Vuonna 1993 perustettiin uusi keskusjärjestö Suomen Liikunta j Urheilu (SLU) Uunilan johtama SVUL oli kuiten lähes konkurssitilassa, eikä se lähtenyt SLU:n jäseneksi. SVUL:n toiminta loppui käytännössä 1993, vaikka järjestöä ei ole koskaan virallisesti lakkautettu. Veikkauksen toimitusjohtajana Jukka Uunila oli kehittämässä perinteisen vakioveikkauksen ja loton oheen runsaasti uusia pelimuotoja. Veikkauksen liikevaihto ja tuotto monikertaistuivat hänen aikanaan. Uunilan heikko puoli oli kielitaidon puute, Sen takia hän ei koskaan päässyt kansainvälisiin johtotehtäviin. Uunila sai kauppaneuvoksen arvon vuonna 1976. Veikkauksen ja urheilujärjestöjen johtamisen ohessa hän oli muun muassa Union Öljy Oy:n hallintoneuvoston jäsen ja Tapioa-yhtiöiden hallintoneuvoston pitkaikainen varapuheenjohtaja. Hänelle on myönnetty Suomen urheilun suuri ansioristi vuonna 1983. Vuonna 2008 Uunila palkittiin Suomen urheilugaalassa Elämänurapalkinnolla työstään urheilun parissa, Hän on Suomen Urheiluliiton kunniapuheenjohtaja. Jyvskylän yliopistossa hän sai 1982 liikuntatitieteiden kunniatohtorin arvon. Lähdeaineisto: Wikipedia, ja Tähdet kertovat ISBN 951-98997-2-3

Jukka Uunila – aikansa merkittävin urheilujohtaja

Jukka Uunilan muotokuvan on maalannut taitelija Rositsa Tancheva. Muotokuva on Erkki Ahon taidegalleriassa Kalajoella.

Uunila, Jukka (1923–)

Kauppaneuvos, liikuntatieteiden kunniatohtori, Veikkauksen toimitusjohtaja, urheilujohtaja

Jukka Uunila voi sanoa perustellusti 1900-luvun jälkipuoliskon merkittävimmäksi kotimaisilla areenoilla toimineeksi suomalaiseksi urheilujohtajaksi. Hän vaikutti SUL:n, Suomen Olympiakomitean ja SVUL:n johtotehtävissä yli 40 vuoden ajan. Uunila vaikutusvaltaa lisäsi Oy Veikkaus Ab:n toimitusjohtajuus. Uunila on ollut ennen kaikkea yleisurheilumies ja huippu-urheilun edunvalvoja.

Jukka Uunila syntyi suojeluskunnan aluepäällikkönä toimineen isän ja opettajaäidin esikoisena valkoisen kenraalin C. G. Mannerheimin syntymäpäivänä 1923. Varhaisimmat vuotensa hän vietti Keski-Pohjanmaan Himangalla. Yleisurheilu ja penkkiurheilu kuuluivat Uunilan ja hänen veljiensä harrastuksiin. Oppikoululaisena Kokkolassa toiseksi tärkeäksi lajiksi tuli jalkapallo.

Uunila lähti suorittamaan asevelvollisuuttaan vapaaehtoisena täytettyään 18 vuotta 1941. Lyhyen koulutuksen jälkeen hänet komennettiin alikersanttina rintamalle Kiestingin suunnalle. Uunila kävi Reserviupseerikoulun jatkosodan aikana ja oli Jyväskylässä kevätkesällä 1944 urheilu-upseerikoulutuksessa, joka keskeytyi Puna-armeijan suurhyökkäyksen alettua. Uunila osallistui myös Lapin sotaan.

Sotien päätyttyä Uunila hakeutui koulutukseen Vierumäen urheiluopiston liikuntaneuvojakurssille, jolta hän valmistui helmikuussa 1946. Hän toimi aluksi lyhyen aikaa SVUL:n Keski-Pohjanmaan piirin piirivalmentajana ja 1946─1949 SUL:n aluevalmentajana. Uunilasta tuli 1949 juuri perustetun Kuortaneen urheiluopiston ensimmäinen johtaja.

Nuoren miehen tarmokkuus kiinnitti huomiota SUL:ssa. Uunila nousi SUL:n hallituksen jäseneksi 27-vuotiaana 1951. Uunila saavutti SUL:ssa nopeasti vahvan aseman. Helsingin olympiakisoissa hän toimi jo Suomen yleisurheilumaajoukkueen varajohtajana. Maaottelumiehistöjä hän johti 1951─1964 yli 50 kertaa ja olympiajoukkuetta Mexico Cityn kisoissa 1968. Uunilasta tuli 1950-luvulla myös SUL:n valmennusvaliokunnan puheenjohtaja.

Kuortaneen urheiluopiston johtajan paikalta Uunila siirtyi lehtiyhtiö Ilkan toimistojohtajaksi 1960. Kaksi vuotta myöhemmin Uunila sai kutsun Oy Veikkauksen Ab:n tytäryhtiön Kvartton johtoon. Muutto Helsinkiin paransi mahdollisuuksia toimia urheilujohtajana. Uunilasta oli tullut SVUL:n varapuheenjohtaja 1961.

SUL:n puheenjohtajaksi Uunila valittiin 1965 ja samana vuonna hänestä tuli myös Olympiakomitean varapuheenjohtaja. Suomen yleisurheilu eli tuolloin taantumakautta ja muun muassa Ruotsi voitti Suomen maaottelussa 12 vuoden tauon jälkeen. Suomen joukkue jäi 1966 Budapestin EM-kisoissa mitaleitta. Uunila koki myös, että yleisurheilu oli menettämässä asemiaan jalkapallolle ja pesäpallolle.

Näytti ilmeiseltä, että vanhoin keinoin ei enää voitu odottaa menestystä. Uunila lähti reippain ottein uudistamaan sekä valmennusta että johtamista. Tavoitteena oli parantaa huipulle tähdänneiden urheilijoiden valmentautumisedellytyksiä. Tilanteeseen oli mahdollista vaikuttaa sekä Uunilan johtoonsa saaman Olympiakomitean valmennusvaliokunnan että SUL:n kautta. SUL:n uudistamiseen hän haki vaikutteita yritysmaailmasta, josta omaksumiaan tavoitejohtamisen oppeja hän ryhtyi soveltamaan.

Uunilan mukaan urheilun arvostus mitataan suomalaisten silmissä nimenomaan yleisurheilussa ja erityisesti kestävyysjuoksumenestyksellä. Hän pestasi tunnetun uusiseelantilaisen juoksuvalmentajan Arthur Lydiardin nostamaan suomalaisen juoksun tasoa. Uunila pohjusti asian niin, että SUL:n luottamusmiehet hyväksyivät 1967 kallispalkkaisen Lydiardin tulon Suomeen. Lydiardin palkkaaminen herätti kuitenkin myös närää ja nähtiin suomalaisen valmennusosaamisen väheksyntänä.

Lydiardin kausi toimi Uunilan käsityksen mukaan ennen kaikkea herätteenä, joka pohjusti sekä 1970-luvun kestävyysjuoksumenestystä että hölkkäinnostusta. Uunilan vuoteen 1974 kestäneelle SUL:n puheenjohtajakaudelle osuivat Juha Väätäisen EM-menestys 1971 ja Lasse Virénin sekä Pekka Vasalan olympiavoitot 1972.

Olympiakomitean puheenjohtajaksi Uunila nousi 1969. Hänen valintansa kohtasi yllättävää vastustusta viime vaiheissa. Komitean väistyvä puheenjohtaja Akseli Kaskela ja Erik von Frenckell yrittivät ajaa paikalle Olavi J. Mattilan, vaikka Uunilalla oli komitean jäsenliittojen vahva tuki. Uunila voitti vaalin äänin 32─22.

Olympiakomitea muuttui Uunilan puheenjohtajakaudella olympiamatkojen järjestelytoimistosta koko olympiadin ajan aktiivisesti toimivaksi järjestöksi. Urheilijoiden valmentautumisen perustaksi luotiin silloisten tiukkojen amatöörisääntöjen ehdot täyttänyt stipendijärjestelmä. Lisäksi Urheilijoiden Ammattienedistämissäätiö aloitti toimintansa.

Uunila olisi halunnut keskittää valmennusta vielä enemmän lajeihin, joissa suomalaisurheilijoiden menestysmahdollisuudet olivat parhaat. Etusijalla olisivat siten olleet yksilölajit tai urheilumuodot, joissa kansainvälinen kilpailu on suhteessa vähäisempää, kuten pohjoismaiset talvilajit. Uunila ei kuitenkaan halunnut unohtaa kiristyvästä kilpailusta huolimatta yleisurheilua ja painia, joilla on pitkät kansalliset perinteet. Vaikutteita ajatteluun antoi Saksan demokraattisen tasavallan mitalimäärän maksimointiin tähdännyt urheilupolitiikka.

Oy Veikkaus Ab:n toimitusjohtaja Uunilasta tuli 1973. Valintaa edelsi poliittinen peli ja viime kädessä sen varmisti pääministeri Kalevi Sorsan (sos. dem.) antama hyväksyntä nimityspaketille, jossa SDP, Keskustapuolue ja SKDL saivat johtajanpaikat. Uunila hoiti toimitusjohtajan tehtävää vuoteen 1990.

Vuoden 1982 alussa Uunila sai johtoonsa urheilun suurimman keskusjärjestön SVUL:n. Urheilun keskusjärjestöt olivat tuolloin valtansa huipulla. Vuoden 1980 alussa voimaantullut liikuntalaki takasi niille pääroolin liikuntatoiminnan järjestäjinä ja rahoituksen vakaan kasvun. Urheilujärjestöjen henkilökunta kasvoikin nopeasti 1970─80-luvuilla Veikkauksen 1971 markkinoille tuoman Lotto-pelin tuoton ansiosta. Keskeisten urheilujohtajien valtaa kuvaa se, että 1980-luvulla Uunila sopi TUL:n puheenjohtajan Matti Ahteen sekä järjestöjen pääsihteerien Mauri Oksasen ja Ossi Sjömanin kanssa järjestömäärärahojen jaosta.

Uunilan toimintaa urheilujohtajana voi luonnehtia käytännönläheiseksi, menestyshakuiseksi ja urheilulähtöiseksi. Uunila varmisti omalla panoksellaan, että SVUL ja TUL saivat aikaan yhteistoimintasopimuksen kesällä 1966. Olympiakomiteassa hän toimi TUL:n edustuksen lisäämiseksi. Kun keskusjärjestöjen yhdistyminen näytti epätodennäköiseltä, niin oli järkevää toimia ristiriitoja lieventäen. Puoluepolitiikasta Uunila pysytteli erossa. Hän on määritellyt ainoaksi puolueekseen ”urheilupuolueen”.

Uunilan asemaa vahvisti se, että hän osasi koota lähipiiriinsä henkilöitä, jotka tukivat hänen päämääriään. Komitean ensimmäiseksi valmennuspäälliköksi Uunila ajoi 1969 Kalevi Tuomisen. Carl-Olaf Homén hoiti Olympiakomitean pääsihteerin tehtäviä oman toimensa ohella 1969─1973. Sittemmin Homén toimi SUL:n ja Olympiakomitean johdossa. Olympiakomitean varapuheenjohtajan tehtävää 1973─1980 hoitaneella Pertti Paloheimolla oli hyvät suhteet Urho Kekkoseen. Olympiakomitean ensimmäiseksi päätoimiseksi pääsihteeriksi Uunila järjesti 1977 eteläpohjalaisen Kosti Rasinperän. Hän oli myös SUL:n ja Olympiakomitean johdossa toimineen Tapani Ilkan taustavoima. Uunilalle oli lisäksi hyvät suhteet Opetusministeriöön. Kokoomuspoliitikko Harri Holkeri kuului Uunilan lenkkiseurueeseen.

Urheilupolitiikkaa tarkasti seuranneeseen Urho Kekkoseen Uunilalla oli etäinen suhde. Hän antaa kuitenkin Kekkoselle tunnustusta ”ainoana presidenttinä”, joka on tosissaan edistänyt urheiluasioita. Uunila ei pannut pahakseen, jos häntä kutsuttiin toisinaan julkisuudessa ”urheilun Kekkoseksi”. Uunilan on myös sanottu olevan hyvä puhuja, mutta huono kuuntelija.

Luottamusmiehiin ja kenttäväkeen on vedonnut Uunilan kiistaton karisma. Kookkaalla ja johtajanoloisella miehellä on ollut kykyä pelkistää asiat iskulauseiksi ja sitkeyttä toistaa viestinsä yhä uudelleen. Uunila kiersi vuodesta toiseen ahkerasti kenttää. Epävirallisissa yhteyksissä Uunila heittää urheilumiehille ominaista, toisinaan kovaakin herjaa. Arvostusta on lisännyt se, että Uunilan laaja-alainen lajituntemus on Suomen ehdotonta huippua. Hän on myös kuntoliikunnan harrastaja, jolle kertyi hiihtokilometrejä 1970-luvulla talvikaudessa yli 2000. Rintamamiehenä hänellä on ollut samat kokemukset kuin suurella osalla aikalaisistaan, mikä on osaltaan lisännyt uskottavuutta.

Uunilalla oli johtajana kentän vankka tuki, minkä vuoksi häntä oli vaikea haastaa puheenjohtajavaaleissa. Tämä kävi ilmi, kun Uunilalle oli tarkoitus löytää vastaehdokas SVUL:n liittokokouksessa 1989 Mikkelissä. Uunila torjui pääsihteeri Mauri Oksasen useiden lajiliittojen avustuksella junaileman yrityksen SVUL:n piirien tuella ja ottamalla esiin urheilun keskusjärjestöjen yhdentymisajatuksen.

Uunilan Mikkelissä pitämä puhe sai urheilun yhdentymiskehityksen liikkeelle. SVUL näytti alkuvaiheessa kykenevän määrittelemään prosessin kulun etenkin sen jälkeen, kun Suomeen muodostettiin Esko Ahon (kesk.) johdolla sinivihreä hallitus 1991. Uunila ja SUL:n puheenjohtaja, työministeri Ilkka Kanerva (kok.) saivat edellisen hallituksen pääministerin Harri Holkerin (kok.) suostumaan Valtion liikuntaneuvoston puheenjohtajaksi. Holkerin päätehtävänä oli viedä läpi urheilun yhdentyminen SVUL:n toivomalla tavalla.

SVUL:n sijoitustoiminnan aiheuttamat talousvaikeudet muuttivat kuitenkin neuvottelujen kulkua, mikä paransi TUL:n asemaa oleellisesti. Velkojien ja valtion kanssa sovituilla järjestelyillä SVUL ja sen omistama Vierumäen urheiluopisto pelastuivat konkurssilta. Uunilan oli kuitenkin myönnyttävä siihen, ettei SVUL lopulta liittynyt marraskuussa 1993 perustetun SLU:n jäseneksi, vaan lakkautti toimintansa. SVUL:n loppuvaiheet ovat himmentäneet Uunilan kuvaa urheilujohtajana. Hän itse on sanonut suhtautuneensa kriittisesti SVUL:n käymiin kasinopeleihin, mutta hän ei toisaalta kuitenkaan käyttänyt arvovaltaansa niiden torjumiseen.

Kansainvälisissä tehtävissä Uunilan toimintaa rajoitti heikko kielitaito. Jukka Rangell toivoi 1966 Uunilan ryhtyvän seuraajakseen Kansainvälisessä olympiakomiteassa, mutta tämä joutui kieltäytymään heikon englannin kielen taidon vuoksi.

Uunila on eläkevuosinaan ottanut kantaa huippu-urheilun tilaan Suomessa. Hänen mielestään arvokisoihin on etenkin 2000-luvulla valittu urheilijoita liian kevein perustein. Työnsä 2010 aloittanut Huippu-urheilun muutostyöryhmä on kuullut Uunilaa asiantuntijana.

Liiteosio

Ahti Juhani (Jukka) Uunila S 4.6.1923 Oulu. V Aluepäällikkö Kalle Uunila ja kansakoulunopettaja Sally Siviä Soini.

Ura. Viisi luokkaa keskikoulua Kokkolan Suomalaisessa Yhteiskoulussa; liikuntaneuvoja 1946; SUL:n aluevalmentaja 1946─49; Kuortaneen Urheiluopiston johtaja 1949─60; Ilkka Oy:n toimitusjohtaja 1960─62; Kvartto Oy:n toimitusjohtaja 1962–73; Oy Veikkaus Ab:n toimitusjohtaja 1973─90.

Luottamustoimet. SUL:n johtokunnan jäsen 1951─64 ja puheenjohtaja 1965─74; SVUL:n varapuheenjohtaja 1961─82 ja puheenjohtaja 1982─93; Olympiakomitean varapuheenjohtaja 1965─69, puheenjohtaja 1969─84; Olympiakomitean valtuuskunnan jäsen 1959─96, puheenjohtaja 1985─96; Valtion urheilulautakunnan jäsen 1966─67; Valtion urheiluneuvoston jäsen 1967─73; Yleisurheilun Tukisäätiön hallituksen jäsen 1953─88; Stadion-säätiön hallituksen jäsen 1976─84; edustajiston jäsen 1963─74 ja 1984─; Urheilijoiden Ammattienedistämissäätiön hallituksen jäsen 1972─2004, puheenjohtaja 2004─07.

Ansiomerkit. Suomen liikuntakulttuurin ja urheilun suuri ansioristi 1982 (kultainen ansioristi 1973); talvisodan muistomitali; jatkosodan muistoristi; SUL:n kultainen ansioristi; SNLL:n kultainen ansiomitali; SVUL:n kultainen ansiomerkki 1966; SVUL:n kunniajäsen 1975; kauppaneuvos 1976; liikuntatieteiden kunniatohtori (Jyväskylä) 1982; Olympiakomitean ja SUL:n kunniapuheenjohtaja; KOK:n Olympic Order 1982; IAAF:n kunniajäsen 1978; Elämänurapalkinto Urheilugaalassa 2008.

Tuotanto. Kansainvälinen 75-vuotias Olympia-aate / Den internationella 75-åriga Olympiska rörelsen / The international 75 years old Olympic movement. Avery Brundagen ja Jukka Uunilan puheet Olympia-aatteen 75-vuotisjuhlassa. Tal av Avery Brundage och Jukka Uuni. Olympiakomitea, Helsinki 1968; Tahkon hengessä. Ideointi ja toteutus Jukka Uunila et al. Suomen Urheilutoimittajain Liitto, Helsinki 1981.

Toimittanut: Pohjanmaan Urheiluopisto 1950, Kuortaneen Urheiluopisto 1970, 20 [vuotta]. Toimituskunta: Matti Lähdesmäki, Jukka Uunila ja Veli Kaakinen. Kuortaneen Urheiluopisto, Kuortane 1970.

Urheilusaavutukset: –

Julkiset muotokuvat ja muistomerkit: –

Henkilön mukaan nimetty: –

Lähteet. Nurmela Kari A. Jukka Uunila, Urheilujohtaja. Weilin+Göös, Helsinki 1979; Kokkonen Jouko, Pyykkönen Teijo. Suomalainen urheilujohtaja itse asiasta kuultuna. Liikuntatieteellisen Seuran Impulssi no. 24. Liikuntatieteellinen Seura, Helsinki 2011; Kulha Keijo K. Urheilujärjestöjen kujanjuoksu – urheilun rakenneuudistus 1989─1993. Suomen Urheilumuseosäätiön julkaisu n:o 14. Suomen Urheilumuseosäätiö, Helsinki 1995.

Kirjoittaja(t): Jouko Kokkonen

Julkaistu 20.12.2017

Artikkelitekstin pituus: 9956 merkkiä
Urheiluvaikuttajat-verkkojulkaisu
Suomen urheiluhistoriallinen seura ry

JUKKA UUNILA (S. 4.6.1923)

https://www.urheilumuseo.fi/nayttelykappale/jukka-uunila-s-4-6-1923/

Uunila, Jukka

https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/1797

Jukka Uunila, urheilujohtaja

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/11/10/jukka-uunila-urheilujohtaja

90 vuotta täyttänyt Uunila huolissaan olympiaurheilusta

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/90-vuotta-tayttanyt-uunila-huolissaan-olympiaurheilusta/4194588#gs.cjopk1

Kauko Alajoki – 84 maaottelun mies

Kauko Alajoki on syntynyt 25.9.1947 Kalajoella. Kauko on vain 185 cm pitkä keskitorjuja. Hän on pelannut seuraavissa seuroissa: Kalajoen Junkkarit, GVK Tapper (Göteborg), Kokkoln Jymy, Lahden Kimmo, Kokkolan Tiikerti, Seinäjoen Maila-Jussi (pelaajana ja valmentajana), Kurikan Ryhti, Ähtärin Mesikämmenet, Lapuan Virkiä, Kauhavan Wisa (valmentajana). Kauko Alajoki pelasi vuosina 1973-78 84 A-maaottelua. Hän oli Suomen EM-joukkueen parhaimmistoa kotikisoissa syksyllä 1977. Hän pelasi urallaan yhteensä kolme kautta SM-sarjassa 1973-74 Lahden Kimmossa, 1981-82 ja 1987-88 SMJ:ssä. Kokkolan Tiikereissä hän pelasi kolme kautta vuosina 1974-77 kakkos- ja ykkössarjassa.

Kauko Alajoki oli ihme ponnistaja, pomppu paikaltaan oli 100 cm. Yleisurheilussa Kauko Alajoen ennätykset olivat: 100 m 10,9, 200 m 22,2, pituus n. 7 m, korkeus 191 cm ja 110 m aidat 15,4.

Kalajoen Junkkarien lentopallo eli parasta menestyskauttaan 1970-luvulla, jolloin seura oli lähes koko ajan kakkossarjassa ja ylti muutaman kerran sen kärkipäähän. Junkkareiden 1970-luvun parhaissa joukkueissa pelasivat Tapio Salmela, Seppo Salmela, Eero Salmela, Ilkka Salmela, Kauko Siermala, Tapani Siermala, Esa Siermala, Juhani Alasuvanto, Heikki Isopahkala, Pauli Piirala, Timo Väre, Jorma Myllylä, Veli Ainali ja Seppo Saarinen. Vaikka joukkueen pelaajat olivat kalajokisia , niin Torvenkylän osuus oli huomattavan suuri.
Lentopallon suosiosta 1970-luvulla Kalajoella osoitti sekin, että Junkkarien A-pojat saavuttivat 1975 SM-hopeaa vain Luolajan Kajastuksen ollessa edellä. Joukkueessa pelasivat Seppo Saarinen, Veli Anttila, Juhani Alasuvanto, Asko Kärjä, Hannu Mäntymäki, Timo Rahkola ja Timo Väre. Heistä Saarinen eteni myöhemmin mestaruussarjaan Oulun Kiskon joukkueessa.
84 A-maaottelun ja satojen mestaruussarjapelien pelaaja Kauko Alajoki lähti taipaleelleen Kalajoelta.

Kuusikymmentäluvun lopussa autonasentajaksi ammattikurssilla Nivalassa valmistunut Alajoki muutti Kokkolaan Hankkijalle töihin. Keväällä 1969 hän meni naimisiin Anja Haukilahden kanssa. Lentopalloilija Kauko Alajoki ei tuolloin ollut. Hänestä piti tulla yleisurheilija. Hän aloitti pituushyppääjänä ja lopetti pikajuoksijana. Yleisurheilutreenien lomassa toki pelattiin lentopalloa Rahjankylällä kesäisin. 1960-luvun lopussa Suomen maaseutu tyhjeni kovaa vauhtia. Moni muutti Ruotsiin. Myös Kauko Alajoki suuntasi matkansa Ruotsiin. Kruunuja vuoltiin monille suomalaisille tutussa paikassa Volvon tehtailla Göteborgissa. Länsinaapurisssa yleisurheilija Kauko Alajoesta alettiin muovata lentopalloilijaa. Alajoki oli Ruotsissa kaksi vuotta. Toisena vuotena hän pelasi jo sikäläisessä mestaruusrajajoukkueessa GVK Tapperissa. Kaksi vuotta riitti Ruotsissa ja syksyllä 1971 Kauko Alajoki vahvisti Kokkolan Jymyn rivejä.

1970-luvun alussa lentopallon toiseksi ylin sarjataso oli kakkossarja. Ykkössarja perustettiin vasta 1975. Kokkolan Jymy pelasi kakkossarjassa vuosikymmenen alussa, mutta suurta henegenpaloa ei emäseurassa lentopalloa kohtaan tunnettu. Kauko Alajoki pelasi Lahden Kimmojen riveissä SM-sarjaa vuosina 1973-1974. Vuonna 1973 itsenäisyyspäivänä Kauko Alajoki sopi Ville Porasen kanssan Kalajoella, että Kauko Alajoki tulee takaisin Kokkolaan ja sinne perustetaan lentopallon erikoisseura. Kauko Alajoki tuli takaisin ja keväällä 1974 Kokkolan Tiikerit näki päivänvalon. Kauko Alajoen, Tapio ja Seppo Salmelan, Pekka Topparin, Jaakko Ojatalon ja kumppanien ryydittämänä petopaidat saivat neitsytkaudelleen lentävän lähdön. Seuraavalla kaudella Kokkolan Tiikerit pelasivat jo uudessa ykkössarjassa. Kokkolan urheilutalo täyttyi innokkaista faneista, jotka saivat hurrata Kauko Alajoen hurjille patereille. Tiikerit nousi SM-sarjaan vuonna 1978. Tiikerit pelasi pääsarjassa neljä kautta.

Kauko Alajoki muutti Seinajoelle vuosi ennen Tiikereiden nousua SM-sarjaan. Kauko Alajoki muutti Seinäjoelle puhtaasti työn perässä. Kauko Alajoen maajoukkueura hiipui vuonna 1978. Seinäjoella pelaajavalmentaja Kauko Alajoen johdolla Maila-Jussit nousi kohtisuoraan sarjaporras kerrallaan kohti parrasvaloja. SM-sarjan portit avautuivt keväällä 1981. Seuraavalla kaudella Kauko Alajoki pääsi maistelemaan seitsemän vuoden tauon jälkeen mestaruussarjan ilmapiiriä. Ikävuosia miehellä oli kauden alkaessa 34. Kauko Alajoella oli valmentajan kanssa erilaisia näkemyksiä ja niinpä hän lähti Maila-Jusseista. Kauko Alajoki siirtyi Kurikan Ryhdin ykkössarjajoukkueeseen. Pesti Kurikassa kesti vain vuoden. Ryhti ole enemmänkin hiihtoseura eikä halunnut satsata lentopalloon. Kauko Alajoki siirtyi Ähtärin Mesikämmenien joukkueeseen. Kauko Alajoen opissa joukkue kipusi aivan SM-sarjan kynnykselle. Mesikämmenet menetti kauden jälkeen pääpassarinsa ja myös Kauko Alajoki vaihtoi maisemaa. Lapuan Virkiän puikossa hän ohjasi nuorta porukkaa kolmos- ja kakkossarjoissa. Kaudella 1987-88 40-vuotias konkari pelasi vielä kauden Maila-Jussien SM-sarjamiehistössä. Siihen kauteen Alajoen pelaajaura päättyi.

Lähdeaineisto Tähdet kertovat ISBN 951-98977-2-3