Merkkihenkilöitä

Jukka Uunila – urheiluvaikuttaja

2011-12-26T09:05:00.001+02:00

Jukka Uunila (s.4. Kesäkuuta 1923) on suomalainen urheiluvaikuttaja, jota vaikutusvaltansa ja uransa keston vuoksi on kutsuttu myös ”urheilun Kekkoseksi”. Näkyvimmissä tehtäviss hän oli Suomen Valtakunnan Urheiluliiton (SVUL) puheenjohtajana 1982-1993 (varapuheenjohtajana 1961-1982), Suomen Olympiakomitean puheenjohtajana 1969-1984 (varapuheenjohtajana 1965-1968), Suomen Urheiluliiton (SU) puheenjohtajana 1965-1974 sekä Veikkauksen toimitusjohtajana 1973-1990.Hän sai kauppaneuvoksen arvon vuonna 1976. Sotilasarvoltaan hän on kapteeni.

Jukka Uunila eli ensimmäiset vuodet keskellä Himangan kirkonkylää, Keski-Pohjanmaalla, jossa vasemmistolaisuus ei tunnetusti ole koskaan ollut kovin kovassa kurssissa. Kotitalon naapurissa kuitenkin seistä jökötti paikallinen työväentalo. Jukka Uunilan isä Kalle toimi suojeluskunnan aluepäällikkönä ja äiti Sally kansakoulunopettajana. Jukalla oli kaksi veljeä. Perhe harjoitti myös maanviljelyä. Kun perhe muutti Kokkolaan, Uunila kävi viisi vuotta Kokkolan yhteiskoulua. Jukka meni mukaan KPV:n jalkapallotoimintaan. Hänen lopulliseksi lajiksi tuli kuitenkin yleisurheilu, päälajina 400 metrin aitajuoksu kansallisella tasolla. Ura jäi lyhyeksi, kun hän ryhty valtakunnallisiin valmennus- ja järjestötehtäviin.

Juuri 18 vuotta täyttäneenä nuorukainen Jukka Uunila astui vapaaehtoisena palvelukseen heinäkuun 1. päivänä vuonna 1941. Kaksi viikkoa kului alokkaana Haapajärven Tiitonrannalla ja toiset kaksi aliupseerikoulussa Haapajärven yhteiskoululla. Kunnes sota kutsui. Elettiin jatkosodan hyökkäysvaihetta. Nuori Jukka Uunila joutui heti kättelyssä ankaraan paikkaan, kun hänen rykmenttisnäs jäi kuuluisaan Kiestingin mottiin elokuussa 1941. Sieltä selvittiin, ja tie jatkui Uhtualle, sitten RUK:hn ja sieltä nuorena vänrikkinä Toholammin miesten joukkueenjohtajaksi Syvärille. Lamppilaisten kanssa Uunila vetäytyi Laatokan itäpuolta välirauhan solmiseen saakka. Vielä kuitenkin kutsui Lappi, kun saksalaisten karkottamiseen tarvittiin myös Jukka Uunilaa. Yli kolmen vuoden reissu päättyi Rovanimellä marraskuussa 1944. Laiva toi 21-vuotiaan veteraanin Kemistä Kokkolaan, jossa sotisopa lopullisesti riisuttiin.

Sodan jälkeen maaliskuun alussa 1946 Jukka Uunilasta tuli kolmen kuukauden pestillä Keski-Pohjanmaan piirin päätoiminen yleisurheilun piirivalmentaja. Kesäkuussa tontti laajeni, kun SUL:n päävalmentaja Armas Valste tarjosi Uunilalle SUL:n Pohjois-Suomen aluevalmentajan pestiä. Sen myös sai ja jatkoi tehtävässä 11 vuotta. Sitten toimenkuva laajeni uusille aloille. Pohjanmaan urheiluopiston johtajana Kuortaneella Uunila toimi vuosina 1949-1960. Uunila kutsuttiin Ilkka Oy:n toimitusjohtajaksi 1961. Hän toimi Oy Laatulaatta Ab:n toimitusjohtajana 1962-1964, Oy Kvartto Ab:n toimitusjohtajana 1962-1973. Veikkauksen ykkösmieheksi Uunia nousi vuonna 1973 ja jatkoi tehtävässä aina vuoteen 1990 saakka. Valtion urheiluneuvoston jäsenenä hn oli 1967-1973, varapuheenjohtajan 1971-1972.

Jukka Uunila valittiin Urheiluliiton johtokuntaan ilmeisesti kaikkien aikojen nuorimpana, 27-vuotiaana, vuonna 1951. Hän tuli SUL:n puheenjohtajaksi 1965, kun suomalainen yleisurheilu oli heikommalla tasolla kuin koskaan ennen, esimerkiksi vuoden 1966 EM-kilpailuista Budabestistä ei saatu yhtään mitalia. Puheenjohtaja Jukka Uunila käynnisti 1960-luvun lopussa SUL:n kehittämisohjelman, johon liittyivät organisaation uudistaminen, taloustilanteen kohentaminen, valmentajakoulutuksen lisääminen, yleinen johtamiskoulutus myös piiri- ja seuratasolla sekä urheilijoiden harjoitusmahdolllisuuksien parantaminen esimerkiksi uuden stipendijärjestelmän avulla.

Puheenjohtaja Jukka Uunila hankki Suomeen maailmankuulun kestävyysjuoksuvalmentajan Arthur Lydiardin Uudesta Seelannista. Lydiard sai aikaan peritneisen kestävyysjuoksun uuden nousun, jonka tuloksena olivat Juha Väätäisen menestykset Helsingin E-kisoissa 1971 sekä Lasse Virenin ja Pekka Vasalan voitot Munchenin olympiakisoissa 1972. Uunila jätti SUL:n puheenjohtajuuden 1974, kun Suomi oli saavuttanut laajaa menestystä EM-kilpailuissa Roomassa.

Olympiakomitean puheenjohtaja Jukka Uunila samalla tavalla uudisti järjestön organisaatiota ja kohensi sen taloutta. Hän oli 1950- ja 1960-luvuilla olympiajoukkueiden johtotehtävissä (joukkueen ylijohtaja Mexicossa 1968), ja on ollut paikalal kaikkiaan 20 olympiakisoissa. Uuden keskusjärjestön SVUL.n puheenjohtajana Jukka Uunila joutui 1990-luvun alussa näkemään suurimman aattellisen järjestön taloudellisen tuhon, kun nousukauden aikaan SVUL sijoitti lainarahalla varojaan erilaisiin toimistotaloihin, laskettelukekuksiin ja kelomajoihin, jotka 1990-luvun alun talouslamassa joutuivat ylivoimaisiin vaikeuksiin. Vuonna 1993 perustettiin uusi keskusjärjestö Suomen Liikunta j Urheilu (SLU) Uunilan johtama SVUL oli kuiten lähes konkurssitilassa, eikä se lähtenyt SLU:n jäseneksi. SVUL:n toiminta loppui käytännössä 1993, vaikka järjestöä ei ole koskaan virallisesti lakkautettu.

Veikkauksen toimitusjohtajana Jukka Uunila oli kehittämässä perinteisen vakioveikkauksen ja loton oheen runsaasti uusia pelimuotoja. Veikkauksen liikevaihto ja tuotto monikertaistuivat hänen aikanaan. Uunilan heikko puoli oli kielitaidon puute, Sen takia hän ei koskaan päässyt kansainvälisiin johtotehtäviin. Uunila sai kauppaneuvoksen arvon vuonna 1976. Veikkauksen ja urheilujärjestöjen johtamisen ohessa hän oli muun muassa Union Öljy Oy:n hallintoneuvoston jäsen ja Tapioa-yhtiöiden hallintoneuvoston pitkaikainen varapuheenjohtaja. Hänelle on myönnetty Suomen urheilun suuri ansioristi vuonna 1983. Vuonna 2008 Uunila palkittiin Suomen urheilugaalassa Elämänurapalkinnolla työstään urheilun parissa, Hän on Suomen Urheiluliiton kunniapuheenjohtaja. Jyvskylän yliopistossa hän sai 1982 liikuntatitieteiden kunniatohtorin arvon.

Lähdeaineisto: Wikipedia, ja Tähdet kertovat ISBN 951-98997-2-3

Kauko Alajoki – 84 maaottelun mies

2011-12-23T10:19:00.001+02:00

Kauko Alajoki on syntynyt 25.9.1947 Kalajoella. Kauko on vain 185 cm pitkä keskitorjuja. Hän on pelannut seuraavissa seuroissa: Kalajoen Junkkarit, GVK Tapper (Göteborg), Kokkoln Jymy, Lahden Kimmo, Kokkolan Tiikerti, Seinäjoen Maila-Jussi (pelaajana ja valmentajana), Kurikan Ryhti, Ähtärin Mesikämmenet, Lapuan Virkiä, Kauhavan Wisa (valmentajana). Kauko Alajoki pelasi vuosina 1973-78 84 A-maaottelua. Hän oli Suomen EM-joukkueen parhaimmistoa kotikisoissa syksyllä 1977. Hän pelasi urallaan yhteensä kolme kautta SM-sarjassa 1973-74 Lahden Kimmossa, 1981-82 ja 1987-88 SMJ:ssä. Kokkolan Tiikereissä hän pelasi kolme kautta vuosina 1974-77 kakkos- ja ykkössarjassa.

Kauko Alajoki oli ihme ponnistaja, pomppu paikaltaan oli 100 cm. Yleisurheilussa Kauko Alajoen ennätykset olivat: 100 m 10,9, 200 m 22,2, pituus n. 7 m, korkeus 191 cm ja 110 m aidat 15,4.

Kalajoen Junkkarien lentopallo eli parasta menestyskauttaan 1970-luvulla, jolloin seura oli lähes koko ajan kakkossarjassa ja ylti muutaman kerran sen kärkipäähän. Junkkareiden 1970-luvun parhaissa joukkueissa pelasivat Tapio Salmela, Seppo Salmela, Eero Salmela, Ilkka Salmela, Kauko Siermala, Tapani Siermala, Esa Siermala, Juhani Alasuvanto, Heikki Isopahkala, Pauli Piirala, Timo Väre, Jorma Myllylä, Veli Ainali ja Seppo Saarinen. Vaikka joukkueen pelaajat olivat kalajokisia , niin Torvenkylän osuus oli huomattavan suuri.
Lentopallon suosiosta 1970-luvulla Kalajoella osoitti sekin, että Junkkarien A-pojat saavuttivat 1975 SM-hopeaa vain Luolajan Kajastuksen ollessa edellä. Joukkueessa pelasivat Seppo Saarinen, Veli Anttila, Juhani Alasuvanto, Asko Kärjä, Hannu Mäntymäki, Timo Rahkola ja Timo Väre. Heistä Saarinen eteni myöhemmin mestaruussarjaan Oulun Kiskon joukkueessa.
84 A-maaottelun ja satojen mestaruussarjapelien pelaaja Kauko Alajoki lähti taipaleelleen Kalajoelta.

Kuusikymmentäluvun lopussa autonasentajaksi ammattikurssilla Nivalassa valmistunut Alajoki muutti Kokkolaan Hankkijalle töihin. Keväällä 1969 hän meni naimisiin Anja Haukilahden kanssa. Lentopalloilija Kauko Alajoki ei tuolloin ollut. Hänestä piti tulla yleisurheilija. Hän aloitti pituushyppääjänä ja lopetti pikajuoksijana. Yleisurheilutreenien lomassa toki pelattiin lentopalloa Rahjankylällä kesäisin. 1960-luvun lopussa Suomen maaseutu tyhjeni kovaa vauhtia. Moni muutti Ruotsiin. Myös Kauko Alajoki suuntasi matkansa Ruotsiin. Kruunuja vuoltiin monille suomalaisille tutussa paikassa Volvon tehtailla Göteborgissa. Länsinaapurisssa yleisurheilija Kauko Alajoesta alettiin muovata lentopalloilijaa. Alajoki oli Ruotsissa kaksi vuotta. Toisena vuotena hän pelasi jo sikäläisessä mestaruusrajajoukkueessa GVK Tapperissa. Kaksi vuotta riitti Ruotsissa ja syksyllä 1971 Kauko Alajoki vahvisti Kokkolan Jymyn rivejä.

1970-luvun alussa lentopallon toiseksi ylin sarjataso oli kakkossarja. Ykkössarja perustettiin vasta 1975. Kokkolan Jymy pelasi kakkossarjassa vuosikymmenen alussa, mutta suurta henegenpaloa ei emäseurassa lentopalloa kohtaan tunnettu. Kauko Alajoki pelasi Lahden Kimmojen riveissä SM-sarjaa vuosina 1973-1974. Vuonna 1973 itsenäisyyspäivänä Kauko Alajoki sopi Ville Porasen kanssan Kalajoella, että Kauko Alajoki tulee takaisin Kokkolaan ja sinne perustetaan lentopallon erikoisseura. Kauko Alajoki tuli takaisin ja keväällä 1974 Kokkolan Tiikerit näki päivänvalon. Kauko Alajoen, Tapio ja Seppo Salmelan, Pekka Topparin, Jaakko Ojatalon ja kumppanien ryydittämänä petopaidat saivat neitsytkaudelleen lentävän lähdön. Seuraavalla kaudella Kokkolan Tiikerit pelasivat jo uudessa ykkössarjassa. Kokkolan urheilutalo täyttyi innokkaista faneista, jotka saivat hurrata Kauko Alajoen hurjille patereille. Tiikerit nousi SM-sarjaan vuonna 1978. Tiikerit pelasi pääsarjassa neljä kautta.

Kauko Alajoki muutti Seinajoelle vuosi ennen Tiikereiden nousua SM-sarjaan. Kauko Alajoki muutti Seinäjoelle puhtaasti työn perässä. Kauko Alajoen maajoukkueura hiipui vuonna 1978. Seinäjoella pelaajavalmentaja Kauko Alajoen johdolla Maila-Jussit nousi kohtisuoraan sarjaporras kerrallaan kohti parrasvaloja. SM-sarjan portit avautuivt keväällä 1981. Seuraavalla kaudella Kauko Alajoki pääsi maistelemaan seitsemän vuoden tauon jälkeen mestaruussarjan ilmapiiriä. Ikävuosia miehellä oli kauden alkaessa 34. Kauko Alajoella oli valmentajan kanssa erilaisia näkemyksiä ja niinpä hän lähti Maila-Jusseista. Kauko Alajoki siirtyi Kurikan Ryhdin ykkössarjajoukkueeseen. Pesti Kurikassa kesti vain vuoden. Ryhti ole enemmänkin hiihtoseura eikä halunnut satsata lentopalloon. Kauko Alajoki siirtyi Ähtärin Mesikämmenien joukkueeseen. Kauko Alajoen opissa joukkue kipusi aivan SM-sarjan kynnykselle. Mesikämmenet menetti kauden jälkeen pääpassarinsa ja myös Kauko Alajoki vaihtoi maisemaa. Lapuan Virkiän puikossa hän ohjasi nuorta porukkaa kolmos- ja kakkossarjoissa. Kaudella 1987-88 40-vuotias konkari pelasi vielä kauden Maila-Jussien SM-sarjamiehistössä. Siihen kauteen Alajoen pelaajaura päättyi.

Lähdeaineisto Tähdet kertovat ISBN 951-98977-2-3

Oskari Santaholma ja Havula

2010-02-15T10:46:00.013+02:00

Nuori Antti Pahikkala-Santaholma meni 14.1.1864 naimisiin talontyttären Josefiina Amalia Helanderin kanssa, joka oli syntynyt 25.9.1834 Kalajoen Käännänkylässä. Avioliitossa syntyi seuraavat pojat: Matti Sivert 15.11.1864, Juhani Aukusti 6.2.1867, Antti Kustavi 26.12.1873, Olavi (Olli) Vilhelmi 29.12.1875 ja Oskari Henrikki 24.4.1878.

Kauppaneuvos Oskari Santaholma (s. 24.4.1878 – k. 26.8.1956) toimi Santaholma Oy:n toimitusjohtajana. Oskari avioitui 3.6.1905 Siiri Johanna Selinin (s. 4.12.1882 – k. 17.9.1954) kanssa. Siiri Selinin vanhemmat olivat liikemies Adolf Selin ja Brita Johanna Ahlskog.

Käytyään muutaman luokan Oulun suomalaista lyseota Oskari Santaholma kävi Raahen porvari- ja kauppakoulun ja lähti vuoden pituiselle opinto¬matkalle Englantiin 1901. Tämän jälkeen hän aloitti työskentelynsä perheyrityksessä yhdessä isänsä ja neljän veljensä kanssa. Hän toimi aluksi konttoripäällikkönä, ja 1924 hänestä tuli tämän suuren puutavaraliikkeen, A. Santaholma Oy:n, toimitusjohtaja 23.5.1924. Yhtiön omistusoloissa tapahtui huomattava muutos, kun Sivert, Olli ja Oskari Santaholma lunastivat velivainajiensa perillisiltä näiden osakkeet, joten jo 22.3.1926 kolme veljestä omisti koko yhtiön osakepääoman. He muodostivat tästä lähtien yhtiön hallituksen. Kun yhtiö oli näin päässyt sisäisesti lujittumaan, sen toiminta virkosi.

Vuoden 1926 raaka-aineen hankinnat suunnattiin myös Kiiminkijoen latvavesille Puolangalle. Samana vuonna päätettiin ryhtyä ostamaan tukkeja myös Iijoen varrelta. Kevättalvella 1926 päätettiin uudistaa Jokirannan saha Haukiputaalla. Pulavuodet 1930-32 koettelivat yhtiötä, mutta vuodesta 1933 yhtiön voitiin todeta tuottaneen voittoa. Kesäkuussa 1925 Raahen kaupunki oli vuokrannut Pirttiniemen tehdasalueen F.A. Juselius Oy:lle 30 vuodeksi. Vuorineuvos Juselius oli kuollut 8.2.1930. Hänen koko omaisuutensa oli joutunut Sigfried Juselius Säätiön haltuun. Tämä oli ruvennut heti lopettamaan Pirttiniemen sahan toimintaa. Silloin A. Santaholma Osakeyhtiö astui näyttämölle j aosti 9.6.1934 tehdyllä kauppakirjalla sahalaitoksen. Samana päivänä tehdyllä vuokrasopimuksella Raahen kaupunki siirsi yhtiölle ne alueet, jotka se oli aikaisemmin vuokrannut Juseliukselle. Vuokra-ajaksi sovittiin 40 vuotta. Yhtiön toimesta ryhdyttiin heti kunnostamaan sahaa ja hankkimaan sinne raaka-ainietta. Talvisaikaan töissä oli 250 miestä ja kesäaikaan, jolloin myös lastaus- ja tukkityöt olivat käynnissä noin 400 miestä.

Sivert Santaholman kuoltua yhtiön hallitukseen valittiin hänen poikansa Lauri. Hallituksen varajäseniksi valittiin 7.5.1936 Eero Santaholma, metsänhoitaja Einar Nylander ja luutnantti Mauri Lehtosaari. Tilintarkastajiksi valittiin Pentti Santaholma ja Paavo Kiviharju. Pari vuotta myöhemmin yhtiön johdossa tapahtui huomattava muutos. Johtaja Olli Santaholma kuoli Kalajoella kesäkuun 5. päivänä 1940. Hänen poismenonsa jälkeen yhtiökokous valitsi 12.8.1940 yhtiön johtokuntaan Mauri Lehtosaaren ja tämän varajäseneksi rouva Inga Santaholman. Yhtiön johtokunnan kokoonpano oli Oskari Santaholma, Einar Nylander ja Mauri Lehtosaari ja varajäseninä Inga Santaholma, Eero Santaholma ja Paavo Kiviharju.

Tuotantolaitoksia pyrittiin kehittämään. Pienehköjä uudistuksia suoritettiin v. 1936 Jokisuun ja Pirttiniemen saholla, v. 1937 uudenaikaistettiin Jokirannan saha ja seuraavana vuonna Jokisuun ja vuonna 1939 Pierttiniemen ja vielä Jokirannan sahat. Kalajoelle rakennettiin v. 1936 asuinrakennus toimihenkilöitä varten ja v. 1937 yksi työväen asunto. Jokirannan sahalle rakennettiin 1937 hiiltämö, jossa oli 21 miilua. Sydet myytiin Ruotsiin Herrängin Kaivosyhtiölle. Pyhäjoen puuhioketta laivattiin Englantiin ja sitten Ranskaan.

Yhtiön telakalla oli hinaajien ja proomujen rakennustyötä johtanut insinööri Einar Sahlberg, joka oli ollut yhtiön palveluksessa 30 vuotta. Hänen aikanaan oli rakennettu pieniä hinaajia, kuten sopu, Virma, Apu, Nopsa ja Leimu sekä suuremmat hinaajat Ponteva ja Panu. Vuonna 1934 Pitkäniemen Saha Oy:ltä oli ostettu hinaajaksi matkustajahöyryalus Vanttaus. Vuonna 1937 ostettiin vielä hinaaja Aalto. Ensimmäinen omalla tehtaalla rakennettu hinaaja Antti myytiin Turkuun. Proomuja yhtiö rakensi kaikkiaan noin 80.

Syksyllä 1939 yhtiön melkein koko henkilökunta kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Talvisodassa se sitten taisteli eri rintamillamme. Sota muutti myyntitoiminnan perin pohjin. Se esti Englannin kaupan kokonaan. Hollantiin, Tanskaan ja Saksaan voitiin myydä. Jatkosodassa melkein koko henkilökunta oli jälleen mukana. Sahojen toiminta supistui vähiin. Syyskuun 1944 välirauhan jälkeen päästiin hitaasti säännöllisiin oloihin.

Parempien työmahdollisuuksien luomiseksi yhtiö ryhtyi v. 1946 rakentamaan työväen asuntoja. Raahessa ja Haukiputaalla saatiin vuosian 1947-1948 valmiiksi useita rakennuksia. Raahessa v. 1947 15 perheelle ja vuonna 1948 12 perheelle. Jokirannan ja Pirttiniemen sahoille hankittiin v. 1949 selluloosahakkurit jätteiden käyttämiseksi. Työmarkkinoilla sattuneet häiriöt haittasivat tuotantoa, kunnes vuonna 1951 linnarauhan ansiosta saatiin työskennellä rauhassa.

Yhtiön tuotteiden sijoittamisessa maailmanmarkkinoille ulkomaiset agentit ovat suorittaneet arvokkaan työn. Pääasiassa sahatavaran myynnissä yhtiön pääedustajaksi tuli v. 1921 Nino Lincoln & Co Helsingistä. Lincolnin kautta yhtiöllä oli seuraavat ulkomaiset agentit: Isossa Britaniassa ja Irlannissa vuodesta 1922 Hallam, Ramsay & Co, Lontoo, Hollannissa vuodesta 1926 Vrancken & Holm ja pari vuotta myöhemmin K.V. Holm ja herra Holmin kuoltua v. 1951 hänen poikansa K.V.Holm jr, Tanskassa aikaisemmin useita agentteja, vuodesta 1938 Schmidt& Bloch, Kööpenhamina, Saksassa ennen 2. maailmansotaa useita agentteja lyhyen aikaa, vuodesta 1940 H.A. Gratenau, Ranskassa vuodesta 1949 Societe COPAP, Pariisi, Ruotsissa K. Åsander Aktiebolg.Oskari Santaholman johdossa perheyrityksestä kasvoi yksi Pohjois-Suomen suurimpia alallaan.

Kotiseutunsa Kala¬joen ja Keski- sekä Pohjois-Pohjanmaan elinkeinoelämän kehittämisen lisäksi hänen pyrkimyksenään oli kotiseutunsa ja koko isänmaan sivistyselämän ja kaikkien hyvien harrastusten tukeminen. Hän toimi A. Santaholma Oy:n johtokunnan jäsenenä 1911–56, Kalajoen Säästöpankin hallintoneuvoston puheen¬johtajana 1907–12 ja Pohjolan osakepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana 1931–. Hän oli Oulun kauppakamarin hallituksen jäsen ja Kalajoen kunnanvaltuuston jäsen sen perustamisesta alkaen. Hän lisäsi ammattitaitoaan lukuisilla ulkomaanmatkoillaan. Kunnallisneuvoksen arvonimen hän sai 1928 ja kauppaneuvoksen arvonimen 1943.

Katso Havula http://www.vanhaplassi.fi/kohteet

Sahanjohtaja Oskari Santaholman vuonna 1912 rakennuttama asuinhuvila Havula on Kalajoen mielenkiintoisimpia vierailukohteita. Kiinteistö alkuperäisine irtaimistoineen siirtyi Santaholman perikunnalta kunnan omistukseen vuonna 1992. Havula avattiin yleisölle mittavan kunnostuksen jälkeen 1997.

Jugendtyylisessä talossa on keittiön lisäksi 14 huonetta ja noin 700 neliömetriä asuinpinta-alaa kahdessa kerroksessa. Havulassa vierailija voi tutustua paikkakunnan saha- ja teollisuushistoriaan sekä Pohjois-Suomen oloissa harvinaiseen 1910 - 30 -luvun varakkaaseen porvariskotiin alkuperäisine sisustuksineen.

Havula sijaitsee Plassin pohjoispäässä havupuiden ympäröimän piha-alueen suojassa. Pihalta on ollut näköyhteys sahan lautatarha-alueelle. Oskari Santaholma avioitui hämeenlinnalaisen Sigrid Selinin kanssa 1905 ja kotia alettiin suunnitella pian tämän jälkeen. Suunnitelmat tilattiin helsinkiläiseltä arkkitehtitoimisto Palmqvist & Sjöströmiltä.

Havulan sisustus on mielenkiintoinen sekoitus vanhoja tyylihuonekaluja ja uuteen kotiin tilattuja kalustekokonaisuuksia. Arvokkaimpiin kokonaisuuksiin kuuluvat salin 1800-luvun pietarilainen biedermeierkalusto, Arttu Brummerin 1927 suunnittelema ja hämeenlinnalaisen E.Huhdan Puusepäntehtaan valmistamat olohuoneenkalusto ja saman tehtaan toteuttama uusbarokkityylinen ruokasalin kalusto ja isäntäparin makuuhuoneen kalusto. Yläkerran makuuhuoneen uusklassinen kalusto on Nicolai Bomanin höyrypuusepäntehtaan valmistama. Huoneissa on myös alkuperäiset kaakeliuunit, joista useat ovat Rakkolanjoen posliinitehtaan tuotantoa.

Irtaimistoon kuuluu myös runsaasti taideteollista esineistöä, mm. Elsa Eleniuksen ja Greta Lisa Jäderholm-Snellmanin keramiikkaa. Taideteoksista voi mainita Eero Snellmanin 1925 maalaamat muotokuvat talon isäntäparista (Siiri, Oskari), Harald Gallenin, Tyko Sallisen, Antti Favénin, Mikko Asunnan, Arthur Heickelin, Hugo Backmanssonin ja Torsten Wasastjernan maalaukset ja Väinö Aaltosen kipsireliefi.

Katso Havula http://www.vanhaplassi.fi/tiedotteet/havula_esite_verkko.pdf

Lähdeaineisto: Sakari Vapaasalo: A. Santaholma osakeyhtiö 1903-1952

Paavo Ruotsalainen ja Kalajoen käräjät

2010-02-10T22:07:00.006+02:00

Påhl Henrik Ruotsalainen syntyi Lapinlahdella, Maaningan kappeliseurakunnan Tölvänniemen Tuomaalan talossa 9. heinäkuuta 1777. Vanhemmat Vilppu ja Anna olivat raamattunsa taitavaa väkeä, jotka elättivät perhettään kaskiviljelyllä.
Paavon tullessa murrosikään hänen henkinen ahdistuksensa oli ottanut uskonnollisen muodon. Hän tempautui 1796 Telppäs-nimisellä niityllä alkunsa saaneen herätysliikkeen piiriin. Se eikä sen johtoon noussut Juhana Lustig eivät kyenneet antamaan vastauksia Paavon ahdistukseen, joka ihmisten mielestä sai hänet mielipuoliseksi. Hänet leimattiin kylähulluksi, ja häntä alettiin nimittää pilkkanimellä Löyhkä. Paavo Ruotsalainen oli eräänlainen Jumalan hullu. Paavo kulki pitkin kyliä ja seuratuvissa julistamassa salattua Jumalan viisautta, joka oli ilmoitettu vain yksinkertaisille, vaan ei viisaille ja filosofeille. Paavon sanoma oli talonpoikaiskielelle muutettua paavalilaista ristinteologiaa.

Vuonna 1799 Ruotsalainen teki pitkän vaelluksen Jyväskylään seppä Jaakko Högmanin luokse. Tämän, Iijokilaaksosta kotoisin olleen parantajasuvun perillisen huhuttiin olevan väkevä sielunhoitaja. Sepän pajassa Paavo itse kertoi saaneensa avun.
Sepän luota palattuaan Ruotsalainen solmi avioliiton Riitta Ollikaisen kanssa (1777-1833). Perheen elämä Vuorisen torpassa ja sitten Riitan kotitalossa Koskenniemessä oli sangen ankaraa. Ruotsalainen kutsui näitä vuosia ”petäjävapriikin korkeakouluksi”. Leipää jouduttiin valmistamaan männyn nilakerroksesta valmistetusta ”jauhosta”. Ankarien elinolosuhteiden pakottamana Ruotsalainen koetti matkata Puolaan uudisasukkaaksi, mutta häneltä evättiin passi Viipurissa.

Herätykset leimahtelivat vuosisadan ensivuosikymmenillä. Sepän luota palattuaan Ruotsalainen ei heti saanut jalansijaan herätysliikkeessä, mutta vähitellen hänen maineensa alkoi kasvaa. Hänen vaikutuksensa levisi aluksi Savoon ja Pohjois-Karjalaan, lopulta myös Pohjanmaalle ja Helsingin seudulle. Ruotsalainen ajautui ristiriitaan moneen suuntaan, mm. puhdasoppisen kirkon virkamiesten kanssa. Siksi hän matkusti 1822 Pietariin piispa Z. Cygnaeuksen puheille. Seuraavana vuonna Porvoon piispa Molander saapui Savoon tarkastusmatkalle tutkimaan, mitä todella oli tapahtumassa.

Ruotsalaisen naapurit surmasivat tämän pojan Juhanin v. 1830, taustalla lienee piillyt talokiista. Samana vuonna Ruotsalainen oli ostanut Nilsiän Aholansaaren, jota kutsuttiin myös Ruotsalaksi ja Markkalaksi. Aholansaaresta muodostui herätyksen keskuspaikka. Siellä Ruotsalaisen ”ohjelma” muotoutui kypsään asuunsa. Sieltä käsin lähti pitkälle seurataipaleelleen, joka ulottui aina Helsinkiin asti.

Myös kansalliset merkkimiehet, Lönnrot, Runeberg, Snellman ja Topelius huomasivat Ruotsalaisen ja kirjoittivat hänestä, kaksi edellistä kriittisesti, jälkimmäiset myötämielisemmin. Tavatessaan Snellmanin Iisalmen pappilassa Ruotsalainen tokaisi tälle Hegelin filosofiaan innostuneelle ajattelijalle: ”Työ philosphit teette saman selevän Raamatusta ko sika pottuhalmeesta.”

Paavo Ruotsalaisen ja Pohjanmaan nuorten pappien välille syntynyt liitto muutti 1830-luvun alussa nopeasti tilannetta. Herätys ei ollut enää rahvaan liikehdintää, vaan yhä useammat papit ja muutkin säätyläiset olivat mukana. Vuoteen 1836 mennessä Pohjanmaalle oli muodostunut kolme vahvaa herätyskeskusta.

Tärkein oli Malmbergin ja Laguksen työalueilla Nivalassa ja Ylivieskassa, jotka kuuluivat kappeleina Kalajoen seurakuntaan. Helmikuussa 1838 kruununvouti ilmoitti Oulun läänin maaherralle Kalajoen pitäjässä syntyneistä ”yleistä rauhaa ja yleistä viihtymistä häiritsevistä seikoista” ja jätti maaherran päätettäväksi jatkotoimista. Ilmiantaja oli Kalajoen nimismies Niilo Sandman. Pappien asunnoista ja muualtakin oli löytynyt säästölaatikoita. Nimismies kertoi satojen ihmisten kokoontuneen pitkin pitäjää veisaamaan Siionin Virsiä ja lukemaan monenkaltaisia kirjoja. Kuuleman mukaan kokoontuneet luulivat itseään uudestisyntyneiksi, laiminlöivät velvollisuuksiaan ja halveksuivat lähimmäisiään.

Asiaan liittyvä salakähmäisyys huolestutti läänin hallintoa, sillä keräyksiin ei ollut lupaa. Rahat oli toimitettu Ruotsiin. Maaherra Lagerborg piti tilannetta vakavana. Lääninhallitus raportoi prokuraattorinvirastoon, joka käski asettamaan syytteeseen kokousten järjestäjät ja niihin osallistuneet henkilöt.

Oikeusjutut oli nostettu, ja ensi kerran käräjille kokoonnuttiin 6.-9. heinäkuuta 1838 Kalajoen Pihkalan taloon. Kantajana oli maaviskaali Erkki Julius Berg ja pappien takia tuomiokapitulin asiamiehenä kirkkoherra K.K.Elfving. Tuomarina istui hovioikeuden määräämänä K.F.Grönberg. Haasteen olivat saaneet papeista Malmberg, Lagus, Hemming ja Laurin, lisäksi tervahovin hoitaja Roos vaimoineen ja 22 talonpoikaa eri osista pitäjää.

Seuraaviin käräjiin haastettiin myös Durchman ja Paavo Ruotsalainen. Ne määrättiin elokuun kuudenneksi päiväksi. Paavo Ruotsalainen ei tullut paikalle, mutta Durchman ja 35 talonpoikaa tulivat entisten haastettujen lisäksi. Syyttäjän puolella näytöt alkoivat huveta ja Kalajoen käräjät oli saamassa yhä selvemmin poliittisen oikeudenkäynnin luonteen. Paavo Ruotsalainen oli pakoillut virkavaltaa. Käräjät eivät kiinnostaneet.

Vähitellen käräjät alkoivat muistuttaa lähes farssia. Syyttäjä marssitti todistajiaan esiin, heidän lausuntonsa osoittautuivat huhupuheiksi ja ilmeni, että tänne oli tultu makselemaan henkilökohtaisia kaunoja. Heränneet kokoontuivat käräjien aikana jatkuvasti seuroihin veisaamaan Siionin Virsiä, lukemaan ja kuuntelemaan Paavon ja pappien sananselitystä. Yhä enemmän uteliaita virtasi paikalle ja herätys tavoitti uusia ihmisiä.

Alkoi näyttä siltä, että ensimmäisten ilmiantojen tekijät, Kalajoen nimismiehet, olivat ryhtyneet hankkeeseen omien etujensa takia. Herätystä seurannut rikollisuuden ja juopottelun väheneminen oli sotkenut heidän viinakauppansa.

Huhtikuun 9. päivänä alkaneeseen istuntoon syyttäjä oli saanut uusia todistajia, säätyläisiä. Kesäkuussa alkaneisiin seuraaviin käräjiin Berg oli haastanut lisää todistajia. Paavo Ruotsalainen ja pastori Laurin eivät olleet paikalla, joten tuomiota ei voitu julistaa. Tutkimusta jatkettiin elokuun 27. päivänä. Talonpoikien puolustuskirjelmässä torjuttiin kaikki syytökset. Viimeinen istunto päättyi lauantaina 31. elokuuta 1939 ja oikeus julisti tuomionsa seuraavana maanantaina.
Paljon heränneitä ja muita uteliaita oli kerääntynyt käräjätalon pihalle. Koko päivän oli satanut vettä, mutta iltaa kohti taivas selkeni. Syytetyt astuivat ulos käräjätalosta mitään puhumatta tietäen, että oikeus tulisi julistamaan langettavan tuomion. Joku heränneistä aloitti pihalla Lutherin taisteluvirren Miedän linnamm`on Jumala taivaast`. Virren päätyttyä Paavo Ruotsalainen laskeutui polvilleen ja aloitti rukouksen, jossa hän ylisti Jumalan armoa, että hän oli katsonut heidät arvollisiksi kärsimään pilkkaa ja vainoa Jeesuksen nimen tähden. Kun oikeuden virkailijat katsoivat ulos ikkunasta, he näkivät koko suuren ihmisjoukon polvistuneena ja yhtyneenä tähän rukoukseen.

Kalajoen kihlakunnanoikeus antoi päätöksensä, jossa se tuomitsi 80 syytetystä 62 erisuuruisiin sakkoihin. Niiden kokonaissumma oli 3552 ruplaa ja 20 kopeekkaa. Pappien tuomiot jätettiin tuomiokapitulin harkintaa, Laurinia sakotettiin epäkunnioittavasta kielenkäytöstä syyttäjää kohtaan 20 hopeataalarilla, Tervahovin hoitaja Roos, lukkari Salmenius, leskirouva Haggren, itsellismies Kourijärvi ja 28 talonpoikaa saivat 200 hopeataalarin sakon laittomien hartauskokousten järjestämisestä tai niiden sallimisesta tiloissaan. Sapatin rikkomisesta ja osallistumisesta laittomiin kokouksiin saivat lisäsakkoja maallikkosaarnaajina toimineet Pekka Kiuru, Paavo Ruotsalainen ja Matti Kalmare. Paavo Ruotsalaisen sakot kohosivat näin 210 taalariin eli 100 hopearuplaan 80 kopeekkaan. Nimismiehiä loukkaavasta kirjelmästä tuli lisäsakkoja niin, että Paavon sakot olivat yhteensä 110 hopearuplaa 40 kopeekkaa. Varojen puutteessa sakot saattoi korvata 18 päivän vesileipävankeudella. Sakkojen suuruutta kuvaa se, että perunkirjoituksissa ilmoitetun maatilan arvo oli tuohon aikaan alle 50 ruplaa.

Lähdeaineisto:
Tapani Ruokanen: Talonpoikain herättäjä Paavo Ruotsalainen

Niilo Kustaa Malmberg – Kalajoen pappi

2010-02-07T10:15:00.004+02:00

Pappi Niilo Kustaa Malmberg (alun perin Nils Gustav, s. 16. helmikuuta 1807, Ylistaro - k. 21. syyskuuta 1858, Lapua) oli 1800-luvun alkupuolen herännäisen herätysliikkeen johtohahmoja. Häntä pidetään Suomen historian eräänä merkittävimmistä evankeliumin saarnaajista.
Niilo Kustaa Malmbergin vanhemmat olivat Herman Malmberg ja Liisa Greta Aejmelaeus. Herman Malmberg oli pappi, Isonkyrön pitäjänapulainen. Hän kuoli 1809. Hänen äitinsä meni uudelleen naimisiin Ylistaron seurakunnassa armovuoden saarnaajana toimineen Johan Simeliuksen kanssa pari vuotta myöhemmin. Niilo Kustaa Malmbergin elämässä se merkitsi muuttoa Uuteenkaarlepyyhyn ja sieltä jo seuraavana vuonna Reisjärvelle, jossa hän eli vanhempineen 12 vuotta.

Kolmetoistavuotiaana 1819 Niilo Kustaa Malmberg lähetettiin kouluun Raahen pedagogioon ja sieltä kolmen vuoden opiskelun jälkeen 1822 Oulun triviaalikouluun. Oulun palon jälkeen samana vuonna koulu siirrettiin Raaheen. Kasvatusisän tultua valituksi Laihian kappalaiseksi Niilo Kustaa Malmbergin koulu vaihtui jälleen. Hänet kirjoitettiin oppilaaksi Vaasan triviaalikouluun. Täältä hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 1827. Jo saman vuoden kesällä hän kirjoittautui Turun akatemiaan ja ryhtyi opiskelemaan teologiaa. Opiskelut keskeytyivät Turun palon vuoksi 1827 ja saattoivat jatkua vasta syksyllä 1828 Helsingissä, johon yliopisto siirtyi.

Välivuoden Niilo Kustaa Malmberg oli kotiopettajana Ruoveden Ritoniemen kartanossa kapteeni E. G. von Enehjelmin perheessä. Ruovedellä hän tutustui tulevaan puolisoonsa Ruoveden kirkkoherran tyttäreen. Hänen palattuaan Helsinkiin opinnot keskeytyivät jälleen, koska Pietarin Pyhän Kolminaisuuden ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra E. G. Ehrström oli pyytänyt yliopistoa suosittelemaan hänelle sijaista hänen sairautensa ajaksi. Tämä elämänvaihe oli Niilo Kustaa Malmbergin myöhempää elämää ajatellen käänteentekevä. Pietarissa hän tutustui evankeliseen liikehdintään, jonka juuret olivat Keski-Euroopassa vaikuttaneessa katolisessa herätysliikkeessä. Sen keskeinen vaikuttaja oli pastori Martin Boos (1762–1825).

Tästä herätyksestä Niilo Kustaa Malmberg sai kipinän sydämeensä, niin että hänen saamansa synnyttivät laajan herätyksen jo hänen Pietarin aikanaan. Tämä johti myös hänen karkoittamiseensa Pietarista 1829. Teologian opintojensa lomassa hän toimi Pietarissa kirkkoherran saarna-apulaisena ja siellä hän tutustui pastori Martin Boosin johtamaan katoliseen herätysliikkeeseen. Hänen voimakas julistuksensa herätti Venäjän luterilaisen kirkon piispan Zacharias Cygnaeuksen huomion. Ensin Malmbergin toimintaa rajoitettiin ja myöhemmin hänet määrättiin poistumaan Pietarista. Herätysliike vaikutti Niilo Kustaa Malmbergin henkilökohtaisen hengellisen elämän syntymiseen.

Helsingissä Niilo Kustaa Malmberg jatkoi opintojaan, ja hänet vihittiin papiksi Turussa 11.6.1830. Hänet määrättiin Kalajoen kirkkoherran tohtori Frosteruksen apulaiseksi. Kalajoen emäseurakuntaan kuuluivat tällöin Alavieskan, Ylivieskan, Pidisjärven (Nivala), Haapajärven ja Sievin kappelit sekä Reisjärven ja Raution saarnahuonekunnat. Tämä elämänvaihe johdatti hänet tuntemaan Pyhäjärven kappalaisen Jonas Laguksen. Ystävyys hänen kanssaan oli merkittävä tulevia herätyksiä ajatellen. Vaikka Niilo Kustaa Malmberg omasta mielestään pitäytyi Raamattuun, kirkon tunnustukseen ja piispa Gezeliuksen raamatunselityksiin, hänen esimiehensä tohtori Frosterus kutsui hänet puhutteluun, jossa hän sai nuhteita pietismistä, lahkolaisuudesta ja hurmahenkisyydestä.

Kalajoella Malmberg tutustui pappi Jonas Lagukseen, josta oli tuleva Malmbergin ohella herännäisyyden toinen kirkollinen johtohahmo. Merkittävä oli myös Nivalaan siirron jälkeen helluntaina 1834 tapahtunut kohtaaminen Savon herätysliikkeen kärkimiehen Paavo Ruotsalaisen kanssa, jonka kanssa Malmberg ystävystyi. Ruotsalainen vaikutti Malmbergiin ja tämän uskonnäkemykseen syvästi.

Niilo Kustaa Malmberg toimi pappina Nivalassa 1.5.1838 saakka. Hän joutui monien juonittelujen tähden sivuutetuksi kappalaisen vaalissa, ja hänet määrättiin Lapuan kappalaisen apulaiseksi. Vuonna 1838 Malmberg oli monien muiden herännäispappien ja maallikoiden kanssa syytettynä Kalajoen käräjillä hartausseurojen pitämisestä ja tuomittiin pidätettäväksi virantoimittamisesta 1.1.–1.6.1842. Virkaeron jälkeen Niilo Kustaa Malmberg määrättiin Uudenkaarlepyyn kappalaisen apulaiseksi 1842 ja samana vuonna Lapuan pitäjänapulaiseksi. Tässä virassa hän oli kuolemaansa asti.

Malmberg tuomittiin muiden herännäisliikkeen johtajien kanssa Kalajoen käräjillä 1838–1839 hartausseurojen pitämisestä. Rangaistuksena oli alkuvuodesta 1842 toteutunut viraltapano puoleksi vuodeksi. Kalajoen käräjät, jossa viisi pappia, Frans Oskar Durchman, Jaakko Hemming, Jonas Lagus, Lauri Herman Laurin ja Niilo Kustaa Malmberg sekä maallikkosaarnaaja Paavo Ruotsalainen, 74 talonpoikaa sekä tervahovinpehtori Johan Daniel Roos sekä puolisonsa olivat syytteessä ja tuomittiin vuonna 1839 konventtiplakaatin vastaisten kirkollisten tilaisuuksien järjestämisestä, niihin osallistumisesta sekä rahavarojen keräämisestä pakanalähetystyötä varten ilman asianmukaista lupaa.

Malmberg ja Johan Daniel Roos ryhtyivät muiden heränneiden tapaan järjestämään seuroja. Kalajoella ne järjestettiin usein tervahovissa, siis plassin viereisessä tervavarastossa. He saivat tietää, että skottilaiset munkit kiersivät pohjoismaissa keräten rahaan Afrikassa harjoitettavaan pakanalähetykseen.

He innostuivat asiasta ja laittoivat rahankeräyslippaansa kotiensa eteisiin. Malmbergin lippaassa luki: "Kukin sydämensä ehdon jälkeen, ei ylösmielten eikä vaatien, sillä iloista antajaa Jumala arvostaa". Roosin lippaassa taas luki: "Älkää hyvin tekemistä ja jakamista unhottako, sillä sen kaltaiset uhrit kelpaavat Jumalalle" ja lisäksi "Mutta kun sinä almua annat, niin älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea kätesi tekee."

Kalajoen kirkkoherra Frosterus suhtautui melko pidättyvästi toimintaan ja vierasti etenkin Malmbergin ankaria saarnoja. Hän kuitenkin salli muutamien seurojen pitämistä seurakunnan tiloissa. Paikalliset viranomaiset, erityisesti nimismiehet Nils Sandman ja Wihelm Sandström eivät lainkaan katsoneet toimintaa hyvällä silmällä. Tsaarin viranomaiset suhtautuivat varsin kielteisesti kokoontumisiin, josta saattoi päätellä, että kansa liikehti. Uskonnolliset kokoukset kirkon ulkopuolella olivat heidän silmissään epäilyttäviä. Samoin körttiläisten yhdenmukainen pukeutuminen ärsytti.

Virallisen alkunsa Kalajoen käräjät saivat raportista, jonka Salon kruununvouti Gustav Hård helmikuussa 1838 lähetti Oulun läänin maaherralle R. W. Lagerborgille. Maaherra Lagerborg kirjoitti asiasta jo maaliskuussa prokuraattorille ja liitti mukaan Hårdin raportin. Maaherra katsoi, että ihmisten houkutteleminen uhraamaan varojaan säästölippaisiin soti 25.4.1696 julkaistua kuninkaallista määräystä vastaan.
Seuratilaisuudet taas loukkasivat konventtiplakaattia 12. päivältä tammikuuta 1726 ja sitä täydentävää kirjettä 2. toukokuuta 1752. Säästölippaiden asettajia maaherra kuvaa ilmaisulla "alempi papisto" ja "eräs virkamies" sekä lahjoittajia "vähemmän ajattelevaksi osaksi rahvasta."
Maaherran Lagerborg pyysi tapahtuneiden väärinkäytösten ehkäisemiseksi prokuraattorilta määräystä oikeudellisen tutkinnan aloittamiseksi. Hänen pyyntöönsä suostuttiin ja prosessi lähti liikkeelle. Tarkoituksena oli aluksi vain syyttää pappeja ja Roosia ja käyttää avoimesti talonpoikia todistajina, mutta nämä tunnustivat avoimesti järjestäneensä ja osallistuneensa seuroihin ja näin syytettyjen määrä nousi nousemistaan. Syytteet tosin syytettiin tiukasti.

Johan Daniel ja Elisabeth Roosin talo Kalajoen plassilla oli käräjien aikana enemmän kuin vain syytettyjen majapaikka. Olavi Kares toteaa kirjassaan "Palava kynttilä", että tervahovinmestari Roosin koti toimi koko käräjien aikana heränneiden "päämajana"

Tervahovissa asuttiin ja käytiin läpi käräjäpäivien tapahtumia ja pidettiin jopa käräjien aikana seuroja. Nimismies Nils Sandman uskaltautui kerran kieltämään alkamassa olevat seurat. Hän ilmoitti päätöksensä kiivastuneelle isännälle ja poistui kiireesti. Paavo Ruotsalainen ja papit pohtivat tilannetta ja päätyivät siihen, että olisi viisainta noudattaa käskyä. Lagus lähetettiin ilmoittamaan asiasta itse tervahovissa jo veisaavalle kansalle.

Ilmeisen järkyttynyt Roos vaati aluksi seurojen pitämistä. Hän oli huudahtanut "Ei mitenkään – ei vaikka Siperiaan vievät, vainon aikana kansa tarvitsee kehotusta…ja kun Paavokin on täällä." Laguksen ollessa jo ovella menossa Roos huutaa vielä kerran hänen peräänsä: "Vaan puhukin ensin Jumalan sanaa."
Seuraväen poistuessa tervahovista Ruotsalainen, papit ja Roos tarkkailivat heitä ikkunasta ja kiinnittivät huomiota heidän rauhallisuuteensa. "Oli kuin he olisivat työnsä suoritettua ja tekonsa tehtyä.. niin kuin seurat olisivat pidetty ja rukouksella päätetty.", he totesivat.

"Näettekö tuota kansaa kuinka rauhallista", kysyi Malmberg. "Siksi se kestää. Sillä se voittaa ja puolensa pitää, meidän on siitä oppiminen", sanoi Lagus.

Syytettyjen tullessa ulos viimeisestä istunnosta käräjätalosta lauantaina 31. elokuuta 1839 oli pihalle kerääntynyt joitain heränneitä ja paljon uteliaita. Syytetyt olivat vaiti. He tiesivät, että oikeus asettaa heille tuomion. Joku heränneistä aloitti pihalla Lutherin taisteluvirren "Meidän linnamm on Jumala taivaast`". Virren päätyttyä Paavo Ruotsalainen laskeutui polvilleen ja aloitti rukouksen. Hän ylisti Jumalan armoa ja sitä, että heidät oli katsottu arvolliseksi kärsimään pilkkaa ja vainoa Jeesuksen nimen tähden. Oikeuden jäsenet seurasivat hämmentyneenä koko suuren ihmisjoukon polvistumista ja yhtymistä tähän rukoukseen. Se veti heidät varmasti mietteliäiksi.
Lagus lausui myöhemmin tuosta tilanteesta profeetallisesti: " Tuon virren kaiku on kuuluva läpi aikojen".
Niin siinä kävi.
Kalajoen käräjät johtivat tavallaan vastakkaiseen tulokseen kun mihin niillä pyrittiin. Tuomio koettiin kansan keskuudessa vääräksi. Syytteessä olivat oikeastaan olleet loukatut kansalaiset

Tämän jälkeen Malmberg siirtyi lyhyen Uusikaarlepyyn pestin jälkeen Lapuan pitäjänapulaiseksi. Hän osti Lapualta 1848 Marielundin tilan. Siitä muodostui joksikin aikaa herännäisyyden keskuspaikka, jossa pidettiin muun muassa isoja hääseuroja. Hänen kuollessa 1858 herännäisyyden johtoon tulivat maallikot kirkollisten johtajien sijaan.

Toimiessaan pappina Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla Niilo Kustaa Malmberg sai elää aikana, jolloin hengellisellä kylvötyöllä oli otollinen maaperä. Kirkollisessa elämässä vallitsi valistusajalta peräisin oleva suuntaus, joka painotti uskonnossa hyvettä ja järjenmukaisuutta. Pappiloitten elämä keskittyi seurusteluun säätyläisten kanssa. Huvittelulla väkijuomien käyttöineen oli seurustelussa huomattava sija. Papin tehtäväksi nähtiin ”kerätä kaikki voimansa ihmiskunnan korkeimpien tarkoituksien, valistuksen ja siveellisyyden hyväksi”.
Herännäisyyteen liittyneet papit alkoivat erkaantua herätysliikkeestä 1850-luvun alkupuolella. Hajaannukseen johtaneiden riitojen aikana Malmbergia syytettiin liiallisesta alkoholin käytöstä ja aviorikoksesta, jonka toisena osapuolena olisi ollut hänen toinen puolisonsa. Väitteiden takana oli ilmeisesti toinen herännäissaarnaaja Carl Gustaf von Essen, jonka kanssa Malmberg oli ajautunut riitoihin. Pappien erkaantumisen jälkeen Malmberg säilytti arvovaltansa vaikutusalueensa heränneen talonpoikaisväestön keskuudessa.

Niilo Kustaa Malmberg oli naimisissa kahdesti: 1832–1851 Sofia Amanda Karolina Bergrothin kanssa ja 1853–1858 Helena Jaakontytär Huhtalan kanssa. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun herännäisyyden johtaja, Wilhelmi Malmivaara, on hänen poikansa jälkimmäisestä avioliitosta.

Saara Kiiveri –sopraanolaulaja

2009-11-20T08:01:00.010+02:00

Saara Kiiveri on kalajokinen sopraanolaulaja, joka on yksi Suomen parhaista sopraanolaulajista. Saara on syntynyt 27.8.1986. Jo lapsena Saarasta näki, että hänestä tulee jotain suurta ja merkittävää. Alle kouluikäisenä hän soitteli pianolla omia sävellyksiään. Musiikki on ollut hänelle kaikki kaikessa jo lapsesta lähtien. Saara aloitti musiikkiopintonsa Ylivieskan seudun musiikkiopistossa pianon soitolla 1995. Hän vaihtoi pääaineensa lauluun syksyllä 2003 opettajanaan Katrina Leppänen.

Tällä hetkellä ( 20.11.2009) Saara Kiiveri opiskelee laulupedagogiksi Oulun seudun ammattikorkeakoulussa oopperalaulaja, yliopettaja Airi Tokolan johdolla. Keväällä 2007 Saara suoritti C-kurssitutkinnon erinomaisin arvosanoin. Syksyllä 207 hän osallistui opettajansa kanssa Suomen edustajana EVTA:n (European Voice Teacher Assosiation) kansainväliseen nuorten laulajien katselmukseen ja laulupedagogiseen viikkoon, mikä järjestettiin Kudowassa, Puolassa.

Saara on täydentänyt opintojaan myös mm. Udo Reinemannin, Monica Trinin ja Jorma Hynnisen mestarikursseilla sekä Peter Nelssonin ja Ilmo Rannan lied-kursseilla. Syksyllä 2007 Saara sai Musica – Oulun musiikkiteatteriyhdistys ry:n stipendin sekä valittiin Oulu Tullin Rotaryklubin vuoden 2008 stipendiaatiksi.

Kevätlukukauden 2008 hän oli vaihto-oppilaana Luganossa (Conseravatorio della Svizzera Italiana) opettajanaan professori Monica Trini. Sveitsissä ollessaan Saara esiintyi paljon ja lauloi myös orkesterin solistina. Keväällä 2010 Saara Kiiveri nähdään 1. Naisen roolissa Mozartin Taikahuilu-oopperassa, mikä nähdään Oulun seudun ammattikorkeakoulun opiskelijatuotantona.

Saara Kiiveri on laulajasukunsa kirkkain tähti. Hänellä on puhdas ääni ja mahtavat äänivarat. Hän on laulajana todellinen superlahjakkuus. Hän on kaunis nainen ja hänellä on ihana luonne. Hänellä on kaikki menestyksen geenit ja palikat kohdallaan. Hänellä on loistava tulevaisuus edessään.

Osmo Tokola – opettaja ja rautiolaisuuden isähahmo

2009-09-04T07:18:00.011+03:00

Elokuun neljäntenä päivänä 2009 opettaja, kulttuuripersoona, rautiolaisuuden isähahmo, veteraani ja sotainvalidi Osmo Tokola (s. 13.5.1918 – 4.8.2009) sai kutsun viimeiseen iltahuutoon. Osmo Tokolan elämän liekki sammui, mutta hänen työnsä ja toimintansa jälki jäävät historiaan. Tämä osaaminen on ollut harvinaisen laaja-alaista. Kaikessa toiminnassa on korostunut luontainen vaatimattomuus. Rautiolaisen kulttuurin liekki palaa edelleen.

Osmo Tokola lähti vapaaehtoisena täydennysmiehenä Äyräpään lohkolle talvisotaan puolustamaan maatamme. JR 29 joukoissa hän taisteli Ilomäessä, Koirivaaralla, Värtsilässä, Kinnasvaaralla, Hyrsylässä, Sombassa, Peskissä, Prääsässä, Vilgassa, Homorovitsassa ja Kiipurossa. Hän haavoittui maaliskuussa 1940 Äyräpäässä 31.7.1941 Hyrsylässä sekä 21.7.1942 Kiipurolla., jossa miina räjähti jalkoihin. Hän on kantanut kehossaan sodan muistoja vuosikymmenet ja ne ovat tuntuneet jokaisena päivänä. Hän toimi ryhmänjohtajana ja joukkueen varajohtajana.

Osmo Tokola toimi Raution koululla opettajana yli 20 vuotta. Hän opetti oppilaille oikeita elämän perusarvoja, jonka jälki on näkynyt myöhemmin rautiolaisessa kulttuurissa ja rautiolaisten toiminnassa ja elämässä. Hän opetti oppilaitaan yrittämään ja tekemään parhaansa. Liikunta oli Osmo Tokolan sydäntä lähellä. Voimistelu ja liikunta olivat keskeisessä asemassa. Voimistelussa jokaisen oppilaan tuli saada kippi, opettaja näytti mallisuorituksen ja sitten harjoiteltiin niin kauan, että kaikilta kippi onnistui.

Musiikki ja laulu olivat tärkeä asia. Moni oppilas veti komeasti koelaulun luokan edessä, vaikka kaikilla ei laulunlahjoja ollutkaan. Opettaja säesti harmonilla. Laulu oli keskeinen osa opetusta ja isänmaan arvostusta. Teknisen työn ja kädentaidot olivat tärkeitä. Jakkaran valmistaminen oli osattava. Oppilailla oli suuri kunnioitus opettajaansa kohtaan. Raution koulussa koulukiusaamista ei esiintynyt.

Osmo Tokola on tehnyt erittäin monipuolisen työn kotiseutunsa Raution hyväksi. Raution kunnan vaakuna on Osmo Tokolan suunnittelema. Osmo Tokola oli Rautio-viikon käynnistäjä. Hän oli kotiseutuyhdistyksen perustajajäsen, puheenjohtaja ja museotoiminnan käynnistäjä. Merkittävä kulttuuriteko oli kulttuurin liekin saaminen Rautioon 31.10.1965. Keräyspäällikkönä toimi Osmo Tokola. Rautiosta tuli Suomen kulttuurimyönteisin kunta 85,17 %:n kannatuksella. Kulttuurin liekistä on tullut paikallisen itsetunnon kohottaja ja vahvistaja.

Osmo Tokola oli keskeisesti mukana myös niin Raution Kisailijoiden kuin Raution Nuorisoseuran toiminnassa. Osmo Tokola sävelsi Raution Nuorisoseuran 80-vuotisjuhlaan Raution Nuorisoseuran marssin. Musiikki ja sanoitukset olivat Osmo Tokolan viime vuosikymmenien rakkain harrastus. Äänitteitä ja laulukirjoja on julkaistu useita. Osmo Tokolaa voidaan pitää rautiolaisuuden isänä.

Keskipohjanmaan kotiseutulukemistossa on Osmo Tokolan kirjoittama teksti Tepukkatöyrän sepästä. Se kuuluu näin:

Oli kevät. Tepukkatöyrän kuusen naavaisella oksalla istua kökotti metsovanhus. Linnun siivet riippuivat velttoina, ja pyrstösulat levittäytyivät haralleen riippuvien naavojen sekaan, Nokinokan kummallinen laulu suhahti silloin tällöin auringon kultaamaan aamuun.
- Pa-pa-pa-pa, skiuu, shiuu.
- Olli-seppä, aijotko tässä nousta maalle, kun ohjaat veneen rantaan?
- Haen tuon nokinokan aamupaistiksemme. Sytytä sillä aikaa jo nuotio palamaan tuohon rannalle! Mutta anna Vielä Antin ja Liisan nukkua veneessä!
- Olli-seppä, minusta tämä paikka on kaunis. Katso tuota töyrää virran partaalla ja noita kuusia siellä! Voi, miten kauniisti aurinko kultaa ne! Minä toivoisin, ettemme menisi enää ylemmäksi jokea pitkin, vaan jäisimme asumaan jo näille rannoille!
- Teen pajani sinne, mistä löydämme rautaa, sillä se on meidän elantomme. Ei meillä ole varaa etsiä silmälle kauneutta!
- Tiedän sen, Olli-seppä, ja toivon, että löydät pian rautasuosi. Tänään on jo yhdeksäs päivä siitä, kun lähdimme. Tämän joen rannoilla emme ole ainoaakaan ihmisasumusta nähneet.
- Näiden seutujen soissa täytyy olla rautaa, Kun löydämme sellaisen, valitsemme itsellemme asuinpaikan.

Mies jätti vaimonsa, veneensä ja sillä nukkuivat lapsensa. Hän nousi kummulle, missä metsovanhus, nokinokka, suhisi soidinlauluansa kevätaamun tietämättä mitään uudesta tulokkaasta. Ihmistä se ei ollut koskaan nähnyt.
Kun Olli-seppä hetkeä myöhemmin istui nuotion ääressä, puhui hän: ”Tuolta töyräältä näin suuria soita, Ne leviävät itään ja pohjoiseen. Kasvillisuudesta erotta silmäni tänne asti, että niissä on paljon rautaa. Etsimämme suot ovat löytyneet. Tuolle töyräälle teen pajani. Tähän asetumme, ja tämä olkoon onnemme päivä!”

Sinä aamuna aterioi neljä onnellista ihmistä uudessa asuinseudussaan maukasta linnunpaistia, Ympärillä seisoivat rauhallisina tummat kuuset. Muutaman askeleen päästä kuului riistan suhina, ja usein rikkoi joen tyynen pinnan väkevien pyrstöevien molskahdus.

Olli-seppä pystytti pajansa joen töyräälle kuusten alle. Siihen viereen hän rakensi havuista asunnon itselleen, vaimolleen ja kahdelle lapselleen. Hänen mielensä paloi kiihkeästi idän ja pohjoisen soille hakemaan rautaa. Rauta oli koko hänen elämänsä. Kun hänen väkevät kätensä taivuttelivat tuota ihmeellistä metallia uusiin muotoihin, tunsi hän sisäistä ylpeyttä ja tyydytystä. Vain rauta oli saanut hänet lähtemään tänne asumattomaan erämaahan, ”Rautaa, rautaa”, tuntuivat kuuset humisevan hänen korvissaan, kun hän katseli töyräältä kaukaisia ruskeita soita.
- Tänään lähdemme hakemaan raudanhölmää suolta. Aseta kalanpyydykset kosken alle, sillä näin aikamoisia haukia tuon kiven ja rannan välissä.
- Olli-seppä, olen iloinen kanssasi. Tämä seutu on meidän. Tämä virta, tämä töyräs, nämä metsät, nuo suot ovat meidän. Tänne me rakennamme pysyvän kotimme, Ja sukumme asukoon täällä niin kaunan kuin aurinko kiertää taivaalla. Riennä hakemaan rautaasi, Olli-seppä!

Olli-seppä löysi malminhakuretkillään uusia soita, puroja ja metsälampia. Niille hän antoi omat nimensä. Pian koko seutu tuli tutuksi ja rakkaaksi. Hän tallasi metsän polkunsa, jotka tunsi yhtä hyvin kuin kymmenen sormeaan.
Kului viikkoja ja kuukausia. Olli-seppä etsi malmia ja valmisti rautaansa, Kun suven mentyä syksy saapui Tepukkatöyrälle, kohosi tummaan iltaan sankka parvi säkeniä. Ne kertoilivat, että pajassa takoi Olli-seppä, tämän seudun ensimmäinen asukas kallista ja rakasta rautaansa. Väkevät vasaraniskut kalskahtivat etäälle, Ne ilmoittivat erämetsien asujamistolle uudesta voimasta, joka tästedes tulisi seutua hallitsemaan.

Toinen Osmo Tokolan kirjoittama teksti käsittelee Raution viimeistä karhua. Se kuuluu näin:

Soli tappanu sinä kevänä Asusta lehemän. Se huomattihin heti jälijistä, että son karhun töitä. Ettei se tekis enempää vahinkoja, päätettihin, että se miehisä tapetahan. Mutta sitä ei vain hevillä löyvetty. Ja luultihinki, että se meni jo Alavieskan puolelle, ko ei vähähän aikahan nähty karhusta mittään merkkiä
Mutta sitte se samana kesänä ilimesty Alapäääsä Seurahakahan. Soli sielä kahtena päivänä hättyytelly Räihän talojen karjaa, Ja silloin päätettihin se viheliäinen ottaa lujalle. Muitta kuitenkin meinattihin, että koitetahan ensinkieryyvellä saaja se tapetuksi.
Kun tiejettihin vanahastahan, että karhu on nooli sahille, tethiin saaville hirviän väkevää sahtia. Yhtenä yönä se vietihin sitte Saurahakahan. Ja ko aamulla aikusi mentihin sinne, niin sielä se karhu makas sahtisaavin vieressä. Eikä se päässy karkuhun, eikä tullu miesten päälle. Soli oli juonu yhtehen mittahan saavillisen sahtia, ja sen maha oli niin pullollaan, että sen meinas halijeta.
Siite ne miehet tappo sen, eikä sen päästä oo karhut tohtinu Rautiohon tulla.

Osmo Tokola on kirjoittanut runokokoelman Olla kuulumatta siihen. Otan pari esimerkkiä Osmon runoista:

Huuda kovemmin – vaikenemalla!
Pyydä enemmän – antamalla!
Silloin opit tuntemaan …
Älä odota luottamuksen hetkiä muilta,
Sinun pääsi kuitenkin vaaditaan.
Siitä, mitä toiset saavuttavat, iloitse!
siitä, mitä itse menetät, kiitä!
Etsi palvelijaasi palvelemalla!
Kestävyydelläsi voitat kerskailijan,
nöyryydellä ylpeilijän.
Jos pyydät muilta, tiedät itse antavasi.
Mutta siitäkin, että pyytämisesi on antamista,
voittosi tappioita ole iloinen,
sillä yhteytesi siihen, että näin on, riittää.
Sentähden – älä odota.

Olit katkera siitä syystä, että tuskasi taakka,
jota ruumiissasi kannoit,
tuli myöskin henkesi vankilaksi.
Katkera siitä syystä, että myös tämän vuoksi
jäi taakkasi kevyemmäksi,
Taakka ja uhri.

Maarit Verronen - kirjailija

2009-07-09T04:21:00.004+03:00

Maarit Verronen (s. 20.8.1965 Kalajoella ) on suomalainen kirjailija. Vanhemmat: insinööri Harri Verronen ja Kaija o.s. Hemmilä. Maaritin mummola on Kalajoen Raution kylässä. Hän kirjoitti ylioppilaaksi 1984 (Kalajoen lukio), FK 1989 (Oulun yliopisto; pääaineena tähtitiede) FL 1991 (Oulun yliopisto; pääineena tähtitiede).

Verronen on työskennellyt Oulun yliopiston tähtitieteen laitoksella opetus- ja tutkimustehtävissä ja opiskellut myös aate- ja oppihistoriaa. Päätoiminen kirjailija hän on ollut vuodesta 1994 lähtien. Maarit Verronen asuu Helsingissä. Hän aloitti fantasiakirjailijana, mutta myöhemmin tyyli on muuttunut maanläheisemmäksi. Kontrolloivat yhteisöt, sopeutumisen ja erilaisuuden väliset ristiriidat, ääriolosuhteet, vaeltaminen ja selviytyminen ovat silti kantavia teemoja Verrosen koko tuotannossa. Maarit Verronen on ollut kahdesti Finlandia-ehdokkaana ja voittanut useita kirjallisuuspalkintoja.

Verronen kuvaa teoksissaan usein ohikulkijoita ja tarkkailijoita, viisaita matkaajia tai ulkopuolelle jääneitä. Useimmat hänen teoksistaan sisältävät joitakin fantasia-aineksia, hänen teoksiaan voidaan kuvailla käsitteillä reaalifantasiatai maaginen realismi.

Maarit Verrosen syksyinen Karsintavaihe oli laaja yhteiskunnallinen romaani. Jos ajatellaan kirjailijan tuotteliaisuutta, niin Verronen on Suomen kärkeä. Hänen skaalansa on myös laaja. Hän on kirjoittanut tieteiskirjallisuutta (sci-fi) ja fantasiaa. Karsintavaihe esimerkiksi edustaa suhteellisen suosittua dystopiaa, joka tarkoittaa unelmointikirjallisuuden vastakohtaa: pahimpia mahdollisia tulevaisuuksia. Verronen on lukenut tarkkaan ajan merkkejä ja liberalististen oikeistopoliitikkojen ajatuksenjuoksua. Hänen on tarvinnut vain vähän vahvistaa trendejä ja varjostuksia, ja painajaismainen yhteiskunta on valmis.

Maarit Verrosen romaanissa sairastaminen on tullut liian kalliiksi, 35-vuotias on jo liian vanha palveluammatteihin ja ihmiset on jaoteltu asumaan sosiaalisen asemansa perusteella eri vyöhykkeille. Verronen on luonut kiehtovan todellisuuden, joka valitettavasti lomittuu meidän todellisuuteemme pelottavan hyvin. Tarinassa ainoat järjen ihmiset ovat onnelliset päähenkilöt nelikymppinen Lumi, hänen rakastettunsa 69-vuotias Kalevi ja näiden huostassa oleva puolitoistavuotias Verneri. Karsintavaiheessa ihmisiä on liikaa ja kaikkialla on niukkuutta.

Maailma on levoton ja kaoottinen paikka. Ihmiset pelkäävät, mutta eivät tiedä mitä ja turvavarustautuvat, eivätkä ymmärrä miksi. Koska työ on automatisoitu ja katoamassa, turvafirmojen värväystoiminta on eräänlaista työttömyyskorvausta. Pätkätyöstä ja työn perässä raahustamisesta on tullut lähes kaikkien kohtalo. Päähenkilö Lumi on kuitenkin lukenut ihmisistä, jotka ovat kertoneet hypänneensä oravanpyörästä ja alkaneensa elää ihmisarvoista elämää. Mahdollisuuksia on myös köyhille, kauniille ja yritteliäille.

Ihmisten elämää vartioidaan niskaan laitetuilla siruilla, ja heidät luokitellaan väreillä. Esimerkiksi vihreä on tavoiteltu statusväri, joka antaa mahdollisuuden parempaan asumiseen, työpaikkaan ja elämään yleensäkin. Myös kirjainluokituksia käytetään: jos putoaa alimpaan D-luokkaan, siinä palkka putoaa 60 prosenttia, pitää olla käytettävissä aina, ja kaikki vanhat sopimukset sanotaan irti. Usein toisenlaista todellisuutta kuvaava Maarit Verronen on uusimmassa romaanissaan tullut lähemmäksi arkipäivän todellisuuttamme. Tarkkanäköisesti hän kuvaa sellaisia aikamme ilmiöitä, jotka saattavat tulevaisuudessa toteutua kauhistuttavasti. Tilanteita ja asioita taitavasti kärjistäen Verronen saa tekstiinsä huumoria ja yllättävyyttä yleensäkin.

Maarit Verronen kertoo nykyisestä asuinpaikastaan Helsingistä näin:

Olen syntynyt maaseudulla; asunut ensin yhdeksäntoista vuotta yhdeksäntuhannen asukkaan paikkakunnalla ja sitten yksitoista vuotta vajaan sadantuhannen asukkaan kaupungissa. Vasta sen jälkeen muutin pääkaupunkiin. Muutin, koska halusin asua juuri täällä; koska tämä on oikea kaupunki, sopivan kokoinen, ja minulla on täällä ystäviä. En luopunut mistään, kun tulin tänne; tämä kaupunki ei vaatinut minulta uhrauksia. Monta kertaa olen havahtunut talvisen iltapäivän hämärässä jonkin vilkasliikenteisen kadun keskikorokkeella vihreää valoa odotellessani ajattelemaan, että tämä on minun kotikaupunkini, ja täällä haluan elää.

Olen löytänyt täältä muun muassa aarniometsän ja ihmisiä, jotka asuvat keskellä kaupunkia omakotitalossa meren rannalla. Pidän pienistä saarista, joita täällä on paljon, ja maailman lyhimmästä luontopolusta, joka eräänä kesänä ilmestyi tiheään kaislikkoon kahdensadan metrin päähän keskusrautatieasemasta. Ja ihmisistä, satunnaisista vastaantulijoista. Ystävällinen pultsari halusi kerran Sörnäisten metroaseman edustalla auttaa minua saamaan polkupyörän lampun toimimaan. Yritys ei tuottanut tulosta, koska ongelmana olivat loppuun kuluneet paristot - mutta ajatus oli kaunis. Toisella kerralla tuntematon nainen olisi halunnut, että tulen hänen kanssaan panttilainaamoon ja todistan siellä oman henkilöllisyyteni ja sen, että hän on se joka sanoo olevansa. Hänen henkilöllisyystodistuksensa oli unohtunut kotiin - tietysti hyvämaineiseen ja varakkaaseen kaupunginosaan - eikä hän enää ehtinyt käydä sitä hakemassa ennen sulkemisaikaa. Hyvä yritys, virkistävän naiivi ja omaperäinen. Ja mistä tietää, vaikka hän olisi puhunut totta? Minä vain olin niin kyynisen epäluuloinen, että en lähtenyt hänen mukaansa. Sitten oli vielä se vähän rähjäisen näköinen mies, joka kysyi kelloa bussissa. Kun vastasin "puoli neljä", hän halusi tarkennuksen: "Iltapäivälläkö?" Ennen luulin, ettei tuollaisia ihmisiä oikeasti ole olemassa. Mutta on heitä.

Työhuoneeni ikkunasta näkyy puisto, hiljainen kuja ja muutamia kauniita taloja. Pikkuvarpuset hyppivät orapihlaja-aidan juurella ja penkovat kuivuneita lehtiä. Aina silloin tällöin matkustan täältä kauas muutamaksi viikoksi näkemään ja kokemaan jotakin aivan muuta. Mutta sitten kun taas rauhoitun työskentelemään kotona, haluan nähdä ikkunasta juuri tuollaisen maiseman.

Harrastukset: vrt. jäsenyydet seuraavissa Amnesty International ,PEN Suomen kirjailijaliitto, Suomen muinaistaideseura, Talviuimarienkerho

Teokset
Älä maksa lautturille (16 novellia), Kirjayhtymä 1992
Yksinäinen vuori (romaani), Kirjayhtymä 1993
Viimeinen lapsitähti ja muita ylimääräisiä ihmisiä (13 novellia), Kirjayhtymä 1994
Pimeästä maasta (romaani), Kirjayhtymä 1995
Kulkureita ja unohtajia ( 22 novellia), Kirjayhtymä 1996
Matka Albaniaan (matkakirja), Kirjayhtymä 1997
Luolavuodet (romaani), Kirjayhtymä 1998
Löytöretkeilijä ja muita eksyneitä. Novelleja. Tammi, 1999. ISBN 951-31-1619-0.
Kylmien saarten soturi. Tammi, 2001. ISBN 951-31-2121-6.
Luotettava ohikulkija. Novelleja. Tammi, 2002. ISBN 951-31-2470-3.
Pieni elintila. Tammi, 2004. ISBN 951-31-2995-0.
Keihäslintu. Novelleja. Tammi, 2004. ISBN 951-31-3093-2.
Osallisuuden tunto. Tammi, 2006. ISBN 951-31-3716-3.
Saari kaupungissa. Novelleja. Tammi, 2007. ISBN 978-951-31-3876-9.
Karsintavaihe. Tammi, 2008. ISBN 978-951-31-4296-4.
Normaalia elämää. Novelleja. Tammi, 2009. ISBN 978-951-31-4743-3.

Palkinnot
Sijoituksia ja kunniamainintoja Suomen tieteiskirjoittajat ry:n novellikilpailussa (1985) ja Tampereen science fiction -seuran novellikilpailuissa 1987–1991.
Kalevi Jäntin palkinto1992.
Portti-palkinto vuoden 1993 parhaasta fantasiakirjasta.
Atorox-palkinnon toinen sija novellista "Älä maksa lautturille" 1993.
Euroopan yleisradioliiton EBU:n nuorten käsikirjoituskilpailun palkinto 1993, kymmenen finalistin joukossa, palkinto noin 100 000 markkaa.
Finlandia-ehdokkuus 1993 (Yksinäinen vuori).
Nuoren taiteen Suomi-palkinto 1994.
Finlandia-ehdokkuus 1995 (Pimeästä maasta).
Olvi säätiön kirjallisuuspalkinto 1996.
Sokeain kuunnelmapalkinto kuunnelmasta "Kellarimies ja vaimo" 1997.
Lukiolaisten Nuori Aleksis 2005 -palkinto kirjasta Keihäslintu

Novelleja
"Saari ja lentäjä". Antologiassa Jäinen vaeltaja, Ursa 1986.
"Teloitus". Aikakone 3/1989.
"Desierto.bas". Portti 4/1989 ja antologiassa Keskiyön mato Ikaalisissa, Ursa, 1989
"Freyrin maa, Ingolfin maa". Aikakone 1/1992.
"Uhrituoksujen viesti". Antologiassa Kultainen naamio, 1993.
"Pitkä, hyytävä kesä". Mytago 4, 1993.
"Pahanilmanlintu". Image 1994.
"Kellonvalajan suku". Portti 2/1996.
"Pikkuvanha petunjärsijä". Virke 1997.
"Varjomaa". Äidinkielen opettajain liiton vuosikirja 44, 2000 .
The Dedalus Book of Finnish Fantasy (2006, toimittanut Johanna Sinisalo), käännökset novelleista "Musta juna" ja "Kellarimies ja vaimo"

Kuunnelmat
"Mustahiuksinen nainen", 1996
"Kellarimies ja vaimo", 1997
"Ruhtinas Ardian", 1999
"Tuntematon eteläinen maa", 2006

Katso http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=23&t=785&a=6873

Anna-Leena Härkönen - kirjailija

2009-07-08T07:47:00.003+03:00

Anna-Leena Härkönen on kotimaisen kulttuurikentän moniottelija. Hän on syntynyt 10. 4. 1965 Limingassa, kirjoittanut ylioppilaaksi vuonna 1985, opiskellut Teatterikorkeakoulussa ja Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitoksella ja valmistunut näyttelijäksi 1989. Nykyään Anna-Leena Härkönen asuu Helsingissä ja toimii vapaana kirjailijana ja näyttelijänä. Hän vietti lapsuudessaan joitakin jaksoja kesälomastaan Kärkisessä, jossa oli hänen mummolansa.

Anna-Leena Härkönen on teini-ikäisestä alkaen kuulunut kulttuurielämämme huippuihin niin kirjailijana, käsikirjoittajana kuin näyttelijänäkin. Hän nousi julkisuuteen lukioikäisenä julkaistuaan vuonna 1984 kohua herättäneen ja kiitosta keränneen esikoisteoksensa Häräntappoase. hän kirjoitti Häräntappoaseen ollessaan Kempeleenlukion toisella luokalla. Esikoisromaanistaan lähtien Härkönen on tarttunut aiheisiin, joista muut ovat vaienneet, ja herättänyt uskalluksellaan keskustelua.

Hänen esikoisteoksensa Häräntappoase palkittiin J. H. Erkon rahaston palkinnolla vuoden 1984 parhaana esikoisteoksena. Häräntappoaseesta on tehty sovitukset myös telvisioon ja teatteriin. Härkönen on kirjoittanut pitkään kolumneja muun muassa Anna- ja Image-lehtiin. Häneltä ilmestyi vuonna 2005 teos Loppuunkäsitelty, joka kertoo hänen nuoremman sisarensa Killin itsemurhasta. Lisäksi hän on saanut muun muassa Kiitos kirjasta -mitalin 1985, Oulun läänin taidepalkinnon 1985 sekä Suuren suomalaisen kirjakerhon tunnustuspalkinnon vuosina 1991, 1994 ja 1998.

Härkösen teoksista on tehty useita elokuva- ja näytelmäsovituksia. Häräntappoase on esitetty kuusiosaisena televisiosarjana, ja siitä on tehty useita näyttämösovituksia eri puolilla Suomea. Käsikirjoittaja Tove Idström ja ohjaaja Claes Olsson tekivät Akvaariorakkautta-teoksen pohjalta kiitetyn kokoillan elokuvan.

Anna-Leena Härkösen monipuoliseen näyttelijänuraan mahtuu rooleja niin teatterinäyttämöillä, tv-draamoissa kuin elokuvissakin. Hän on myös käsikirjoittanut näytelmiä, tv-sarjoja ja elokuvia muassa suositun ja palkitun Vuoroin vieraissa -televisiosarjan (yhdessä Pekka Milonoffin kanssa) ja elokuvan Onnen varjot.

Uudessa romaanissaan Ei kiitos Anna-Leena Härkönen palaa kirjailijalle tuttuun teemaan, parisuhteen kipuiluun. Aran aiheen terävän humoristinen käsittely on taattua Härköstä. Kirjan päähenkilö Heli kärsii seksin puutteesta, sillä hänen aviomiehensä Matti ei halua seksiä. Härkönen kuvaa pitkän avioliiton kriisiä tuttuun komedialliseen tyyliinsä ja saa kerronnallaan suomalaiset jälleen punastelemaan.

Näyttelijänä Härkönen nousi julkisuuteen Mikko Niskasen elokuvan Mona ja palavan rakkauden aika (1983) kautta. Siinä hän näytteli nuorta lukiolaistyttöä, joka löytää Jeesuksen. Härkösen tunnetuin rooli on kuitenkin ehkä Liisa Metsolan osa suositussa televisiosarjassa Metsolat. Lisäksi hän on näytellyt merkittäviä sivuosia viime vuosien elokuvissa, kuten Tyttö sinä olet tähti (2005), Onnen varjot (2005) ja Kuutamolla (2002). Nuori Härkönen teki loistavan suorituksen Minna Canthin näytelmässä Anna-Liisa, jossa hän esitti nimiosan. Televisioelokuvan (1988) ohjasi Tuija-Maija Niskanen.

Härkönen on toiminut käsikirjoittajana niin televisiosarjoissa kuin elokuvissakin. Pääosan lisäksi Härkönen oli käsikirjoitusryhmän jäsen jo ensimmäisessä elokuvassaan Mona ja palavan rakkauden aika (1983). Hän on kirjoittanut myös Claes Olssonin ohjaaman ihmissuhde-elokuvan Onnen varjot (2005). Näiden kahden elokuvan välissä Härkönen kirjoitti yhdessä Pekka Milonoffin kanssa 12-osaisen televisiosarjan Vuoroin vieraissa (1996), joka oli huumorilla höystetty tarina pettämisestä. Härkönen käsikirjoitti myös televisioelokuvan Tähtikeinu (2003). Elokuva kertoi Eino Leinonja L.Onervanvälisestä suhteesta. Leinoa näytteli Vesa-Matti Loiri ja L.Onervaa Härkönen itse. Muita Härkösen käsikirjoituksia ovat tv-elokuva Pullahiiri (1989), tv-sarja Kuumia aaltoja (2003) sekä näytelmä Naisten juomaa (2005).
Anna-Leena Härkönen erosi aviomiehestään Olli Turusesta vuonna 2006.

Romaanit
Häräntappoase (1984)
Sotilaan tarina (1986)
Akvaariorakkautta (1990)
Avoimien ovien päivä (1998)
Juhannusvieras (2006)
Ei kiitos (2008)

Kolumnikokoelmat
Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia (1999)
Terveisiä pallomerestä ja muita kirjoituksia (2004)
Palele porvari ja muita kirjoituksia (2007)

Novellikokoelma
Karusellimatka (1993)

Omaelämänkerralliset teokset
Heikosti positiivinen (2001)
Loppuunkäsitelty(2005)

Muut teokset
Jos joku kysyis multa (laulutekstejä; 1991)
Musta enkeli (mainostoimisto Dynamon kirjakerhon julkaisu; Kaisaniemen Dynamo, 1999)
Sopan syvin olemus (keittokirja; 2000)

Käsikirjoitukset
Pullahiiri, tv-elokuva, TV2 1989
Vuoroin vieraissa, 12-osainen tv-sarja, TV1 1997 (yhdessä Pekka Milonoffin kanssa)
Tähtikeinu, tv-draama, TV1 kotikatsomo 2003
Kuumia aaltoja, 15-osainen tv-sarja, MTV3 2003
Onnen varjot, elokuva (ensi-ilta 11.2.2005)
Naisten Juomaa, näytelmä (ensi-ilta 6.10.2005, ja tusinan verran muita naisia mukana kirjoittamassa), KOM-teatteri

Filmografia
Harvoin tarjolla(2008 televisiosarja)
Tyttö sinä olet tähti (2005)
Onnen varjot (Titta, 2005)
Tähtikeinu (2003)
Hovimäki (Lilli, 2003, televisiosarja)
Kuumia aaltoja (Vuokko, 2003, televisiosarja)
Kuutamolla (2002)
Young Love(2001)
Parhaat vuodet(2000–2002, televisiosarja)
Sylvin kamari (2000)
Elämän suola (Päivi, 1997–1998, televisiosarja)
Tie naisen sydämeen (1996)
Tuomas Murasen rikos (1994)
Metsolat (Liisa, 1993–1995, televisiosarja)
Kultainen vasikka (1992)
Kultainen Koskelo (1989)
Painajainen(Nina Sundell, 1988, televisiosarja)
Anna-Liisa (elokuva)(1988)
Linna (1986)
Muistojeni albumi (1985)
Mona ja palavan rakkauden aika (1983)

Palkintoja
Telvis
J.H. Erkon palkinto1984
Kiitos kirjasta-mitali1985
Oulun läänin taidepalkinto 1985
Suuren suomalaisen kirjakerhon tunnustuspalkinto 1991, 1994 ja 1998
Helsingin seudun mielenterveysseuran tunnustuspalkinto 2005

John Raymond Ylitalo - suurlähettiläs

2009-05-30T07:25:00.006+03:00

Minnesotassa Yhdysvalloissa syntyneen suurlähettiläs John Raymond Ylitalon (25.12.1916-10.2.1987) kaikki sukujuuret ulottuvat Suomeen. Isä lähti vuosisadan vaihteessa siirtolaisaallon mukana Raution Kärkiskylältä Amerikkaan onneaan etsimään. Äiti taas oli sukupolvea aikaisemmin muuttaneiden suomalaissiirtolaisten tytär, Saima Pihlaja Oulaisista. John Raymond Ylitalo toimi suurlähettiläänä neljässä maanosassa. Hän palveli Helsingissä, Washingtonissa, Münchenissä, Manillassa ja Mexico Cityssä ennen nimitystään suurlähettiläksi Paraguayhin vuonna 1969. Hän jäi eläkkeelle vuonna 1976 ja kuoli syöpään 1987.

John Raymond Ylitalon isä syntyi Raution pitäjän Kärkisen kylän Mäkitalossa ja käytti sitä nimeä kunnes hänen isänsä osti läheisen Ylitalo-nimisen tilan ja siirtyi perheineen sinne asumaan. John Raymondin isoäidin äiti on Anna Liisa Antintyär, joka on syntynyt Kaustisella. Juho Paavonpojan perhe tuli vuonna 1870 Raution Kärkisistä Kalajoen Tyngänkylän Simin taloon. Vuonna 1883 he palasivat Raution Kärkisiin Mäkitaloon. Vain Antti ja Matti olivat tällöin muuttaneet Amerikkaan. Neljä muuta veljeä ja sisarta käyttivät muuttaessaan nimeä Mäkitalo.

Vuonna 1860 syntyi John Raymond Ylitalon isoisä, joka on kastettu Jaakko Juhonpojaksi ja joka käytti nimeä Simi asuessaan samannimisessä talossa ja nimeä Mäki muutettuaan Mäkitaloon. Juho Paavonpoika ryöstettiin ja murhattiin Tyngän ja Kärkisen välillä hänen käytyään myymässä karjaa Kalajoella. Hän oli tällöin kuusissakymmenissä. Hänen murhaansa ei - enempää kuin hänen poikansakaan murhaa Amerikassa - pystytty koskaan selvittämään.

Juho Paavonpojan ja hänen vaimonsa Anna Liisa Antintyttären yhdeksästä lapsesta kolme jäi Suomeen. He olivat Johanna ja nuorimmat kaksospojat Uriel ja Jaakko. Jaakko Juhonpoika osti Mäkitalon läheisen Ylitalo-nimisen tilan ja siirtyi perheineen sinne asumaan. Juho Jaakonpoika Ylitalo eli Ylitalon Jussi kuten häntä kutsuttiin, muutti Amerikkaan vuonna 1907.
John Raymond Ylitalo syntyi Yhdysvalloissa Floodwoodin kylässä vuonna 1916. Paljon ennen päivänkoittoa Jussi Ylitalo valjasti hevosen ja ajoi reellä viiden mailin päässä asuvan suomalaisen farmarin vaimon luo. Tämä oli kyläläisten hyvin tuntema kätilö.

Tuolloin kylä oli syrjäinen, korkeintaan puolensadan talon ja mökin muodostama yhdyskunta Minnesotan pohjoisosassa. Floowood sijaitsi siinää osassa Amerikkaa, joka eniten muisutti suomalaista metsämaisemaa. Se oli noin sadan kilometrin päässä Yläjärven rannalla sijaitsevasta Duluthista, Great Northern-rautatien itäisestä pääteasemasta. Floodwood palveli kahta alueen tärkeintä ammattikuntaa, tukkijätkiä ja farmareita. Koskemattomien metsien kaato vaati tuolloin paljon työvoimaa, kun hongat ja kuuset kaadettiin kahden miehen justeerilla. Nuoria, juuri saapuneita siirtolaisia palkattiin raskaampiin töihin kuten justeeria soittelemaan.
John Raymond Ylitalon äiti Saima Maria Swen syntyi 1894. Jussi Ylitalo ja Saima vihittiin 23.10.1915. Kun perhe oli muuttanut neljänlapsen kanssa Floodwoodiin niin siellä syntyi setsemän lasta lisää. Yhdeksän lapsista kasvoi aikuiseksi.

Yllätysnimitys Suomeen

John Raymond Ylitalo oli FBI:n asiamies. Hänen mukaansa ulkoministeri Gordell Hull esti sodanjulistuksen Suomelle silloin, kun Amerikka julisti sodan Unkarille, Bulgarialle ja Romanialle. Hullilla oli voimakkaat käsitykset oikeasta ja väärästä. Järkkymättömänä hän muistutti presidentille neuvostoliittolaisten syyllisyydestä talvisotaan. Hän ei koskaan unohtanut neuvostoliittolaisten hyökkäystä Suomea vastaan eikä voinut antaa sitä heille anteeksi.
Sodan aikana kaikkien Ruotsiin ja Suomeen liittyvien juttujen tutkinta oli annettu John Raymond Ylitalon tutkittavaksi.

John Raymond Ylitalo nimitettiin Helsingin lähetystöön, uuteen poliittis-taloudelliseen virkaan. Lähetystöjen vastaanotoilla Ylitalo tapasi hallituksen jäsenet, ulkoministeriön ja muiden ministeriöiden virkamiehet sekä monia muita aktiivisia henkilöitä ulko- ja sisäpolitiikassa. Heidän joukossaan oli kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Arvo Salminen, maalaisliiton ryhmän johtaja Juho Koivisto, edistyspuolueen ryhmänjohtaja Kalle Kauppi ja sosiaalidemokraattisen puolueen ryhmänjohtaja Väinö Hakkila. Tuttavapiirin kuuluivat lisäksi Olavi Lindblom, Aku Sumu, Väinö Leskinen, Unto Varjonen, Yrjö"Jahvetti" Kilpeläinen ja Aleksi Aaltonen.

Ulkoministeri Carl Enckell vuodatti kyyneleitä, kun lähettiläs Avra Warren Suomen vaaran vuosien synkimpinä päivinä, tarkkaan sanoen 21.maaliskuuta 1948 kertoi, että jos Suomen koskemattomuutta ja itsenäisyyttä uhattaisiin, Suomelle järjestyisi tilaisuus viedä asia Yhdistyneisiin Kansakuntiin ja saada lisäksi Yhdysvaltain tuki puolelle.

Ylitalon Suomen kautena maassa toimi kolme hallitusta, Mauno Pekkalan "kolmen suuren" hallitus, K.A. Fagerholmin vähemmistöhallitus sekä Urho Kekkosen ensimmäinen hallitus, mikä oli keskustalais-porvarillinen vähemmistöhallitus. Ylitalo tunsi näiden hallitusten ministerit hyvin. Sosiaalidemokraattisia ystävyyksiä oli useita. Pekkalan hallitus kieltäyyi Marshall-avusta. Kenraali Savonenkov käski pääminiseri Pekkalaa kieltäytymään siitä.

Fagerholmin sosiaalidemokraatinen vähemistöhallitus tarjois ulospääsyn siitä sodanjälkeisestä realiteettina pidetystä vaatimuksesta, että kommunistien olisi osallistuttava Suomen koalitiohallituksiin. Se, että tämä halitus kesti kaksikymmentä kuukautta, vuoden 1950 presidenti valitsjiamiesvaalehin saakka oli odotamaton saavutus. Leinon rakentaman kommunistisen valtiollisen poliisin purkaminen oli huomattava saavutus.

Kekkosen keskustavähemmistöhallitus teki Suomelle paljon helpommaksi puolutustaa suvereenisuuttaan jatkamalla ja lujittamalla Fagerholmin aloittamaa käytäntöä ja estämällä kommunisteja saamasta ministerin salkkuja.

Käynnisti Naton synnyn

Yhdysvaltain Helsingin lähetystön attaseana toimivan J.Raymond Ylitalon puhelin soi 4.3.1948 iltapäivällä. Puhelu kesti vain pari minuuttia ja Ylitalo lähti autollaan saman tien kohti Etelä-Esplanadia. Hän meni tapaamaan soittajaa autoliikkeen omistajaa Erik Bromania. Tämän kertomus käynnisti salamavauhdilla sähkeiden lähettämisen, arkistotietojen mukaan kello 17, lähetystöihin Osloon, Moskovaan, Tukholmaan, Pariisiin ja Lontooseen.

Ylitalo oli KGB:n tarkkailussa muiden tapaan. Tiedettiin hänen tapailevan Bromania usein, mutta kun amerikkalaisesta oli kysymys, kiinnostus autoihin tuntui luonnolliselta. Kaiken lisäksi tämä olikin totta. Broman ei ollut kiinnostunut poliitikasta ollenkaan. Kuitenkin eräs merkittävä seikka jäi KGB:lta huomaamatta. Broman oli käynyt koulua Pietarissa ennen vallankumousta.

Aamupäivällä 4.3. Bromania oli käynyt tapaamassa Neuvostoliiton lainopillinen avustaja. Hän oli syntyperältään suomalainen. Kaiken tietävälle KGB:lle sattui toinen nyt jo karkea virhe. Kukaan ei tiennyt, että Broman ja lainopillinen avustaja olivat käyneet samaa koulua Pietarissa.
Moskovassa oli 18.2.1948 allekirjoitettu Unkarin ja Neuvostoliiton välinen ystävyys-, yhteistyö -ja keskinäinen avunantosopimus. Länsimaissa tulkittiin Unkarin joutuneen Neuvostoliiton satelliitiksi. Kommunistit kaappasivat vallan Tsekkoslovakiassa 17-25.2.hallituspulan aikana.

Länsivallat totesivat tyrmistyneinä. että Suomi oli ainoa itsenäinen Neuvostoliiton reunavaltio.

Ymmärrettiin, että pian on Suomen vuoro. 22.päivä helmikuuta sai presidentti Paasikivi Stalinin allekirjoittaman kirjeen. Neuvostoliitto toivoi Suomen lähettävän valtuuskunnan Moskovaan solmimaan samanlaisen sopimuksen, mikä maalla oli Unkarin ja Romanian kanssa. Paasikivi pelasi kylmää peliä. Hän piti kirjeen pöytälaatikossa kolme päivää. Hallitus sai tietää kirjeestä 26.päivä. Samana päivänä lehdet kertoivat kommunistien voitosta Tsekkoslovakiassa.

Vakoojat, myyrät, tietojen vuotajat, diplomaatit ja salaisten sanomien lähettäjät työskentelivät korkeapaineella. Kremlin kellojen ääni kuulosti kantautuneen ympäri Eurooppaa.27.päivä kello 13 BBC:n uutisissa kerrottiin Suomea kohdanneesta kriisistä. Ruotsin ulkoministeriön kansliapäällikkö Beck-Friis keskustellessaan suurlähettiläs Matthewsin kanssa korosti Suomen hallituksen heikkoutta ja sen väsymystä. Lordi Pakenham totesi puhuessaan Englannin ylähuoneelle Suomen hallituksen saaneen kuolonsuudelman.

Maaliskuun neljännen päivän tapaaminen vuonna1948 autokauppias Bromanin ja attasea Ylitalon välillä saattoi liikkeelle salasanoman joka kuului. "Norja olisi seuraava maa, joka kutsuttaisiin neuvottelemaan puolustussopimuksesta Neuvostoliiton kanssa". Neuvostoliiton lähetystön suomalaisen avustajan käynti autokauppias Bromanin luona ja edelleen viestin välittäminen Ylitalolle, johti tapahtumaketjuun, jonka päässä oli North Atlantic Treaty Organization, Atlannin liitto, eli Nato. Perustava kokous pidettiin 4.4.1949.

Lähdeaineisto J. Raymond Ylitalo: Ylitalo, amerikkalainen ISBN 951-1-107120-3

Ljungo Tuomaanpoika – nuijasodan pääideologi

2008-12-07T05:53:00.007+02:00

Nuijamiesten pääideologiksi kutsuttu Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika piti nuijasodan keskeisenä syttymissyynä talonpoikien päätöstä lakata maksamasta laittomiksi katsomiaan linnaleirejä.

Hyvin monet tietävät nuijasodan, mutta hyvin harvat tuntevat sen. Nuijasota on yksi suomalaisuuden symboleista. Sitä pidetään suomalaisten nousuna vierasta sortajaa edesauttanutta aatelia vastaan. Nuijasotaa edelsi Ruotsin ja Venäjän välillä käyty 25-vuotinen sota (1570-1595) sekä kuningas Sigismundin ja Kaarle-herttuan kamppailu Ruotsin kuninkuudesta.

Tärkein sodan seurauksista, jonka on katsottu vaikuttaneen nuijasodan syttymiseen on linnaleiri, jolla tarkoitettiin alkuaan sotaväen ylläpitoon käytettyä veroa. Kun sanottiin, että sotilaat asetettiin linnaleiriin, merkitsi se, että heidät majoitettiin maaseudun kyliin ja että heidän huoltoaan varten kerättiin talonpojilta luontaistuotteita – lähinnä ruokatavaroita, viljaa ja heinää. Vuodesta 1574 lähtien sotilaat saivat oikeuden periä itse saatavansa talonpojilta. Sotilaat kuitenkin harjoittivat linnaleiriä kerätessään törkeää mielivaltaa. Talonpojat valittivat vääryyksistä kuninkaalle ja nousivat vastustamaan kylissä ja taloissa mellastaneita sotilaita.

Nuijasodan tausta

Juhana III:n kuoltua 1592 Ruotsin kruunun peri hänen poikansa Sigismund, joka oli vuonna 1587 kruunattu Puolan kuninkaaksi. Sigismundin setä, Södermanlannin herttua Kaarle, Kustaa Vaasan nuorin poika, alkoi tavoitella Ruotsin kruunua. Sigismund piti hoviaan Puolassa. Kaarle-herttualla oli vahva asema Ruotsissa. Sigismundin vahvin tuki Ruotsin valtakunnassa oli Suomen ja Viron käskynhaltijalla ja Suomeen sijoitettujen sotajoukkojen ylipäällikkö marski Klaus Flemingillä. Kun sota Venäjää vastaan päättyi vuonna 1595 Täyssinän rauhaan, ei Fleming Kaarle-herttuan hyökkäyksen pelossa kotiuttanut sotajoukkoja, vaan ne asetettiin linnaleiriin ympäri maata. Talonpoikien protestit seurasivat välittömästi. Fleming ei taipunut, sotilaat jäivät kyliin. Suomen talonpojat kokivat Flemingin päävastustajakseen.

Nuijasota

Marraskuun 25. päivänä eli Pyhän Katariinan päivänä vuonna 1596 käynnistyi tapahtumasarja, josta kehittyi maamme suurin ja samalla Pohjoismaiden viimeinen merkittävä talonpoikaiskapina, nuijasota. Katariinan päivää Isonkyrön kirkolle viettämään kokoontuneet talonpojat päättivät silloin edusmiestensä palattua kotiin Ruotsista kieltäytyä linnaleiristä eli sotaväen muonituksesta ja majoituksesta ja olivat myös valmiit ase kädessä puolustamaan tätä ratkaisuaan. Samana päivänä sattunut selkkaus talonpoikien ja sotaväen välillä sytytti kolme kuukautta kestäneen kansannousun.

Pohjalaisten kapinaliike levisi yli koko suomenkielisen Etelä-Pohjanmaan ja eräisiin Keski-Pohjanmaan pitäjiin. Se tempasi mukaansa lähes koko Savon ja ulottui Ylä-Satakunnan ja Hämeen pohjoisosiin. Johtajanaan ilmajokelainen suurtalonpoika ja maakauppias Jaakko Ilkka, jolla entisenä ratsumiehenä oli sotakokemusta, pohjalaiset etenivät Ylä-Satakuntaan, nykyiselle Pirkanmaalle. Vuoden viimeisenä päivänä 1596 Nokialla käytiin talonpoikien ja marski Klaus Flemingin joukkojen välillä ratkaiseva taistelu, jossa talonpojat lyötiin hajalle. Tämän jälkeen tuli Hämeen ja Savon talonpoikaisjoukkojen vuoro. Ne tuhottiin Nyystölässä Padasjoella 14.1.1597 sekä Mikkelin kirkolla 23.1.1597 käydyissä taisteluissa ja seuranneissa verilöylyissä.

Tappioiden jälkeen kansannousuun liittyneet alueet joutuivat yleisen eurooppalaisen käytännön mukaisesti voittajien säälimättömän ryöstelyn kohteeksi. Samaan aikaan kun talonpoikien kukistaminen oli vielä käynnissä Savossa, nousivat kuitenkin Pohjois-Pohjanmaan talonpojat Klaus Flemingin hallintoa vastaan. Tämä pohjalaisten toinen kapinaliike ulottui pohjoisessa aina Kemin pitäjään asti ja siihen liittyi myös suurin osa Etelä-Pohjanmaata. Ilmajoella, Santavuoren luona helmikuun 24. päivänä 1597 käydyssä ratkaisevassa taistelussa Klaus Flemingin joukot löivät talonpojat hajalle, minkä jälkeen Pohjanmaan etelä- ja keskiosat joutuivat sotajoukkojen hävityksen kohteeksi. Kolme kuukautta kestäneen kansannousun aikana nousivat miestappiot lähes 3 000:een, mikä vastasi noin puoltatoista prosenttia nykyisen Suomen senaikaisesta väestöstä. Sama suhteellinen osuus tämän päivän Suomen asukasmäärästä tekisi 75 000 ihmistä.

Laiton linnanleiri

Nuijasota saattoi nousta Pohjanmaalta siksi, että Pohjanmaa oli syrjässä valtakeskuksista ja lisäksi Pohjanmaalta oli Ruotsiin paremmat yhteydet kuin muualta maasta. Flemingin kielsi kuoleman uhalla valittamasta asioista Ruotsin herttualle. Kuitenkin 39 talonpojan seitsemästä kihlakunnasta onnistui välttää Flemingin vartijat, ylittää Ahvenanmeri ja jättää valitus herttualle. Siinä he asettuivat avoimesti kannattamaan Kaarlea ja ilmoittivat olevansa tälle uskollisia " niin kauan kuin veri on lämmintä sydämissämme". Nuijamiesten pääideologiksi kutsuttu Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika piti nuijasodan keskeisenä syttymissyynä talonpoikien päätöstä lakata maksamasta laittomiksi katsomiaan linnaleirejä.

Verot olivat keskiaikaisen ajattelutavan mukaan talonpoikien korvaus kuninkaalle ja kruunulle siitä, että nämä huolehtivat velvollisuuksistaan alamaisiaan kohtaan. Verojen kerääminen siis edellytti vastavuoroisia palveluja alamaisiaan kohtaan. Tärkein palvelu oli turvallisuus. Veroja maksettiin, jotta kuningas saattoi ylläpitää sotavoimia puolustaakseen alamaisia hyökkääjää vastaan. Söderköpingin valtiopäivillä 1595 suoritettu "lobbaus" linnaleiriä vastaan oli ainutlaatuinen ilmiö Suomen alueen talonpoikaislevottomuuksien yhteydessä.

Kuninkaat vierailivat Kalajoella

Ljungo Tuomaanpoika tuli Kalajoen kirkkoherraksi vuonna 1592. Myöhemmin hän oli myöskin Pohjois-Pohjanmaan rovasti. Hän asettui useimpien Pohjanmaan pappien tapaan kannattamaan Kaarle-herttuaa. Ljungo oli Arbogan valtiopäivillä 1597 pappissäädyn edustajana. Siellä hän mm. teki selkoa nuijasodasta syyttäen Klaus Flemingiä mielivallasta. Kun Sigismundin sotapäällikkö Akseli Kurki tuli 1599 Pohjanmaalle, Ljungo Tuomaanpoika pakeni Ruotsiin. Linköpingin valtiopäivillä 1600 Ljungo selosti Pohjanmaan miesten sopimusta niin ansiokkaasti, että hän pääsi Kaarle-herttuan suosioon ja sai tehtäväkseen uudistaa Ruotsin maanlain suomennoksen. Vuonna 1600 lopetettiin linnaleirijärjestelmä. Vuonna 1607 Kaarle-herttua kruunataan Ruotsin kuninkaaksi. Vuonna 1602 helmikuussa Kaarle-herttua vieraili Kalajoella mukanaan mm. 6-vuotias kruununprinssi Kustaa Aadolf. Kun Kustaa II Aadolf sitten 1614 kuninkaana vieraili Kalajoella, hän yöpyi Ljungon lesken luona Pitkäsenkylän Mantilassa.

Ljungo käytti maanlain suomennoksessaan Turun ja Pohjanmaan alueen murretta. Hän luovutti v. 1602 suomennoksen käsikirjoituksen Kaarle-herttualle tämän yöpyessä Kalajoen pappilassa. Ljungo suomensi myös kaupunkilain ja sai sen valmiiksi v. 1609. Lakeja alettiin latoa painokuntoon seuraavana vuonna, mutta ilmeisesti sekä tekijän että kuninkaan kuoleman vuoksi suomennokset jäivätkin painamatta. Ne julkaistiin vasta v. 1852.

Kalajoen kolmas kirkko

Kirkko rakennettiin Ljungo Tuomaanpojan ollessa Kalajoen kirkkoherrana lähelle pappilaa, tervatoria, maantietä ja satamaa. Kirkon paikka osoittautui kuitenkin kelvottomaksi. Savinen rantatörmä aiheutti kirkon kallistumisen ja vaarana oli, että kirkko vyöryisi Kalajokeen. Kirkko purettiin ja neljäs kirkko rakennettiin Etelänkylälle v. 1636. Kirkon muistomerkki sijaitsee Plassintien varressa Kalajoen sairaalaa vastapäätä. Nykyinen puistoalue on entistä hautausmaata.

Kari Joki-Erkkilä - kuusi paralympiakultaa

2008-12-05T20:21:00.007+02:00

Yksitoista urheilijaa sai 3. joulukuuta 2008 opetusministeriön jakaman Pro Urheilu –tunnustuspalkinnon, joka on suuruudeltaan 20 000 euroa. Vammaisurheilijoista palkinnon vastaanotti kelkkahiihtäjä Kari Joki-Erkkilä.

Kalajoen Junkkareita edustanut Joki-Erkkilä osallistui uransa aikana Naganon, Albertvillen ja Lillehammerin paralympialaisiin ja voitti niissä kaikkiaan yhdeksän paralympiamitalia. Paralympiamitaleista kuusi oli kultaista, kaksi hopeista ja yksi pronssinen. Kari on lisäksi voittanut MM-hopeaa ja MM-pronssia sekä yhden Euroopan mestaruuden, kaksi EM-hopeaa ja yksi EM-pronssia. Kari on voittanut kaksi Pohjoismaiden mestaruutta ja 11 Suomen mestaruutta, yksi SM-hopea ja yksi SM-pronssi. Kari Joki-Erkkilä valittiin vuoden vammaisurheilijaksivuonna 1994. Kari Joki-Erkkilä on Kalajoen kaikkien aikojen menestynein urheilija.

Uran alku
Kalajokinen Kari Joki-Erkkilä lähti talvella 1988 kokeilumielessä mukaan vammaisten pulkkahiihdon SM-kisoihin Ruukkiin saavuttaen viidellä kilometrillä kolmannen ja 10 kilometrillä neljännen sijan vain 150 kilometrin kuntopohjalla.

Seuraavana syksynä Kari Joki-Erkkilä kutsuttiin testeihin Peurangaan ja hän aloitti harjoittelun Rauno Sauron ohjeiden mukaisesti. Kautta 1988-1989 varten Joki-Erkkilä lykki rullasuksilla ja pulkalla yhteensä 1100 kilometriä. Hän voitti samana vuonna Kajaanissa kummankin matkan Suomen mestaruuden. Hän menestyi samana vuonna myös Euroopan mestaruuskilpailuissa Norjan Hurdalissa voittaen lyhyemmällä matkalla pronssia ja 7,5 kilometrin matkalla hän jäi neljänneksi vain puolen sekunnin päähän pronssista. Kuusamon SM-kisoissa Kari Joki-Erkkilä voitti sekä 5 että 10 kilometriä kahdeksalla sekunnilla ennen Seppo Joensuuta.

MM-kisoissa menestystä
Talvella 1990 maailmanmestaruuskilpailuja varten Kari lykki rullasuksilla 1600 ja suksillä lähes 1000 kilometriä. USA:ssa New Hampshiren osavaltion Jacksonissa pidetyissä MM-kisoissa hän johti 10 kilometriä hiihtos sekä 3,3 että 6,6 kilometrin väliajoissa. Suomalainen Seppo Joensuu jaksoi lopun nousut kuitenkin paremmin ja voitti Kari Joki-Erkkilän 22 sekunnin erolla. Viiden kilometrin kilpailuissa Joki-Erkkilä puolestaan nousi 2,2 kilometrin neljänneltä sijaltaan MM-pronssille Norjan Rolf Einar Pedersenin voittaessa 25 sekuntia nopeampana ja Joensuun ollessa toinen viisi sekuntia ennen Joki-Erkkilää.
Pihtiputaalla 1990 pidetyissä SM-kilpailuissa Joki-Erkkilä uudisti edellistalven kaksoisvoittonsa selvällä erolla.

Pohjoismaiden mestaruuksia
Vuoden 1991 pääkilpailuksi muodostui Vierumäellä pidetyt Pohjoismaiden mestaruushiihdot. Niissä Joki-Erkkilä voitti vakuuttavasti molemmat matkat ennen edellistalven maailmanmestaria Norjan Pederseniä. Viisi kilometriä kulki 15 ja kymppi 30 minuuttiin, mikä kertoo varsin kovasta menosta. Kymmenen kilometrin matkalla vielä puolimatkassa Norjan Pedersen johti kahdella sekunnilla, mutta maalissa Kari Joki-Erkkilä oli 16 sekuntia nopeammin.
Talvi 1991 tuotti jälleen kaksi Suomen mestaruutta seuraavan kilpailijan jäädessä kummallakin matkalla puolisen minuuttia.

Kuusi paralympia kultaa
Albertvillen paralympiakisoissa 1992 Kari Joki-Erkkilä voitti kultaa 5 km:n ja 10 km:n matkalla sekä hopeaa viestissä. Albertvillestä Suomi sai kaikkiaan 14 mitalia, joista kahdeksan oli kultaisia, kaksi hopeisia ja neljä pronssista. Albertvillen kisoihin osallistui 727 urheilijaa 24 eri maasta.
EM-kisoissa Baiersbronnissa Saksassa 1993 Kari Joki-Erkkilä voitti 5 km:n matkan ja oli 10 km:n matkalla sekä viestissä toinen.
Lillehammerin paralympiakisoista 1994 Kari Joki-Erkkilä voitti jälleen 5 km:n ja 10 km:n matkan sekä sai pronssia 15 km:n matkalla. Viestistä tuli hopeaa. Lillehammerin paralympialaisista Suomi 24 mitalia, joista 7 oli kultaa, kuusi hopeaa ja 11 pronssia. Lillehammerin kisoihin osallistui 993 urheilijaa 31 eri maasta.
Naganon paralympialaisissa 1998 Kari Joki-Erkkilä voitti 5 km:n ja 10 km:n kultamitallin. Naganon kisoihin osallistui 1200 urheilijaa 31 maasta.

Parhaimmillaan Kari Joki-Erkkilän harjoituskilometrimäärä ylitti 3000 kilometriä. Hiihtokilometrien määrä vaihteli talven säästä rippuen.

Jaakko Merenoja - valtiopäivämies

2008-11-30T09:02:00.001+02:00

Jaakko Merenoja on syntynyt Kalajoella 6.5.1825. Hän oli maanviljelijä, messinkivalaja ja valtiopäivämies. Hän kuoli Kalajoella 6.6.1912. Jaakko Merenoja oli naimissa Lusiina Ollintytär Helanderin kanssa. Jaakko Merenoja oli valistunut maanviljelijä, jolla oli pitäjän suurimpiin kuuluva talo. Hän hankki Kalajoen ensimmäisen niitto- ja haravakoneen sekä rullaäkeen. Hän pyrki koneellistamaan maanviljelyä toimien samalla muille esimerkkinä. Merenoja oli taitava messikivalaja kuten hänen appensa Olli Helanderkin. Hän valmisti kynntilänjalkoja, kattokruunuja ja aisakelloja.

Olli Helanderin vävy Jaakko Merenoja sai opin Aksilan verstaassa ja jatkoi sitten - maanviljelyksen ohella - messinginvalua Kalajoen kirkolla. Hänen verstaassaan alkoivat Kalajoen lukkarin pojat, Juhani ja Tuomas Friis, "leikkiä messinginvalun kanssa". Heidän pienestä pajastaan paisui huomattava teollisuusyritys, jossa pääpaino piankin siirtyi rautavalun ja konepajateollisuuden puolelle. Veljekset Friis muutti vuosisadan vaihteessa Kalajoelta Ykspihlajaan.

Jaakko Merenoja oli kauppamies ja omisti yhdessä erään toisen kalajokisen kauppatalonpojan kanssa "Liukas"-nimisen aluksen, mikä vei ruista ja potaskaa Ruotsiin ja tervaa, voita ja villalankoja Venäjälle. Itämaisen sodan aikana 1854 englantilaiset ryöstivät Kalajoen laivoja. "Liukas" säästyi ryöstelyltä, koska se oli ajettu jokea ylöspäin turvallisen matkan päähän ja se oli naamioitu lepän oksilla. Merenoja oli osakkaana myös Kalaja-laivassa, mikä kierteli rahtia kuljettaen maailman meriä. Kalaja-laiva upposi vuonna 1885, kun toinen laiva ajoi sen päälle.

Jaakko Merenoja oli valittu moniin luottamustoimiin. Hänet valittiin vuoden 1872 valtiopäiville talonpoikaissäädyn edustajana. Hän olikin valtiopäivillä aktiivinen ja käytti 56 puheenvuoroa. Hän teki myös aloitteet Oulun ratahankkeesta, oluen valmistuksen ja myynnin saattamisesta kunnan päätettäväksi, Hän teki aloitteet myös mustalaisten ja laukkuryssien kiertämisen vastustamisesta.

Kalajoen historiaan mahtuu myös useita kaupunkihankealoitteita. Ensimmäisen teki talollisenpoika Juho Bäck 14.3.1865, jonka aloite Kalajoen Markkinapaikan perustamisesta kaupungiksi kaatui maapohjan omistuskysymyksiin. 8.3.1881 valtiopäivämies Jaakko Merenoja esitti Kauppalan perustamista Kalajoen suulle. Tämä Kalajoen, Alavieskan, Sievin, Ylivieskan ja Raution yhteishanke kaatui kuitenkin myös maapohjakysymyksiin sekä siihen, että Pohjanmaan rata oli jo hahmottumassa Ylivieskaan.

Merenoja kirjoitti myös lehtiartikkeleita muun muassa oululaiseen Kaiku-lehteen. J.Merenoja. Kirjoituksia maanviljelyksen alalta. Kalajoki. (Neuvoja heinien suhteen.) 01.01.1890 nro. 84 Kaiku
J.Merenoja. Kirjoituksia maanviljelyksen alalta. Kalajoki. (Neuvoja ohraviljelyksen suhteen.)
01.01.1890 nro. 84 Kaiku

Uskonnollisesta vakaumukseltaan Jaakko Merenoja oli hartaita heränneitä.

Kalajoelta on ollut seuraavat henkilöt valtiopäiväedustajina talonpoikaissäädystä:
1624 Sipi Ollinpoika Hannila, Pohjankylä
1655 Sipinpoika Laurila
1672, 1675 Juho Juhonpoika Kopakkala
1682 Matti Matinpoika Metsälä, Metsäkylä
1734 Jooseppi Kääntä, Kääntä
1771-1772 Antti Sorvari, Taluskylä
1872 Jaakko Merenoja
1877-1878 Jaakko Myllylä
1897, 1899, 1905-1906 Kaarlo Myllylä

Untamo Sorasto - lääkäri ja kunnallispoliitikko

2008-11-29T10:14:00.001+02:00

Untamo Sorasto (2.4.1909 – 20.3.2001) on yksi Kalajoen historian merkittävimmistä miehistä. Hän toimi Kalajoen sairaalan kirurgian erikoislääkärinä vuosina 1938-1972. Kunnalliselämässä Sorasto oli keskeinen vaikuttaja valtuuston jäsenenä vuosina 1957-1996 ja puheenjohtajana vuosina 1981-1988.

Untamo Soraston ansiolista kalajokisten hyväksi on äärettömän pitkä. Pelkästään leikkauksia hän teki 25 000 ja valvoi 13 000 synnytystä. Yksityisvastaanottoa Sorasto piti entisessä Säästöpankin talossa vielä melkein 90-vuotiaaksi asti, vaikka oli jäänyt virallisesti eläkkeelle vuonna 1972. Monet ihmettelivät hänen vitaalisuutensa ja pitkän ikänsä salaisuutta. Tähän Untamo tapasi vastata, että ei ollut polttanut tupakkaa koskaan eikä viinaan koskenut, humala on tuntematonta. Ja mainitsi vielä oman isänsä, joka oli ollut myös kirurgi, hyvän esimerkin ja viimeiset sanat: Kasvakaa kunnon kansalaisiksi!

Sorasto halusi päästä töihin kuntaan, jossa on sairaala ja synnytysosasto. Ennen Kalajoelle tuloaan hän toimi vuoden apulaislääkärinä Helsingin naistenklinikalla. Hän tunsi kalajokisen papin pojan Hannes Heilaalan, joka kertoi Kalajoelle olevasta paikasta. - Hän kertoi, että täällä on nyt sellainen paikka, jossa kaikki tietosi ja taitosi pääsevät käyttöön. Hän sanoi, että siellä on myös mukavat ihmiset. 23 hakijan joukosta taaksen jäi muun muassa kolme kirurgian professoriakin.

Kalajoen sairaalan alkuvaiheista

Kalajoella kuin muuallakin maassa 1920-luvun alussa koettiin sairaalan puute kipeänä asiana. Lähimmät kirurgiset sairaalat olivat erittäin hankalien matkojen päässä. Kalajoelta matkattiin ensin hevoskyydillä yli 30 kilometriä Sievin asemalle ja sieltä junalla Oulun lääninsairaalaan tai Pietarsaareen Malmin sairaalaan. Tällaiset matkat olivat erittäin rasittavia usein jo liian kauan kotonakin seuratulle äkillisille kirurgisille vatsatapauksille, jotka sitten sairaanhoitoon tullessa olivat jo vähemmän otollisessa kunnossa edessä olevaa leikkausta ajatellen. Kunnan sairaalan perustaminen oli sen vuoksi keskeinen hanke silloisissa kunnallishallinnon vaatimattomissa pyrkimyksissä.

Kokkolan kaupunginvaltuusto esitti 1924 Kalajoen kaupunginvaltuustolle yhtymistä anomukseen valtion sairaalan saamiseksi Kokkolaan. Kalajoen valtuusto ei siihen liittynyt, vaan päätti samassa kokouksessa asettaa kiireellisenä asiana komitean puuhamaan omaa kunnansairaalaa. Komitean johtoon tulivat Oskari Santaholma, A.Lankila, V.Granlund ja Kari Miemois kokoonkutsujana. Lokakuussa 1924 hyväksyttiin piirustukset ja kustannusarvio ja päätettiin aloittaa työt oman sairaalan rakentamiseksi heti valtionavun tultua varmistetuksi.

Sairaalan tonttimaa hankittiin seurakunnalta ja niin suurena, että vastapäätä sairaalaa voitiin silloisen kunnankirjurin sijaisen, pastori Vilho Kiviojan aloitteesta rakentaa, lääkäritalo viljamakasiinin vanhoista hirsistä. Tämä oli erittäin järkevä ratkaisu, kun ajatellaan kiireellistä apua, tarvitsevia synnytyksiä ja päivystyksiä, sillä lääkäri oli aivan käden ulottuvilla.

Vihkiäisjuhla

Toukokuun 25 päivänä vuonna 1926 vietettiin sairaalan vihkiäisjuhlaa. Ensimmäinen potilas sisäänkirjoitettiin 27.5.1926. Ensimmäinen leikkaus toimitettiin 1.6. Kysymyksessä oli nivustyrä. Ensimmäinen lapsi näki sairaalassa päivän valon 2.6. Tämän lapsen tie vei myöhemmin kaukaiseen Ontarioon asti. Kalajoen naisyhdistys oli lahjoittanut sairaalalle liinavaatteiston ja keittiövälineistön. Sairaalan ympärille laadittiin viihtyisä puutarha pensaineen ja puineen.

Ensimmäinen vuosikymmen sairaalan historiassa oli ikään kuin totuttautumista ja luottamuksen hankkimista yleisön taholta. Tarjolla oli 12 sairaalapaikkaa ja 2 synnytyspaikkaa. Työntekijöinä olivat yli- ja alihoitaja sekä kätilö, emäntä, kaksi siivoojaa ja pyykkäri. Harjoittelijoita pidettiin 4-8. Talous oli tarkkaa ja elämä vaatimatonta. Joka tarvitsi sairaanhoitoa, niin hän maksoi kaikki kulut itse mm. hoitopäivämaksun, lääkkeet, röntgenkuvat, lääkärinpalkkion.

Pula-aika

Kun vuosina 1930-33 elettiin vaikeaa pula-aikaa, niin taloudenhoitaja K.A. Siipolalle kertyi huolia maksamattomista potilaslaskuista. Karhumakirjeet ja ulosotot aiheuttivat paperisotaa. Muitakin ongelmia oli. Varsinkin vesikysymys oli vaikea. Kaivosta nousi ruosteista vettä ja lopuksi vesi jouduttiin ottamaan suoraan joesta. Silloin joki ei vielä ollut niin saastunut kuin nykyisin. Jäittenlähdöt ja tulvat katkoivat putkistoja. Synnytysosasto aiheutti ongelmia. Virallinen synnytysosasto lakkautettiin 1935 sairaalassa ja vapautuviin tiloihin asennettiin röntgenlaitteet. Potilasmäärä pysyi vuosittain 300 paikkeilla. Vuonna 1937 saavutettiin 500 määrä ja vuonna 1945 ylitettiin 1000:n raja. Alusta alkaen sairaala tarjosi apuaan lähikunnille.

Sodan aikana paikkakunnalle ohjattu siirtoväki lisäsi sairaalan potilasmääriä. Tilapäisesti oli perustettava kansaopiston tiloihin lastenosasto ja synnytysosasto sekä erillinen kulkutautisairaala.

Sairaalan laajennus

Vuonna 1950 alettiin suunnitella sairaalan laajennusta. Alavieska, Merijärvi ja Rautio olivat mukana sairaalan hallinnassa vuodesta 1949 lähtien. Vuonna 1953 sairaalan hallinto järjestettiin kuntainliiton pohjalle. Mukana olivat Kalajoki, Alavieska, Merijärvi, Rautio ja Himanka. Sairaansijaluku kohosi 20:stä 46:een. Uuden sairaalalain johdosta myös Lohtaja, Kälviä, Sievi ja Pyhäjoki varasivat sairaansijoja. Näin Kalajoen sairaala oli muuttunut yhdeksän kunnan kuntainliiton sairaalaksi.
Kurjinta aikaa oli juuri tuo sodan jälkeinen aika, vuodet 1945-50. Silloin pikkulapset kuolivat ripuliin, aikuiset kulkutauteihin ja tuberkuloosiin. Vaivoina olivat lavantauti, lapsihalvaus ja tuhkarokko.

Ajanjaksoa 1952-72 voidaankin pitää sairaalan toiminnan huippukautena. Vuotuinen potilasmäärä pysytteli 2000:n tasolla ja näistä reilu kolmannes oli leikkauspotilaita ja neljännes synnyttäjiä. Sairaanhoitopäiviä kertyi vuodessa 20 000. Keskimäärin oli päivittäin hoidossa 50-55 potilasta. Potilaspaikkoja oli vain 46.
Sairaalassa hoidettiin vuosittain yli 500 synnytysta ja yli 800 leikkausta.

Oli luonnollista, että näinä vilkkaina aikoina tilat kävivät ahtaiksi. Kokkolan keskussairaalaa alettiin rakentaa vuonna 1966. Kalajoki ei enää saanut tarvittavaa valtionapua sairaalan laajentamiseen.
Vuoden 1967 loppuun mennessä Kalajoen sairaalassa oli hoidettu 63 110 potilasta. Näistä synnyttäjiä oli 13471 ja leikattuja 21 139. Suurimmat leikkausryhmät olivat umpilisäkkeiden poisto, synnytys- ja naistentautien leikkaukset, nielurisojen poistot, suonikohjuleikkaukset, sappirakon poistot.
Untamo Sorasto teki urallaan noin 25 000 leikkausta ja hän on valvonnut noin 13 000 synnytystä.

Kalajoen sairaalan vastaavina lääkäreinä ovat toimineet lääketieteen tohtori Kari Miemois 1926-37, kirurgian erikoislääkäri Untamo Sorasto 1938-72 ja sen jälkeen terveyskeskuslääkärinä Antero Sorasto vuoteen 1987 saakka.

Tulisitko vastaanotolleni?

Olin valtuutettuna keskustan ryhmässä Untamo Soraston kanssa. Untamo tiesi, että tapanani oli perehtyä asioihin perusteellisesti ja varsinkin matkailuasiat olivat minulla hallinnassa. Untamolla oli tuohon aikaan yksityisvastaanotto. Niinpä hän soitti minulle ja kysyi: ”Voisitko tulla vastaanotolleni tänään kello 16.00. Ota budjettikirja mukaan”. Niin minä menin Untamo Soraston yksityisvastaanotolle ja kävimme budjettikirjaa ja matkailuasioita läpi. Käsittelimme kaikki muutkin esityslistalla olevat asiat. Untamo kertoi väliin myös tarinoita eri henkilöistä. Hän luetteli koko suvun sairaudet, keuhkotaudit ja mielisairaudet jne. Hän kertoi myös henkilöistä joilla on suuret kädet jne. Yksi kysymys yllätti minut täysin. Untamo mainitsi eräästä henkilöstä ja kysyi minulta nopeasti, että oletko huomannut, että tällä on Kalajoen suurimmat korvat. Minun oli pakko tunnustaa etten ollut huomannut sellaista asiaa. Untamolla oli käsittämättömän hyvä muisti.

Mielenkiintoista oli seurata kuinka hän katseli asioita lääkärin näkökulmasta. Hän halusi perehtyä asioihin tarkasti. Kalajoen matkailussa oli tuolloin suuria ongelmia. Kuntaenemmistöinen Kalajoen Hiekkasärkät Oy oli lähes konkurssitilassa. Untamon vastaanotolla tutkimme ”potilaan” tilaa. Seuraavassa keskustan ryhmäkokouksessa Untamo käytti ensimmäisenä puheenvuoron ja aloitti näin: ”Tarkastelen asioita näin lääketieteellisin termein. Suoritetaan ruumiinavaus.”

Lähteet
Untamo Sorasto kirjoitus Kalajoki-lehdessä marraskuussa 1977, Untamo Soraston haastattelu Kaajokiseudussa 30.11.1999, omat kokemukset ja Kalajoki 450 vuotta julkaisu.

Simon Silven - kirkonrakentaja

2008-11-28T07:55:00.003+02:00

Kalajoen Iso-Jylkän talon isäntä, kirkonrakentaja Simon Silven on ollut merkittävimpiä keskipohjalaisia 1700-luvun rakennusmestareita. Hänen pääasiallinen toiminta-alueensa oli Pohjois-Pohjanmaalla ja Ylä-Savossa. Silvenin rakennustuotanto ja säilyneet piirustukset osoittavat, että hän on hallinnut laajasti perinteisen kirkon- ja tapulinrakennustaiteen ja samanaikaisesti kyennyt omaksumaan monia kirkkotehtuurin senaikaiksia uutuuksia.

Simon Silven syntyi 11.8.1747 ja kuoli 29.4.1798. Simon Silven syntyi kahdeksanlapsiseen perheeseen kuudentena lapsena. Sukunimi juontuu hänen kotikylänsä Kalajoen Metsäkylän nimestä. Tärkeimmän rakennusmestarioppinsa hän lienee saanut isältään kirkon- ja tapulinrakennustyömailla, Sen lisäksi on mahdollista, että hän on nuoremman veljensä, maanmittari Stefan Silvenin tavoin istunut jonkin aikaa koulunpenkillä.

Kirkonrakentaja Simon Silvenin vanhin itsenäinen työ lienee Nurmeksen tapulin rakentaminen vuonna 1773. Tuolloin mestari oli 25-vuotias. Sitä ennen hän oli osallistunut isänsä johtajamaan Kärsämäen kirkon rakentamiseen 1765. Omien suunnitelmien mukaan Simon Silven rakensi ainakin Sievin kirkon 1775. Kirkko on purettu 1860-luvulla. Silven rakensi myös Kallan karien kirkon 1780 ja Ullavan kirkon 1783. Ruotsin yli-intendentinviraston vahvistamien rakennuspiirustusten mukaan Simon Silven on rakentanut Iisalmen kirkon 1997, Merijärven kirkon 1781, Loviisan kirkon 1782. Loviisan kirkko paloi 1855. Silven on rakentanut myös Vihannin kirkon 1784, Rantsilan kirkon 1785 ja Kalajoen kirkon 1780-81. Kalajoen kirkko paloi 1808. Alavieskan kirkon Silven rakensi 1795. Tämä kirkko paloi 1916. Pielaveden kirkon hän rakensi 1797. Pielaveden kirkko on purettu 1882. Raution kirkko rakennettiin Simon Silvenin piirusten mukaan ja se valmistui 1800.

Nurmeksen tapuli on tyypillinen pohjalainen kolmikerroksinen renesanssitapuli. Simon Silvenin suunnittelema Saloisten tapuli on lähinnä pohjalaisen ja lounaissuomalaisen tapulityylin siro sulautuma. Kallan karien ja Ullavan kirkot ovat myös tavanomaisuudesta poikkeavia, pitkänomaisia kahdeksankulmion muotoisia. Ullavan kirkko on lisäksi rakenteeltaan ns. tukipalrikirkko, jonka pitkiä sivuseiniä tukevat lyhyistä hirsistä salvotut ontot tukipilarit. Pohjakaavansa erikoislaatuisuduesta huolimatta edellä mainitut kirkkorakennukset nivoutuvat kokonaisuudessaan tyyliltään kiinteästi muuhun 1700-luvun loppupuolen kansanomaiseen rakennustaiteeseen. Kirkonrakentaja Simo Silvenin tärkeimpiä töitä olivat kutenkin muutamat ristikirkot, joiden piirustuksia on muokattu Tukholmassa Silvenin alkuperäissuunnitelmien pohjalta.

Ida Basilier-Magelssen

2008-11-27T15:06:00.002+02:00

Ida Basilier-Magelssen oli Nivalan Pidisjärvellä 10.9.1846 syntynyt oopperalaulaja, koloratuurisopraano ja laulunopettaja. Ida ehti lapsuudessaan asua syntymäpaikkakuntansa Nivalan lisäksi Kalajoella ja Kokkolassa ennen kuin perhe muutti Ouluun. Ida Basilierin isän suku oli tullut Suomeen Ranskasta jo neljä sukupolvea aikaisemmin. Ida oli vajaa kolme vuotta vanha, kun perhe muutti Kalajoelle 16.5.1849. Hänen kotinsa oli Kalajoen Tyngällä Tavastissa. Basiliereilla harrastettiin musiikkia. Kalajoella Idaa sanottiin ”Laulaja-Vapuksi”, joten laulunlahjat ovat olleet ilmeiset jo pikkutyttönä. Päästötodistuksen Oulun tyttökoulusta hän sai vuonna 1862. Perheessä harrastettiin musiikkia, ja Ida oli jo lapsena innostunut laulamisesta.
Ida kävi tyttökoulua Kokkolassa, ja perheen muutettua Ouluun hän sai päästötodistuksen Oulun tyttökoulusta 1862.

Laulun opinnot Ida aloitti Helsingissä Ruotsalaisen teatterin laulunopettajan Filip Jacobsonin johdolla. Idan toinen opettaja oli tunnettu laulupedagogi Emilie Mechelin. Lahjojensa ansiosta hän sai valtion apurahan, jonka turvin hän pääsi Pariisin konservatorioon vuosiksi 1867–1870. Hän opiskeli valtion apurahalla J. J. Massetin oppilaana. Hän opiskeli lisäksi lyhyen aikaa Pietarissa Henriette Nissan-Salomanin johdolla.

Opintojensa jälkeen Ida kiinnitettiin Ruotsin kuninkaalliseen oopperaan vuosiksi 1872–1874. Suomalaisessa oopperassa hän esiintyi vierailevana tähtenä vuodesta 1873 alkaen ja vakinaisemmin vuosina 1876–1878. Oopperakiinnitysten lisäksi Ida konsertoi Pohjoismaissa ja muuallakin Euroopassa. Vuonna 1878 hän meni naimisiin norjalaisen Johan Sigismund Cammermeyer-Magelssonin kanssa ja asettui asumaan Osloon. Ida esiintyi vielä jonkun kerran Oslossa ja Suomessakin, mutta hänen päätoiminen työnsä oli toimia Oslon konservatorion laulunopettajana.

Ida Basilier kuului 1800-luvun suomalaisen laulutaiteen parhaimpiin edustajiin. Hänen sopraanonsa oli harvinaisen heleä ja toisaalta lämmin. Hänen notkea esitystapansa, rytmitajunsa sekä sävelpuhtautensa herättivät aikanaan huomiota. Basilierin ominta alaa olivat iloiset ja koomiset osat, mutta monipuolisena taiteilijana hän osasi luoda syvyyttä myös traagisiin osiin.

Vielä opiskellessaan Ida piti ensikonserttinsa Suomessa 4.6.1868 ”hätää kärsivien hyväksi” ja lauloi samana kesänä Ruotsalaisessa teatterissa näytösten välissä. Suomalainen seura järjesti ensimmäisiä suomenkielisiä teatteri- ja operettiesityksiä, mm. V. Massén operetin Jeannetten häät, jossa Idakin oli ensimmäistä kertaa näyttämöllä. Häntä kiitettiin luontevasta näyttämöliikunnasta ja keveästä ja sointuvasta laulusta ja ihasteltiin ennen kaikkea hänen hyvää suomen kielen taitoaan. Jo syksyllä 1870 hän esiintyi ensimmäisessä suuressa oopperaroolissaan, Kaarlo Bergbomin järjestämässä näytöksessä Verdin Trubaduurin Leonorena Richard Faltinin johdolla. Samassa yhteydessä esitettiin Rossinin Sevillan parturia, jossa Idalla oli Rosinan osa. Rosinasta tulikin Idan bravuuriosa. Hänen pirteä, veitikkamainen olemuksensa ja puhdas, nopea ja täsmällinen kuviolaulunsa olivat kuin luodut Rosinan osaa varten. Toinen yhtä sopiva rooli oli Donizettin Rykmentin tyttären Maria.

Syksyllä 1871 hän esiintyi Tukholman oopperassa ja sai kiinnityksen vuosiksi 1872–74. Suomalaisessa oopperassa Ida esiintyi satunnaisesti jo vuodesta 1873 ja yhtäjaksoisesti vuosina 1876–78. Kaikkiaan oopperaesiintymisiä kertyi Suomessa 110, 12 eri oopperassa. Lisäksi Ida Basilier konsertoi ahkerasti kotimaassa ja ulkomailla; yksin Pohjoismaissa hän antoi vuosina 1870–80 noin 400 konserttia. Näiden lisäksi tulevat konsertit Pariisissa, Münchenissä, Lyypekissä ja Pietarissa sekä Zelia Trebelli-Bettinin kiertue Englannissa 1877. Viimeinen rooli Suomalaisessa teatterissa oli Rykmentin tyttären Maria vuosina 1892–93.

”Pohjolan satakieli” asettui norjalaisen miehensä kanssa asumaan Osloon, missä hän vielä esiintyi, mutta oli 1890–1915 päätoiminen Oslon konservatorion laulunopettaja.
Hänelle on pystytetty muistopatsas Norjan Hegraan. Ida Basilier oli etevin koloratuurisopraano, mitä Suomessa on ollut Johanna von Schoulzin päivien jälkeen.

Ida Matilde Basilier-Magelssen 10.9.1846 – 23.5.1928, vanhemmat: maanmittari Carl Frederik Basilier ja Gustafva Mathilda Garvolin. Puoliso: toimittaja ja virkamies Johan Sigismund Cammermeyer-Magelssen (eronnut), kuollut Norjassa 1910. Perheen poika otti äitinsä sukunimen Basilier.

Lähdeainesto: Keskipohjalaisia elämäkertoja. Kokkola, 1995Kari & Seija Krapu sekä Internet

Janne Tähkä - Raution poikia

2008-11-22T20:46:00.001+02:00

Janne Tähkän sukujuuret ovat Rautiossa. Hän on rautiolaisten Niilo Ja Anna-Liisa Saaren tytön Elisan poika. Janne on syntymäkotini naapurin tytön poika. Elisa muutti varsin nuorena siskonsa luokse Helsinkiin, koska työnsaantimahdollisuudet Rautiossa olivat vähäiset. Siellä hän avioitui ja synnytti 27.9.1970 Janne-pojan, joka vietti lapsuudessaan monia kesiä Rautiossa mummolassa.

Janne Tähkä on ollut myös usein nähty vieras Rautio-viikolla. Siellä hän on antanut näytteitä mailataituruudesta. Hän löi pallon suoraan ylös 20-30 metrin korkeuteen ja otti sen kerta toisensa jälkeen mailan lavalle ilman pomppuja. Janne Tähkä kertoi, että pappa rakensi hänelle maalinkin ja hän harjoitteli yleensä yksin aamusta iltaan kahden kuukauden ajan kesäisin Rautiossa 15-vuotiaaksi asti. Voidaan sanoa, että Janne oppi Rautiossa mailataituruutensa kovalla harjoittelulla. Janne on ammatiltaan urheiluhieroja. Hänellä on vaimo ja kolme lasta. Ennen salibändyyn siirtymistä hän pelasi 17-vuotiaaksi jääkiekkoa ja sitten kaukalopalloa, mistä on muistona SM-hopeaa ja SM-pronssia Bewe-Sportin edustajana. Tähkä on kiertänyt säännöllisesti esittelemässä salibändyä ympäri Suomea.

Mailavirtuoosi vailla vertaa

Hän on lajinsa ehdoton mailataituri, lajinsa kotimainen legenda, jonka tekniikalle ei liene vertaa koko maailmassa. Hän on Suomen salibandyliigan kaikkien aikojen tehokkain viimeistelijä. Janne Tähkä on 189 cm pitkä ja 86 kiloa painava oikeakätinen puolustaja, joka on voittanut urallaan EM-kultaa 1995, MM-hopeaa 1996 ja 2000 sekä MM-pronssia 1998. Hänellä on tilillään useita Suomen mestaruuksia ja useita mitalisijoja. Hän on edustanut Suomessa useita seuroja mm. Pleikkareita, Team Bothya, Viikinkejä, HIFK:ta, Joensuun JosBaa ja SSV:tä. Hän on myös pelannut vuoden Linköpingissä IBK Successa Ruotsin Elitserienissä sekä Porvoossa PPS:ssä että Seinäjoella Peli-Veljissä. Lisäksi hän on pelannut Sveitsissä Kloten Bulach Jetsissä. Alkukauden 2004-2005 pelaamatta ollut Janne Tähkä vuokrattiin SSV:stä sveitsiläiseen Kloten-Bülach Jetsiin loppukaudeksi 2005. Tähkä oli kaudella 2004 voittamassa SM-kultaa SSV:ssä sekä maajoukkueen mukana MM-kisojen pronssilla. Kloten pelasi Sveitsin ylimmässä NLA-liigassa, mutta oli sillä hetkellä sarjassa viimeisenä saaliinaan 14 ottelusta vain yksi voitto, joten Tähkän apu tuli tarpeeseen.

Ilmaveivin isä

Maagisen tekniikan omaavan puolustajan vetolaukaus on pelote kenelle tahansa maalivahdille. Monet tulivat otteluihin katsomaan pelkästään Janne Tähkän taidokkaita ”ilmaveivejä” ja muita oivalluksia. Janne Tähkä Show oli aina näkemisen arvoinen. Yleisö huokaili ihastuksesta Tähkä-Shown pyöriessä täysillä kierroksilla. Ilmaveivi on näyttävä harhautus tai kikka, jossa pallo nostetaan mailan lavan päälle ja kieputetaan ilmassa. Yleensä tarkoituksena on maalin takaa heittää pallo tolpan ympäri maaliin, mutta muitakin käyttötapoja on nähty. Ilmaveivin isänä pidetään yleisesti Janne Tähkää.
Katso videolta Jannen ilmaveivi:
http://www.youtube.com/watch?v=3Katrx1Jx3E

Kaudella 2003-2004 Janne Tähkä pelasi runkosarjassa 31 ottelua ja teki 23 maalia ja antoi 14 syöttöä. Janne Tähkän pelinumero oli 13 ja se on ollut todellinen epäonnen luku vastustajille. Janne on ollut kaukalon ehdoton kuningas. Janne Tähkä on maailman ainoa salibandypelaaja, jolla on oma mailamallisto. Uusia mailoja on kolme erilaista, One, Two, Three. Janne on osallistunut malliston suunnitteluun yhdessä Exelin asiantuntijoiden kanssa.

Olympiasoihdun kantajana

Ateenan olympialaisten yli 3600 soihdunkantajaa nimettiin toukokuussa 2004. Soihdunkatajien joukossa oli kaikenikäisiä ihmisiä eri elämänaloilta, mutta toki liikunnallinen elämäntapa oli erityisen hyvin edustettuna. Suomessa olympiatulta veivät muiden muassa maratonilla olympiapronssia vuonna 1956 juossut Veikko Karvonen, liikunnan ilosanoman viestinviejänä kunnostautunut Risto Kaskilahti ja salibandyn uranuurtaja Janne Tähkä. Soihdunkantajiksi valittiin tai äänestettiin ihmisiä, joiden katsottiin edustavan perinteistä, olympiahenkeen kuuluvia arvoja ja ihmisyyden parhaimpia puolia. Jokainen viestinviejä kantoi soihtua noin 400 metrin matkan mikä vastasi kilpajuoksuradan yhtä kierrosta. Janne Tähkä oli ylpeä siitä, että sai olla suomalainen olympiasoihdun kantaja.

Jussi Kurikkala – Kalajoen Junkkari

2008-11-22T19:50:00.002+02:00

Junkkarien kaikkien aikojen maineikkain urheilija Jussi Kurikkala teki nuoren seuransa nimen tunnetuksi jo 1930-luvulla, jolloin hän voitti 18 kilometrin maailmanmestaruuden Puolan Zakopanessa 1939 ja kuului jo vuotta aikaisemmin Lahden MM-kisojen viestissä Suomen kultajoukkueeseen. Kurikkala voitti ensimmäisen Suomen mestaruutensa 1936 pikamatkalla, mutta putosi vielä niukasti olympiajoukkueesta. Seuraavana vuonna Kurikkala kävi ensimmäiset suuret arvokisansa Ranskan Chamonix´ssa, mistä oli tuomisina MM-viestihopeaa. Chamonix´n Mm-hiihtojen jälkeen Kurikkala siirtyi muutaman muun huippuhiihtäjän tavoin Iisvedelle Esa Rossin talliin, joka tarjosi mahdollisuuden kokopäiväiseen harjoitteluun ja lisäksi hyvän maaston. Aikansa kovimpiin harjoittelijoihin kuulunut Jussi Kurikkala koki pitkän uransa huippuhetket Italian Cortinassa 1941, missä hän voitti MM-kultaa 50 kilometrillä ja viestissä sekä tuli toiseksi pikamatkalla. Toisen Suomen mestaruutensa hän saavutti sotatalvena 1944 Ounasvaaran 50 kilometrillä. Toinen maailmansota vei Kurikkalalta mahdollisuuden osallistua hiihtäjänä Olympiakisoihin. Vaikea sairaus päätti hänen elämänsä vain 38-vuotiaana talvella 1951.

Jussi Kurikkalan muistokisat ovat Kalajoella erityisesti olleet 1960-luvulla merkittävä kansallinen hiihtotapahtuma. Tuolloin voittajien joukossa olivat muun muassa Veikko Hakulinen, Eero Mäntyranta, Kalevi Hämäläinen, Kalevi Oikarainen ja Helena Takalo.

Aikansa varmin kilpailija

Jussi Kurikkala (12.8.1912-10.3.1951) on yksi niistä erittäin harvinaisista miespuolisista suomalaishiihtäjistä, joka on saavuttanut maailmanmestaruuden kaikilla omana aikanaan kilpailtavina olevilla matkoilla: pikamatkalla, viestissä ja 50 kilometrillä. Suomalaisista vastaavaan ovat yltäneet vain Veli Saarinen ja Veikko Hakulinen. Jussi Kurikkalan suurta kansainvälistä arvokilpailujen suoritusvarmuutta osoittaa se, että hän ei koskaan palannut MM-kisoista ilman mitalia. Tuomisina oli 1938, 1939 ja 1941 kultaa ja vain 1937 himmeämpää laatua eli hopeaa.

Kukaan suomalainen ei ole pystynyt noina vuosia yhtä tasaisen vakuuttaviin esityksiin. Hiihdon arvokisaputken päättyessä 1941 Jussi Kurikkala oli vasta 28-vuotias. Jos maailma olisi saanut elää rauhassa, tuskin hänen mitaliketjunsa olisi katkennut ainakaan vuoteen 1944 mennessä. Paljon enemmän epävarmuutta liittyy siihen teoreettiseen kysymykseen olisiko Kurikkala yltänyt olympiamitalille maratonjuoksijana vuoden 1940 ja 1944 kesäolympiakisoissa, joihin hän ilmoitti hiihdon ohella tähtäävänsä. Ruumiinrakenteeltaan Kurikkala ei ollut juoksijatyyppiä. Valtava peruskestävyys ja tavaramerkiksi muodostunut sisu korjasivat kuitenkin puutteita myös maanteillä. Juoksijana Jussi Kurikkala onnistui toteuttamaan jokaisen hyvän urheilijan perusunelman osallistumisesta olympiakisoihin. Hän osallistui Lontoon olympialaisten maratonjuoksuun ja sijoitus oli 13.

Värikäs persoona

Hiihtokauden 1938 merkittävimmät kilpailut päättyivät perinteiseen tapaan Ounasvaaralla. Pekka Niemi oli voittanut kolmantena suomalaisena Holmenkollenin 50 km:n hiihdon ja häntä pidettiin ennakkosuosikkina kotiladuillaan. Rovaniemellä vallitsi voimia kysyvä raskas keli. Puolet 51:stä ilmoittautuneesta keskeytti kilpailun. Päivä oli alusta saakka Jussi Kurikkalan näytöstä. Kurikkala voitti Pekka Niemen lähes kahdella ja puolella minuutilla.
Ounasvaaran 50 kilometrin kilpailun radioselostajana toimi Suomen Urheilulehden päätoimittaja Hugo Valpas. Hän painotti kilpailun aikana ja sen jälkihaastattelussa Jussi Kurikkalan oletettua tai todellista väsymystä tavalla, joka nosti laajan vastalausemyrskyn lehdistössä.

Kun Kurikkala oli voittanut viisikymppisen, yritettiin hänestä tehdä väsyneempi kuin hän oli. Kurikkala oli ehdottomasti erinomaisissa voimissa – sen paljasti mikrofoni, johon Jussi vastasi tuoreella äänellä radiolähetyksessä: ” En perhana minä väsynyt ole”. Hugo Valpas kirjoitti Kurikkalan Ounasvaaran voitosta Suomen Urheilulehdessä joidenkin mielestä vähän ärsyttävästi: ”Jussi Kurikkala oli päivän suuri nimi. Kalajoen poika oli voiton saatuaan iloinen kuin kolmen markan hevonen. Hän suorastaan säihkyi iloa pomppiessaan maalipaikalta pukeutumissuojaa kohti. Tuo sitkeä, suonikas ja vallan hulluuteen saakka sisukas keskipohjalainen, joka aina imee itsestään kilpailuissa viimeisenkin voimapisaran. Ja inttää ja väittää sitten väkivängälläkin, ettei hän ole ”poikki”. Se kai on sitä omalaatuista ja peräänantamatonta suomalaista itsepäisyyttä.”

Kisajoukkueen lähtiessä Ranskan Chamonxìin kirjoitti Suomen Urheilulehti jutussaan, joka oli otsikoitu ”Kurikkalalla oli 10 kiloa kaloja eväinään” hänestä näin: ”Jussi Kurikkala on kovin hiljainen poika, mutta tekee sitä luotettavamman vaikutuksen. Kaikesta päättäen hän on joukkueen paras valtti. Nytkin on kova huoli ehtiä takaisin hylkeenpyyntiin. Mukana oli Kurikkalalla eväspussissaan 10 kiloa kalaa, suolattua lohta, säilykkeitä ynnä muuta, sillä hän ei syö muuta lihaa lainkaan”.

Ruotsalaislehti kirjoitti Jussista näin: ”Kurikkala on avain uusi ilmestys urheilun taivaalla. Hän on ihmeteltävin hiihtäjä mitä olemme nähneet, pieni vaaleakiharainen mies. Heti lähtiessään hän oli hämmästyttävä – juoksi kuin sataa metriä sukset jalassa ja tavoitti edellään ollutta norjalaista hetki hetkeltä.

Kurikkala ei ole aikaisemmin nähnyt rautatietä. Kun tämä tieto levisi tunteellisten ranskalaisten keskuuteen heidän ihastuksellaan ei ollut mitään rajaa varsinkin kun kuultiin, että tämä villi lappalainen syö aamiaisekseen hylkeenrasvaa ja poronkoipea, puolisekseen sudenhäntälientä ja taas hylkeenpaistia sekä päivällisekseen karhunlihakeittoa.”

Jussi Kurikkalan testamentti

Lehdissä maaliskuussa 1951 julkaistut uutiset Jussi Kurikkalan kuolemasta yllättivät myös suomalaisen urheilukansan, sillä Kurikkala oli nähty hyvässä maratonkunnossa vielä lokakuussa 1950. Pastori J. A. Kurosen Jussi Kurikkalan kanssa käymiensä viimeisten keskustelujen tiivistelmäksi muotoilema Jussi Kurikkalan testamentti on sangen koskettava ja poikkeuksellinen dokumentti huippu-urheilun piirissä.

Jussi Kurikkalan testamentti:
Vaikka onkin suurta saavuttaa mainetta urheilun kilpakentillä, tärkeämpää on kuitenkin sielun pelastuminen. Muistakaa, pojat, Jumalaa ja iankaikkista elämää.

Jussi Kurikkalan sankaritarinaan se antaa oman arvokkaan lisävivahteensa; samalla se asettaa ikuisuuselämän ja maallisen kilvoittelun arvot oikeaan järjestykseen, joka urheilussa ehkä liiankin usein unohdetaan.

Lähde: Lauri Järvisen kirja Jussi Kurikkala – Kalajoen Junkkari
Jussi Kurikkalan patsas paljastettiin Kalajoella 12.8.1989.

Harmonikkataitelija Unto Jutila

2008-11-22T19:03:00.003+02:00

Harmonikkataiteilija Unto Jutila syntyi joulukuun 5. päivänä 1944. Hän vietti lapsuuteensa ja nuoruutensa Kalajoen Plassilla. Unton isä Väinö hankki pojalleen harmonikan ja jo 11-vuotiaana Unto Jutila esiintyi Kalajoen teatteritalossa ja Ämman lavalla tanssien taukosoittajana. Unton isä oli pojalla tukena ja turvana.

Alpo Ylitalo muistelee Unton soittokeikkaa Rahjan nuorisoseuran pikkujouluiltamissa. Unto oli tullut sinne isänsä kanssa polkupyörällä. Unto oli tuolloin 12-vuotias. Innokkaan ja tunnollisen harjoittelijan taidot olivat kehittyneet niin, että hän kykeni soittamaan yksin koko iltamat. Tanssia oli noin puolitoista tuntia ohjelman jälkeen.

Unto Jutilan elämäntyöhän harmonikansoiton alalla sisältyy selviä toisistaan erottuvia jaksoja: tanssimuusikko, säveltäjä, opettaja, harmonikkaleirien taiteellinen johtaja, levyttäjä ja esiintyvä taitelija. Soittajana Unto Jutilaa voidaan pitää valtaosin itseoppineena. Musiikkiteorian opetuksen hän sai Pauli Kilpiöltä. Varsinaisen harmonikan käsittelyn hänelle opetti Leander Norrback. Esiintyvän taiteilijan ominaisuudet ja ohjelmiston hioi Veikko Ahvenainen. Yli 10 vuotta kestänyt tanssimuusikkokausi alkoi 1960-alussa, jolloin taiteilija kiersi oman yhtyeensä kanssa ympäri Suomea.

Tanssimuusikkona

Unto Jutilan orkesterin ensimmäisen kokoonpanon jäsenistä elää vielä ainakin kalajokinen Esko Ventelä, jonka muistikuvan mukaan orkesteri perustettiin vuonna 1958. Kokoonpano muuttui vuosien aikana useita kertoja, kunnes Unto siirtyi Alpo Ylitalon yhtyeen hanuristiksi vuonna 1964 tai 1965. Unton ja Alpon tuttavuus ja ystävyys alkoi 1960-luvun alussa. Unto oli vannoutunut iskelmämusiikin ystävä, jonka parasta antia olivat hanuristien esittämät vaikeat tangot, kuten Ilta Välimerellä, Helmiä etelästä ja monet A. Malandon tangoista. Unto esitti useita Paul Norbackin sävellyksiä joka ilta tanssikeikoilla. Tuohon aikaan Unton kiinnostus heräsi myös jazz-musiikkia kohtaan. Hän alkoi kirjoittaa magnetofin nauhalta Art van Dammen musiikkia nuoteille. Sitten hän opetteli soittamaan nuotti nuotilta. Matti Viljanen ja hänen kirjallisuutensa jazzista kuului Unton opinto- ja harjoitusohjelmaan.

Unto oli erityisen kiinnostunut konserttimusiikista, jota hän harjoitteli paljon. Hän valmistautui kilpailemaan hanurilla Suomen mestaruudesta. Tämä musiikinala kuului tuohon aikaan myös Veikko Ahvenaisen harjoitusohjelmaan. Unto oli Norbackin ja Ahvenaisen oppilaana.

Alpo Ylitalon yhtye aloitti tanssien soittamisen Vaasassa ”evalla” kuten silloin sanottiin. Paikka lienee ollut Kirjastokatu 11:ssä. Bändin laittaessa ”kamoja” kasaan näyttämön eteen tuli joukko nuoria miehiä. Yksi esitti Untolle ivalliseen sävyyn kysymyksen, osaako tämä soittaa ”Metsäkukkia”. Unto vastasi osaavansa, mutta jatkoi että osaako kysyjä. Siihen kyselytunti päättyi, eikä kyselijöitä sen koommin ole näkynyt.

Tanssikeikoilta palattiin usein Kokkolaan, jossa Unto yöpyi Alpo Ylitalon luona. Sunnuntaiaamuisin vierailtiin Paul Witickin luona. Witick oli innokas konserttimusiikin harrastaja. Herrat soittelivat yhdessä ja suunnittelivat kokeillen sormituksia, joilla ”koskipaikat” selvitettiin puhtaimmin. Soitto ja harjoittelu oli usein niin innokasta, että ”Ruusan”, Paulin vaimon kutsut kaikuivat kuuroille korville.

Samoihin aikoihin Unto kanssa tuli Alpo Ylitalon yhtyeeseen rumpaliksi Folke Neunstedt. Heti alkuun syntyi Unton ja Folken välille omanlaisensa huumori. Sitä ulkopuolisen oli joskus vaikea ymmärtää. Folke suorastaan vihasi tangoja ja Unto taas piti niistä. Tämä kina jatkui pitkään. Ei ollut harvinaista, että Folke sanoi Untolle, että kyllä sinä olet helvetin ”korni”, kun soitat aina vain tangoja. Unto saattoi vastata, että niitä soittaisi moni muukin, kun vain osaisi. Unto ei jäänyt huulenheitossa toiseksi.

Folke oli päivätöissä Granholmin tukkuliikkeen hedelmäosastonhoitajana ja kuljetti kaupungin kauppiaille Volvon umpikuorma-autolla hedelmiä ja vihanneksia. Folke onnistui kerran unohtamaan autonsa sivuoven auki ajellessaan Isoakatua. Tuosta unohduksesta Folke saikin lempinimen ”hedelmäprofessori”.
Ylitalon yhtyeen ohjelmistoon tuli yhä enemmän ja enemmän jazzahtava tyyli. Jopa kappaleesta ”Persialaisella torilla” oli sovitus, joka ei jättänyt kuulijoita hiljaiseksi. Kuusikymmentäluvun puolivälistä saakka Laila Kinnunen oli erittäin usein orkesterin vierailevana solistina. Samoin myös Eija Merilä, Paula Koivuniemi ja Jukka Kuoppamäki.

Alpo Ylitalo muistelee Kemin keikkaa, kun bändin jäsenet jäivät hotelliin yöksi. Seuraavan iltana oli Kemin työväentalolla Olavi Virta esiintymässä. Virran säestäjäksi oli hankittu paikallinen maineikas yhtye. Virta oli yrittänyt laulaa muutaman kappaleen yhtyeen säestyksellä ja hän ilmoitti järjestäjille, ettei laulaisi, ellei saa paikalle säestäjää, joka ”klaaraa” kappaleet. Toiminnanjohtaja Järvinen oli soittanut Hotelli Kemiin ja oli kysynyt, että voisiko Ylitalon yhtye tulla säestämään Olavi Virtaa, koska Virta oli kieltäytynyt laulamasta säestäjäksi sovitun bändin kanssa. Alpo Ylitalo lupasi orkesterinsa yrittävän Virran säestystä. Virta antoi nuotit Unton eteen ja kysyi onnistuuko tuon valssikappaleen säestäminen. Unto rypisti otsaansa ja alkoi ”laskea kappaleen käyntiin”. Virta aloitti laulun kiilaten välillä ja hidastaen toisaalla oikein painostavasti. Virta yritti pudottaa ”kompin pois kyydistä”. Huomattuaan ettei se onnistu, niin hän alkoi laulaa normaalisti ja kappale ”kahlattiin” loppuun. Seuraaviin kappaleisiin ei otettu nuotteja esille lainkaan, vaan soitettiin ”vanhasta muistista”. Virta ei kommentoinut mitenkään orkesterin onnistumista, vaan jatkoi taukoon saakka. Tauon alettua Virta meni näyttämöverhojen taakse yksin istumaan eikä kommentoinut mitään. Toisen ”hukin” bändi aloitti Virran suosimilla foxeilla, joissa Folke pääsi oikein vauhtiin ja Unto soitti maukkaan ”kooruksen”. Kaikki saattoivat huomata, että Virta piti ”meiningistä”.

Vuosina 1965-69 Unton muusikkotuttavapiiri kasvoi jazzmuusikoiden suuntaan. Alpo Ylitalon yhtyessä soittivat Unton ja Folken lisäksi Pehr-Erik Hongell elektronihanuria ja Holger Moisio tenorisaksofonia. Joskus Endo Mäkinen oli mukana soittamassa tenorisaksofonia ja Mikko Haavisto venttiilipasuunaa. Unto sovitti lähes kaikki kappaleet, ja kun mukana oli joskus seitsemänkin miestä ja neljä puhallinta, niin musiikki tuntui musiikilta, sanoo Alpo Ylitalo.

Monet vierailevat solistit ja Unton sovittama musiikki tekivät tuolloisesta Alpo Ylitalon yhtyeestä tietynlaisen edelläkävijän koko maakunnassa. Untosta tuli monipuolinen musiikin harrastaja, soittaja ja säveltäjä.

Kalajokisen laulajan Pekka Himangan kanssa yhteistyö kesti monta vuotta. Pekan laulama ja Unton sovittama Kankaan kaunis Katriina nousi suosikkihitiksi vuonna 1975. Unto muutti Toholammille avioiduttuaan heinäkuun 2. päivänä 1977 fil.kand. Sinikka Alasen kanssa.

Taiteilijana ja opettajana

Sävellys- ja opetustyön lisääntyminen lopettivat vähin erin raskaan kiertävän tanssimuusikkokauden. Ensimmäinen sävelmä syntyi 1959 nimeltään Iloinen meripoika ja viimeinen sävellys 1990 Hyväntuulen jenkka. Näiden sävellysten väliin mahtuu ainakin 200 erityyppistä teosta, joista tunnetuimmat ovat Rapsodia harmonikalle, Konsertto F-duuri ja Kuvia lapsille-sarja. Viihdemusiikin puolella Unskin pidetyin sävellys lienee Kalajoki-valssi, joka levytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1969. Harmonikanopettajan työkausi ajoittuu 1975-87 väliseen aikaan ja Keski-Pohjanmaan musiikkiopisto 1978-87. Lisänä vielä runsas määrä yksityisoppilaita.

Unto Jutila osallistui esiintyvänä taiteilijana ja opettajana Hyvinkään harmonikkaviikoilla, Sata Häme soi Ikaalisissa ja Ivalon harmonikkaviikoilla. Unto Jutila toimi Särkät Soi tapahtuman taiteellisena johtajana Kalajoella 1974-85 ja Toholammin harmonikkaviikoilla 1986-92.

Unto Jutilan kansainväliset kontaktit olivat laajat ja hedelmälliset. Hänellä oli läheiset yhteydet lähes kaikkiin Neuvostoliiton tunnetuimpiin harmonikkataitelijoihin. Unto Jutila esiintyi itsenäisenä taiteilijana Ruotsissa, USA:ssa, Kanadassa, Neuvostoliitossa, Baltian maissa ja Italiassa. Ystävyys ranskalaisen Maurice Vittenetin kanssa toi musette-musiikin ohjelmistoon.

Unto Jutila levytti kuusi sooloäänitettä, joista tunnetuimmat ovat Ranskalainen visiitti ja Kuutamoserenadi. Esiintyvä taiteilijana Unto Jutila oli hyvin arvostettu myös ulkomailla ja hänen soittoaan kuvattiin suomalaisen tunturipuron solinaksi, johon liittyi vaikutteita suomalaisesta luonnosta, sen metsien hiljaisuudesta ja meren ehdottomuudesta.

Jälkeenpäin tarkasteltuna voidaan todeta taitelijan loistava muuntautumiskyky eri harmonikkamusiikin aloilla. Alussa oli puhdas tanssimusiikki, sen jälkeen perinteinen harmonikkamusiikki, josta siirtyminen klassiseen harmonikkamusiikkiin tapahtui saumattomasti. 1980-luvun alussa tuli musette-musiikki ja lopuksi jazz-musiikki, jonka vaikutus tosin oli ollut kaiken aikaa taustalla.

Unto Jutilan elämän loppuvuosia himmensi vaikea silmäsairaus, mikä rajoitti huomattavasti hänen toimintaansa, mutta ei estänyt sävellystyötä eikä julkisia esiintymisiä. Unto Jutila kuoli Toholammilla 5.3.1992 aivan liian nuorena. Plassin kylätalossa on pysyvä näyttely omistettuna Unto Jutilalle.

Lähteet
Antero Sorasto
Alpo Ylitalon haastattelu

Efraim Kilpinen - kalajokinen kanteleentekijä

2008-11-22T18:15:00.010+02:00

Efraim Kilpinen kävi nuoruudessaan vuosina 1881–85 Oulussa puuseppäkoulun. Ruotsinkielisen sukunimensä Alholm hän muutti 1883 Kilpiseksi ihailemansa suomalaisuusmiehen Wolmar Kilpisen (Schildt) mukaan.

Puusepänkoulun suorittamisen jälkeen Efraim Kilpinen toimi Haapaveden kansanopistossa käsityön opettajana. Haapavedellä Kilpinen tutustui maankuuluun kanteleensoittajaan Pasi Jääskeläiseen. Kerran Pasi pyysi Kilpistä korjaamaan kanneltaan, tästä sitten alkoi myös hänen kanteleenrakentajana tunnettu uransa. Kilpinen toimi vielä kauan enemmän puuseppänä. Hän oli erittäin taitava suksimestari ja sai useita palkintoja suksistaan.

Taito isältä pojille

Kilpinen opetti myös pojilleen Matille ja Oskarille kanteleitten rakentamisen ja niin Kalajoelle kehittyi kanteleverstas. Pasi Jääskeläinen oli kertonut Kilpisistä Helsingissä musiikkiliike Fazerilla ja sieltä alkoi Kilpisille tulla runsaasti kanteleitten tilauksia, kerrankin yhtä aikaa 100 kannelta. Etenkin 1920- ja -30-luvut olivat hyvin kiireistä aikaa. Kun vielä yksityisetkin tilasivat kanteleita, kysyntä ylitti usein tarjonnan. Kilpisten kanteleet tunnettiin kaunissointisina, niitä käyttivät useat nimekkäät kanteletaiteilijat Suomessa. Kilpiset suunnittelivat kanteleeseen myös monia rakenteellisia uudistuksia, jotta soitinta voisi käyttää monipuolisemmin. He saivat kanteleistaan ensimmäisiä palkintoja. Efraim Kilpinen valmisti jopa 30-kielisiä kanteleita.

Efraim Kilpisen poika Oskari Kilpinen (13.4.1895 – 8.11.1980) jatkoi kanteleitten rakentamista isänsä jälkeen ja myös hänestä tuli myös maankuulu mestari. Isänsä tavoin hän teki taidokkaita käsitöitä. Oskari sai vuonna 1969 Kalevala-seuran tunnustuspalkinnon ja kunniakirjan tunnustukseksi ansiokkaasta työstä kansallissoittimemme kehittämisessä.

Kilpisten verstaalta on kanteleita kulkeutunut moniin Euroopan maihin, ainakin Pohjoismaihin ja Saksaan, myös amerikansuomalaiset ovat niitä hankkineet. Kilpiset rakensivat yli 4000 kanteletta. Efraim Kilpinen oli taiteellinen myös runouden alalla: hän kirjoitti runoja, jotka tosin jäivät pöytälaatikkoon. Efraim Kilpinen sai ansioistaan Suomen Valkoisen Ruusun I luokan ritarimerkin.

Tietoja V. H. Kiviojan arkistosta

Efraim Juhonpoika Kilpinen (vuoteen 1883 saakka Alholm) on Kalajoella 13.12.1862 syntynyt puuseppä ja kanteleentekijä, joka kuoli 9.12.1951 Kalajoella. Hän avioitui 31.8.1884 Kalajoella Sofia Tuomaantytär Heikkilän (20.1.1864 - 7.1.1947) kanssa. Heille syntyi seitsemän lasta Väinö (2.11.1884 -3.3.1893), Johanna (12.10.1887 - 1909), Aino Sofia (20.7.1890 - 6.2.1893), Anni (27.1.1893 - kuoli Karijoella 12.2.1907), Kaarlo Oskari (13.4.1895 -8.11.1980), Matti Viljami (17.2.1897 - ?) ja Tyyne Maria (17.6.1903 -?).

Efraim Kilpisen vanhemmat olivat merimies Johan Annanpoika Ahlholm (alkuaan Lepistö) syntynyt 7.12.1821 ja kuollut 7.8.1893. Äiti oli Johanna Vilhontytär omaasukua Pokela syntynyt 28.7.1821 Alavieskassa ja kuollut 31.7.1904). Efraimin äidin, Sofia Tuomaantyttären vanhemmat olivat Tuomas Pekanpoika Heikkilä ja Priita Kaisa Juhontytär Kekolahti (Stenman). Efraim Kilpinen asui 18.7.1881 - 17.9.1885 välisenä aikana Oulussa, jossa hän kävi puusepänkoulua.

Isänmaallinen mies Elias Simojoki

2008-11-22T10:48:00.003+02:00

Niilo Iisakki Simelius toimi Raution kappalaisena 1893-1900 siirtyen sen jälkeen Muhoksen kautta synnyinkuntansa Rantsilan kirkkoherraksi. Lauri Elias Simojoki syntyi Raution pappilassa vuonna 1899. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Oulun lyseosta 1919 ja kirjoutautui samana vuonna Helsingin Yliopiston jumaluusopin tiedekuntaan. Elias Simojoki oli perustamassa Akateemista Karjala Seuraa ( valajäsen numero yksi) ja hän toimi AKS:n varapuheenjohtajana 1922-23, sihteerinä 1923-24 sekä hallituksen jäsenenä 1934-37. Isänmaallisen Kansanliikkeen kansanedustajaksi hänet kaksi kertaa vuosiksi 1933-39. Hän oli äärioikeistolaisen nuorisojärjestön Sinimustien johtaja vuosina 1933-36 sekä Mustapaita-järjestön perustaja ja päällikkö vuodesta 1937 kuolemaansa saakka.

Kun Suomen vapaussota alkoi Elias Simojoen syntymäpäivänä 1918, hän ja muutama muu Oulun lyseon 7. luokan poika keskeyttivät koulunsa siihen paikkaan. Simojoki oli valkoisten ryhmänjohtajan mukana muun muassa Reposaaren, Ahlaisten, Vammalan ja Vesilahden taisteluissa osallistuen myös 16. toukokuuta Helsingissä pidettyyn voittoparaatiin.
Keväällä 1919 Simojoki sai ylioppilaskirjoituksensa läpi, mutta tentit olivat vielä kesken, kun taas kuului taistelukutsu.
Aunuksen talonpoikien nousu kommunistihallintoa vastaan oli epäonnistunut keväällä 1919 ja avuksi Itä-Karjalaan marssi suomalaisia vapaaehtoisia, seitsemän heistä Oulun lyseosta. Kyse oli puhtaasta karkaamisesta, sillä koulu kielsi lähdön, samoin poikien vanhemmat. Runsaat kolme kuukautta kestänyt apuretki päättyi alkumenestyksen ja -innostuksen jälkeen noloon vetäytymiseen. Simojoki oli hetken venäläisten kommunistien vankinakin, mutta pelastautui hyppäämällä jäälauttojen sekaan jokeen.
Heti Aunuksen retken jälkeen Simojoki nähtiin Ylivieskan herättäjäjuhlilla. Syksyllä 1919 hän aloitti pappisluvut Helsingin Yliopistossa.

Kaunispiirteinen Elias oli Helsingissä kuvanveistäjä Viktor Janssonin mallina ja hänet alastomat miehen piirteensä on ikuistettu sekä Lahden sankaripatsaaseen että Tampereen vapauden patsaaseen, jotka valmistuivat 1921.

Vuoden 1921 lopulla Elias Simojoki kävi vielä kerran ottamassa vauhtia Itä-Karjalasta. Vienan ja Aunuksen kapinalliset tekivät silloin viimeisen yrityksensä kommunistihallintoa vastaan ja Suomesta koottiin jälleen vapaaehtoisia. Lyhyt alkumenestys kääntyi nytkin tappioksi. Suomen itsenäisyyspäivä 1921 sattui retken ajalle.

Elias Simojoen asema AKS:ssä oli keskeinen, sillä hän veti ja hahmotteli seuran progandan peruslinjat. AKS:n ensimmäinen valajäsen oli itseokeutettu juhlapuhuja, joka piti valasaarnat ja laati yhdessä E.E. Kailan kanssa AKS:n lippuvalan. Raution ja Kalajoen osuus oli tietyllä tavalla keskeinen AKS:n (1922-44) historiassa, sillä seuran puheenjohtajaksi oli valittu 1927 Vilho Helanen ( valajäsen 91) oli kalajokelais-ylivieskalaista sukua, itse tosin Oulussa syntynyt ja kasvanut.

Ylioppilas Simojoen ensimmäinen suuri puhe kuultiin Kansallisteatterin itsenäisyyspäivän juhlassa 1922. Se hätkähdytti yleisöä. Simojen puhe toi peittelemättömästi esille Suur-Suomen ajatuksen.

Simojoki liittyi Isänmaalliseen Kansanliikkeeseen heti, kun se perustettiin 1932 Lapuan liikkeen tultua lakkautetuksi Mäntsälän kapinan seurauksena. IKL meni komeasti eduskuntaan vuoden 1933 vaaleissa saaden 14 kansanedustajaa. Yksi heistä oli Kuopion läänin vaalipiiristä valittu Elias Simojoki, joka sai 3415 ääntä, mikä oli vaalipiirin toiseksi paras tulos. IKL:n edustajat marssivat eduskuntaan mustissa paidoissa ja sinisissä solmioissa. IKL:n äärioikeistolaisen nuorison Sinimustat- järjestö saikin puheenjohtajakseen Elias Simojoen.
Pommisuojan nimen saaneensa Viipurin sinimustien kerhohuoneessa Simojoki lausui:

"Me emme saa hetkeksikään unohtaa, että elämme tulivuoren juurella. Me emme saa unohtaa, että meidän maamme on kytketty militairsoidun suurvallan kupeeseen. Meidän täytyy muistaa, että on myöhä militarisoida Suomen kansaa silloin, kun Venäjän lentokoneskaaderit pommittavast Viipuria ja Helsinkiä soraläjiksi, ja rajaseudun kansa vetää sieraimiinsa vihoillisen kaasulaboratorioiden viimiesten keksintöjen tuotteita. Varmaan silloin tämän kansan silmistä unet karisevat, varmaan silloin huulilta parahtaa härähuuto, mutta se näkee kaupunkiensa ja kyliensä liekkien kirjoittavan taivaalle: Liian myöhä, liian myöhä, ja ryssän divisioonien jalkojen alla kumahtelee maa: Myöhäistä, myöhäistä."

Puhe sai koululaisten hampaat kalisemaan ja osa kuulijoista juoksi takariveiltä suoraan koteihinsa.Puheen sanoma osoittauti muutaman vuoden kuluttua aiheelliseksi, kun Suomi joutui talvisotaan perin heikosti varustautuneena. Sama puhe kuultiin pian myös monissa muissakin kaupungeissa ja oli luettavissa Sinimusta-lehdestä.
- Onko todella pappi, joka puhuu, kysyi RKP:n kansanedustaja, saarnaaja Albin Wickman eduskunnassa. Valtiovalta ryhtyi keräämään todistusaineistoa Sinimustia vastaan ja järjestö lakkautettiin 1936.

Simojoen entinen ystävä ja AKS:n alkuaikojen taistelukumppani Urho Kekkonen erosi seurasta sen mentyä Lapuan liikkeen vanavedessä. Vuonna 1937 sisäministeriksi nimitettyllä Urho Kekkosella oli sangen keskeinen rooli yrityksissä lakkauttaa IKL, mikä teki entisistä ystävistä lähes vihollismiehet. Kekkonen sai 1938 eduskunnan hyväksymään IKL:n lakkauttamisen äänin 121-42, mutta Helsingin raastuvan oikeus kumosi päätöksen ja loppujen lopuksi IKL ja myös AKS lakkautettiin vasta 19.9.1944 voimaan tulleen välirauhan sopimuksen perusteella.

Elias Simojoki ihaili marsalkka Mannerhiemiä, mutta ei voinut ymmärtää tämän pidättäytyväisyytta Suur-Suomi asiassa. Mannerheimin täyttäessä 70 vuotta 4. kesäkuuta 1937 Simojoki osoitti hänelle avoimen kirjeen Luo Lippujen lehdessä.

"Kaikille Suomen ja Venäjän karjalaisille 23.2.1918 omistamassanne päiväkäskyssä sanoitte, että olemme kyllin vahvat vapauttamaan, ylläpitämään ja puolustamaan veljiämme Vienan Karjalassa. Lupasitte olla panematta miekkaanne tuppeen, ennenkuin viimeinen Lenin soturi ja huligaani on karkotettu niin Suomesta kuin Venäjän Karjalastakin. Luottaen oikeaan jaloon asiaamme, luottaen urhoollisiin miehiimme ja uhrautuvaisiin naisiimme lupasitte luoda mahtavan suuren Suomen. Mutta Te ette ole tehneet sitä, sillä Te olitte ritari, joka pistitte aikanaan miekkanne tuppeen jättäen hallitusvallan tehtäväksi Vapaussodan kentällä sanellun testamentin täyttämisen. Me kaikki liiankin katkerasti tiedämme, kuinka siinä kävi."

Kirje oli järkytys marsalkalle ja hän kutsui Simojoen luokseen ottaen tämän vastaan viileänä ja ylhäisenä. Mannerheimin kiihtyessä hänen suomenkielensä alkoi horjua ja Simojoki rohkeni ehdottaa, että puhuttaisiin ruotsia, mikä sai Mannerheimin yhä ärtyneemmäksi, mutta hän säilytti malttinsa jatkaen:- Olen pyytänyt pastoria tänne siinä mielessä, että pastori käyttäisi vaikutusvaltaansa oman järjestönsä ja eduskuntaryhmänsä informoiseksi tässä vakavassa asiassa, sillä juuri nyt on tilanne sellainen, että jos joudumme aseelliseen selkkaukseen Venäjän kanssa, olisimme siihen erittäin heikosti valmistautuneita.

Elias Simojoen talvisota päättyi 25.2.1940. Poikkeuksellisen hevosrakkaana ihmisenä tunnettu Simojoki meni keskellä kirkasta päivää lopettamaan Laatokan jäälle haavoittuneen venäläisen hevosen tuskat. Hevonen oli jäänyt öisestä huyoltokolonnasta virumaan Pitkärannan edustalle Koirinojan lahdelle muutaman sadan metrin päähän Konnunsaaresta. Jää oli vihollisen tulen ulottuvilla. Elias Simojoki hiihti päämääräänsä. Hän otti pitkäpiipuisen barabellumin vyöltään ja päästi kärsivän eläimen tuskistaan. Yksinäisen hiihtäjän kääntäessä suksensa paluusuuntaan räshätää Nuolainniemen rannalta konekivääri ja yksi ensimmäisistä luodeista osuu Simojoen päähän. Simojoen ruumis haettiin heti hämärän tultua.

Papit politiikassa

IKL perustettiin vuonna 1932, kun Lapuan liike oli lakkautettu Mäntsälän kapinan jälkeen. Lapuan liikkeen poliittisena perillisenä sen toiminta oli äärioikeistolaista ja uskonnollissävytteistä. IKL sai vuoden 1933 eduskuntavaaleissa 14 paikkaa, joka oli hyvä saavutus juuri perustetulle puolueelle. Aluksi neljä puolueen eduskuntaryhmän jäsenistä oli pappeja, mutta puolue sai eduskuntakauden 1933-35 aikana kaksi pappia lisää riveihinsä. Aktiivisimpia ja painokkaimpia puheenvuorojen käyttäjiä olivat rovasti K. R. Kares, pastori Reino Ala-Kulju ja pastori Elias Simojoki. Elias Simojoki oli kansanedustajana 1933-39. Pappissiiven hyökkäyksen kohteeksi joutui välittömästi eduskuntatyön alettua vasemmisto, jota syytettiin uskontokielteisyydestä. Kares julisti eduskunnassa 1933 vasemmiston olevan paholaisen maanpuoleinen kätyri, joka on murskattava. Pappisedustajat katsoivat edustavansa siveellisiä ja oikeamielisiä arvoja marxilaisia pimeyden voimia vastaan.

Politiikan vanhatestamentillisuus

Valtaa oli tavoiteltava keinoja kaihtamatta pahaa vihollista vastaan. Elias Simojoki piti kiihkeitä puheita nuorisolle, joissa hän yllytti nuoria antamaan kaikkensa Suomen kansan hyväksi. Simojoesta tulikin IKL:n nuorisojärjestön sinimustien johtaja. Järjestöllä oli esikuvanaan Saksan poliittinen nuorisojärjestö Hitler-Jugend. Sinimusta-järjestölle vannottiin uskollisuutta Jumalan kautta: ” Jumala minua auttakoon olemaan iäti uskollinen tälle tekemälleen lupaukselle”. Valalla nuoriso pyrittiin kiinnittämään liikkeen toimintaa lujasti. Sinimustien yksi lainatuimmista lauseista oli ”Olkaa lujat ja rohkeat” (5. Moos. 31:6) Sinimustien mielestä pehmeydellä ei peritty Jumalan valtakuntaa. Simojoen mielestä nuorison tuli olla taipumatonta ja valmis iskuun vihollista vastaan.

Eduskunnassa puolueen pappisedustajat pyrkivät omimaan uskonnollisen kielen ja käsitteistön etuoikeudekseen. Uskonnollisen kielen hyväksikäyttö oli paljolti tuomiopäivän pasuunoiden soittelua, jossa vastustajille ei paljon armoa annettu. Syksyllä 1935 IKL:n pastori Y. E. Kivenoja vaati kuoleman rangaistuksen palauttamista: ”Kuolemantuomioiden kuulemisen kautta huomattaisiin, että Jumala on muutakin kuin armollinen Jumala”.

Saksankysymys 1930-luvulla

IKL:n suhtautuminen natsi-Saksaan oli 1930-luvulla ihannoivaa. IKL:n pappisvaikuttajat hyväksyivät kansallissosialistisen uskonliikkeen, koska se taisteli mm. bolsevismia, humanismia ja kansivälisyyttä vastaan. Viholliset olivat siten yhteiset.
Papit kuitenkin koituivat IKL:n kadotukseksi kuin pelastukseksi. Erityisesti Simojoki osallistui ajoittain lain rajamailla olevaan toimintaan. Puolueen jatkuvalla uskonnollisuudella elämöinti ärsytti 1930-luvun edetessä yhä enemmän muita puolueita.

Veikko Murtoniemi - rautiolaisuuden ilmentymä

2008-11-22T04:39:00.004+02:00

Veikko Antero Murtoniemi s. 27.5.1921, kuoli tiistaina 18. maaliskuuta 2008 Kalajoen terveyskeskuksessa 86 vuoden ikäisenä. Kaipaamaan jäivät lähinnä puoliso ja lapset perheineen. Veikko Murtoniemi teki elämäntyönsä maanviljelinä Rautiossa. Hänen poismenonsa myötä poistui merkittävä osa rautiolaisuutta. Kuitenkin Veikon merkittävä työ rautiolaisten ja isänmaan puolesta on jälkipolvien käytössä ja hyödynnettävissä. Veikko Murtoniemi oli rautiolaisuuden ilmentymä. Hän oli aktiivisesti mukan yhteisten asioiden hoidossa ja hänelle oli rakkaita kotiseudun asiat. Veikko otti rohkeasti, mutta asiallisesti kantaa asioihin ja perusteli kannanottonsa perusteellisesti. Hän oli tasapuolinen ja luotettava asioidenhoitaja. Suuri tietämys eri elämänaloilta ja vahva elämän kokemus oli Veikon oikeudenmukaisen asioiden hoidon vahva perusta.

Haavoittui kahdesti

Isoserkkuni Veikko Murtoniemi palveli koulutuskomppania 16:ssa ja JR 29:ssä. Hän taisteli Suomen puolesta Kiipurossa, Kuuttilahdessa, Alavoisessa, Viteleessä, Tuuolksessa, Salmissa, Uuksussa, Nietjärvellä ja Kemissä. Hän haavoittui 19.7.1944 Nietjärvellä ja toisen kerran 7.10.1944 Kemissä. Sotilasarvoltaan hän oli korpraali.

Yhteiskunnallinen toiminta

Veikko Murtoniemi toimi Raution kunnanvaltuuston puheenjohtajana vuosina 1950 - 1956 ja valtuuston jäsen hän oli vuosina 1947 - 1956. Raution kunnan liityttyä Kalajoen kuntaan 1973, Murtoniemi oli Kalajoen kunnanvaltuuston jäsen vuosina 1973 - 1984. Hän toimi Kalajoen kunnanvaltuuston ensimmäisenä varapuhemiehenä vuosina 1977 - 1981 sekä vuosina 1983 - 1984. Toisena varapuhemiehenä hän toimi vuonna 1982.

Murtoniemi toimi muun muassa asutus- ja maatalouslautakunnan jäsenä, MTK:n Raution osaston puheenjohtajana sekä Kalajoen Osuusmeijerin hallituksen puheenjohtajana. Hän kuului Kala- ja Pyhäjoen kuntain kansanterveystyön kuntainliiton liittovaltuustoon, Keski-Pohjanmaan maakuntaliiton valtuustoon, MTK:n Keski-Pohjanmaan piirin sekä Keski-Pohjanmaan, Keski-Pohjan Juustokunnan johtokuntaan sekä Keski-Pohjanmaan meijeriliiton johtokuntaan, Jalostusmeijereiden liiton liittoneuvostoon, Keski-Pohjanmaan Tarkkailuyhdistyksen valtuuskuntaan, Korpelan Voiman kuntainliiton liittohallitukseen, Kalajoen Osuuskaupan hallitukseen sekä Visalan sairaalan kuntainliiton liittovaltuustoon.

Vapauden puolesta

Veikko Murtoniemi toimitti kirjan Vapauden puolesta. Sen julkaisija oli Raution Sotaveteraanit. Sotaveteraaniasia oli Veikolle todella tärkeä asia. Rautiossa paljastettiin muistomerkki sotaveteraaneille. Muistomerkin paljastustilaisuudessa vuonna 1983 Veikko Murtoniemi puhui muun muassa näin:

Tämä paikka, jossa nyt olemme, on Raution historiassa varsin merkittävä. Vuosikymmeniä sitten ovat Raution miehet lähteneet tältä paikalta kaksi kertaa kohti tuntematonta määränpäätä, ja varsin monelle lähtö oli viimeinen. Syksyllä 1939 alkoivat uhkaavat pilvet nousta isänmaamme taivaan ylle, ja tilanne kehittyi niin vakavaksi, että lokakuussa suoritettin yleinen liikekannallepano, miehet kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin, niinkuin sanonta silloin kuului.

Raution miesten kokoontumispaikaksi oli määrätty Pöllän kansakoulu, tässä pihamaalla järjestäydyttiin rivistöön marssin aloittamista varten. Tilanteen vakavuus heijaistui lähtijäin kasvoilta, ilmoille kajahti sotilaille niin tuttu virsi "Jumala ompi linnamme", tuskin kukaan lähtijöistä oli tätä virttä sillä hartaudella aikaisemmin veisannut. Niin alkoi lokakuun pimenevässä illassa marssi kohti tuntematonta määränpäätä. Näistä lähtijöistä kymmenen miestä palasi kotiseudulleen valkoisissa arkuissa sankarivainajina kotikirkkomaan multaan peitettäväksi.

Monessa kodissa oli silloin suru ja murhe mittaamaton - elämä tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta - kuitenkin sen oli jatkuttava.

Talvisota päättyi raskaisiin rauhanehtoihin maaliskuussa 1940, mutta tämä rauhanaika ei muodostunut pitkäaikaiseksi, ehti kulua ainoastaan 15 kuukautta talvisodan päättymisestä, kun jälleen jaettiin miehille määräyksiä ylimääräisiin kertausharjoituksiin, nytkin oli kokoontumispaikkana Pöllän koulu. Nyt lähtijöinä oli Raution miesten lisäksi ne Karjalan miehet, jotka tänne olivat siirtolaisiksi tulleet, menetettyään talvisodan päättyessä kotinsa ja kotiseutunsa.

Voimme vain kuvitella mitä näiden lähtevien miesten mielessä liikkui, kuinka raskasta oli lähtö sotaan, toisen kerran lyhyen ajan sisällä. Suurin osa miehistä oli perheellisiä. Kotiin jäi vaimo ja pienet lapset kyyneleet silmissä toivottamaan aviopuolisolle ja isälle siunattua matkaa. Moneen kotiin isä ei enää koskaan palannut, sillä kaksikymmentä miestä jotka silloin tästä lähtivät sai sankarikuoleman.

Koska tällä paikalla on tällainen historiallinen tausta, niin sotaveteraanien keskuudessa virisi ajatus vaatimattoman muistomerkin pystyttämiseen tähän pihan laitaan. Tähän luonnonkiveen on kiinnitetty laatta, jossa sanat: Tältä pihalta lähtivät Raution miehet talvisotaan 13.10.1939 ja jatkosotaan 18.6.1941. Raution Sotaveteraanit. Kotiseutuyhdistys.

Sotaveteraanien puolesta luovutan tämän muistomerkin Raution kotiseutuyhdistyksen hoitoon. Olkoon tämä veteraanikivi liittämässä eri sukupolvia toisiinsa tämän rakkaan isänmaan rakennustyössä. Veteraanien rivit harvenevat nopeassa tahdissa, ei ole kaukana se aika jolloin viimenenkin sotaveteraani saa kutsun viimeiseen iltahuutoon, toivoisin, että Raution kotiseutuväki tämänkin jälkeen kokoontuisi tämän kiven äärelle heidän muistoaan kunnioittamaan.

Kalajokinen vakooja Veikko Puskala

2008-11-21T13:10:00.011+02:00

Jyrki Vesikansa kirjoittaa väitöskirjassaan ”Salainen sisällissota” työnantajien rahoittamasta toiminnasta kommunismia vastaan. Pääroolissa Vesikansan väitöskirjassa on kalajokinen Veikko Puskala.
Puskala aloitti kommunistien vakoilun jo 1940-luvulla SAT-VIA:ssa. Nimi tuli Suomen Aseveljien Työjärjestöstä ja Vapaus, Isänmaa ja Veljeys-järjestöistä. Kun Veikko Puskalasta tuli sosiaalidemokraattien järjestösihteeri 1950-luvun alussa, hänelle uskottiin SDP:n vakoilutoiminta. Kommunisteilla oli vahva ote Valtiolliseen Poliisiin (Valpo) 1940-luvun lopulla, joten kommunistien vakoileminen lankesi muille. SDP:n tiedustelu sai siten merkittävän aseman kommunisteihin kohdistuneessa urkinnassa. 1950-luvulla kommunistien ote kirposi Valposta ja sen nimi muuttui Suopoksi, myöhemmin Supo.

SDP:n tiedustelu pysyi pitkään Suojelupoliisia tehokkaampana. Tämä tiedettiin myös yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA:ssa sekä suomalaisten työnantajien keskuudessa. Teollisuuden työnantajat perustivat 1952 Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki-säätiön (SYT) torjumaan kommunistivaaraa. SYT tiivisti suhteitaan SDP-vakoiluun, niin sanottuun Puskalan toimistoon. SYT:stä tuli Puskalan toimiston rahoittaja. SYT luotti Puskalaan. Veikko Puskala oli ollut Väinö Tannerin puolestapuhuja sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Puskalalla oli yhteyksiä pääesikunnan tiedustelupäällikköön Kalle Lehmukseen sekä Arvo Poika Tuomiseen.

SKDL

Suomen Kommunistinen Puolue ei osallistunut vaaleihin omalla nimellään, vaan vaalijärjestönä oli Suomen Kansan Demokraattinen Liitto. Se kamppaili pitkään jopa suurimman eduskuntaryhmän asemasta, mikä huolestutti oikeistovoimia ja sosiaalidemokraatteja.

SYT sai laajan pohjan vakoilutoimintaan. Sen hallitukseen kuului 1950-luvun puolivälissä edustajia työantajajärjestöistä, kokoomuksesta, kansanpuolueesta, RKP:stä ja maalaisliitosta, jonka edustajana oli puolueen talouspäällikkö Viljami Hanni, joka oli työskennellyt Keskipohjanmaa-lehden päätoimittajana vuosina 1938-44.

Vakoilun ammattilainen

Veikko Puskalasta tuli vakoilun ammattilainen. Puskala tuli puoluetoimintaan Metalliliiton tehtävistä. Järjestösihteeriksi hänet valittiin 1946. Vt. puoluesihteerinä hän toimi 1952-53. Puskala jätti järjestösihteerin tehtävät 1955 sen jälkeen kun hän oli hävinnyt puoluesihteeriäänestyksessä Väinö Leskiselle. Puolueen hajaannuttua hän irrottautui puolueen toiminnasta kokonaan. Erotessaan hän otti haltuunsa SDP:n tiedustelun kortistot ja alkoi kehittää yksityistä vakoilubisnestä. SDP:hen kuulunut Suvi-Anne Siimeksen isoisä Armas Siimes kertoo Puskalan luonteesta, että Puskalalla oli taipumuksia vehkeilyyn, hän oli viinaan menevä ja aatteeton sekä toisinaan aggressiivinen.

Puskala jätti SDP:n, mutta säilytti oikeistososiaalidemokraattisen aatemaailman. Hän laati raportteja SYT:lle kuukausittain SKP:sta. Puskalan toimistosta tuli SYT-säätiön sivukonttori. SYT:iä rahoitti Yhdyspankki ja C. A. Serlachius. Supon toiminta ehti tehostua 1950-luvun loppuu mennessä, mutta Puskalan toiminta ei menettänyt merkitystään. Puskalan raportteja meni Supolle, puolustusvoimille ja Kustaa Vilkunan kautta myös presidentti Urho Kekkoselle. Yhteyksiä oli myös Yhdysvaltain keskustiedustelupalveluun CIA:han. Veikko Puskala, jonka salanimi oli Bror Erikson eli vakoilulla. Rekisterissä oli tuhansia kommunisteja. Supon kortisto kattoi jo 1950-luvulla
30 000 SKP:n jäsentä.

Syväkurkku Hauhia

Supon työ sai vauhtia 1950-luvun puolivälissä, kun alkoi tihkua tietoa Stalinin terrorista ja Unkarin kansannousu kukistettiin julmasti. Sekä Supo että Puskala värväsivät aatteellisesti horjuvia avustajiksi. Vesikansan mukaan Puskalalla oli 5-10 syväkurkkua. Merkittävin avustaja oli SKP:n keskuskomiteaan kuulunut vaasalainen Veikko Hauhia, jonka kieli lauloi alkoholilla kostutettuna. Ehkä hän oli katkeroitunut veljensä joutumisesta Stalinin terrorin uhriksi. Lisäksi Hauhialla oli taloudellisia ongelmia. Puskalalla oli yhteyksiä myös nivalalaiseen Kustaa Vilkunaan, joka vei Puskalan haalimia tietoja presidentti Urho Kekkosen tietoon. Vilkuna oli toiminut Itsenäisyyden Liitossa, joka jouduttiin lakkauttamaan 1946. SYT:iä voidaan pitää Itsenäisyyden Liiton työn jatkajana. Maalaisliitossa kannettiin huolta siitä, että kommunismi sai jalansijaa lestadiolaisten keskuudessa. Niinpä puolue myönsi 100 000 markkaa vuonna 1958 kommunismin torjuntaan.

Puskalan Kilama Oy ajautui konkurssiin 1970-luvun alussa. Talousvaikeuksista hänet pelasti Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja Matti Virkkunen, joten toiminta saattoi jatkua. SYT oli voimissaan, sillä sen rahoituksesta huolehti Max Jakobsonin johtama Elinkeinoelämän Valtuuskunta (Eva). Kommunistien toiminta alkoi hyytyä 1970-luvun alussa. Suomesta ei tullut kommunistista maata, vaikka SYT:ssä toimineen rovasti Kusti Korhosen Kaisa-tytöstä vasemmistoradikalismin keulakuva.

Veikko Puskala vietti eläkepäivänsä Kalajoen Vasankarissa ja hän kuoli vuonna 1989. Vasta Jyrki Vesikansan väitöskirjan ”Salainen sisällissota” kautta selvisi suurelle osalle kalajokisia totuus Veikko Puskalasta.

Lähteet
Jyrki Vesikansa väitöskirja ”Salainen sisällissota”
Keskipohjanmaa-lehden artikkeli ”Veikko Puskala eli vakoilulla”

Kuva
Väinö Leskinen kumartuu sanomaan jotakin pöydän takana istuville Veikko Puskalalle (keskellä) ja Väinö Rantaselle SDP:n puoluekokouksessa Helsingissä 1952. (lehtikuva)

Piekkon Aukko – merkillinen erakko

2008-11-21T07:05:00.002+02:00

Aukusti Isokääntä oli maanviljelijä Antti Isokäännän, Ahon vaarin poika Käännänkylästä.
Aukkon isä oli syvästi uskonnollinen, eikä hän pitänyt poikansa kujeilevasta oleilusta toisten nuorten keskuudessa. Aukko oli ollut hyvin vilkas, ”villi” nuoruudessaan ja hänellä oli ollut ongelmia mukautua isänsä vaatimaan säntilliseen elämäntapaan. Rippikoulussakin tuli papin kanssa erimielisyyttä kortinpeluusta.

Aukustin kaksi veljeä Antti ja Mikko, muuttivat Alavieskaan. Kolmannesta pojasta, Aukusti Isokäännästä tuli suorastaan maankuulu Piekkon Aukko, s. 6.1.1846 - k. 5.11.1928. Aukko oli viettänyt Piekkossa noin 15 kesää ja lopulta hän muutti sinne kokonaan asumaan. Hän siirtyi vapaaseen ja luonnonläheiseen elämäntapaansa. Hän oli merkillinen erakko, joka hankki elantonsa metsästämällä ja kalastamalla. Kotoperintönä Aukko sai niin sanotun ”vihreän peukalon”. Antti-isä oli erinomainen puutarhuri. Raahen kaupungin puistokin on hänen istuttamansa.

Innokas metsämies

Aukusti metsästeli lähiympäristön metsissä varsinkin Kauvasten tienoilla. Hän samoili myös pitkiä aikoja Torniojokivarressa, Lapin suurissa metsissä. Aukko saalisti satoja kettuja, myös kymmeniä hirviä ja laskemattoman määrän metsälintuja.
Aukko oli mies, joka luonnonlapsena tunsi luonnonsalaisuudet. Hän luki luonnonmerkkejä kuin avointa kirjaa sekä maalla että merellä. Maakuntaa kiertää vieläkin juttuja hänen pyyntitavoistaan ja ampumatarkkuudestaan. Kun Aukolta oli kysytty haulikon tarkkuutta niin tämä oli vastannut:
- Tahtoo mennä teeri vielä kahdeksankymmenen askeleen päästä liikaa pehemiäksi.
Kerran hän oli ampunut etelään matkaavaa hanhiparvea. Kun tiedusteltiin osumia, hän vastasi:
- Neljätoista tuli heti jalkamiehiksi.

Metsästyksessä Aukko käytti aseiden lisäksi ansoja ja myrkkyjä. Syksyisillä metsästysmatkoillaan Aukko kävi Käännänpuhdossa. Useimmiten hän yöpyi Isokäännässä, jossa hänen tätinsä Johanna oli emäntänä. Kovalla laverilla nukkumaan tottunut Aukko ei suostunut menemään sänkyyn vaan nukkui tuvan laverilla.

Erikoiset jutut

Aukkon elämäntapa ja tarinat kiinnostavat ihmisiä ja Piekkossa kävikin runsaasti vieraita. Aukko otti vieraat vastaan, mutta ei sallinut heidän puuttuvan omiin tottumuksiinsa. Joku oli kerran tiskannut Aukkon ruokailuvälineet, mutta hän ei kiitellyt sellaisesta avusta vaan oli valitellut, että kahvikin oli sen jälkeen maistunut viikon posliinilta. Muuan vieras oli huomannut Aukkon valmistavan ruokaa lihasta, joka oli ollut epäilyttävän näköistä, olipa siinä matojakin vilahdellut. Aukko ei ollut huolestunut toisen varoituksista, vaan oli tokaissut: ”Mikä lihasta tullut on, se lihaa on”.

Piekkon Aukko oli viimeinen luontaistaloutta elänyt kalajokinen.

Aukkon maine metsämiehenä ei tehnyt häntä kuuluisaksi. Hän oli poikkeuksellinen persoona. Hän oli älykäs ja hänellä oli leikilliset puheet. Monille esineille, asioille ja metsäneläville hän antoi omat sattuvat nimityksensä. Metsoa hän nimitti kangaskukoksi ja teertä nuinupanuksi jne. Aukkolla oli aina koira kaverinaan. Koiran nimi oli Nätti. Kun Nätti kuoli niin toinen Nätti tuli tilalle. Aukkolla oli kesät talvet päällä sarkatakki.

Aukkon välityksellä maakunta sai edelleen tänä päivänäkin viljelyksessä olevan perunanlajikkeen Piekkon muikun.
Muikulaperunan Aukko oli saanut erään version mukaan saksalaisesta laivasta ja hän viljeli sitä omilla lannoitustavoillaan mökkinsä nurkalla, josta peruna sitten levisi ympäristökyliin. Juurikasvit, kaalet ja jopa tomaatit kasvoivat Aukkon kivikkoisissa pelloissa. Napesastioiden sisältö antoi kasvulle vauhtia. Napes oli eteisessä ollut astia johon myös vieraat kusivat ja tällä napeksen sisällöllä lannoitettiin Aukkon kasvi- ja perunamaat

Koko elämänsä ajan Aukkolla oli erinomainen terveys. Hän tarvitsi lääkäriä ja sairaalaa vasta kuolintautiin. Sairaalassa tahdottiin ajaa hänen pitkä ja takkuinen partansa. Aukko torjui jyrkästi sellaiset esitykset virkkaamalla:
- Ei! En minä mene terävällä veihtellä Jumalan käsialoja pilaamaan.

Kotiseutupäivän aihe

Piekkon Aukkon muistoa säilytetään ja vaalitaan. Siitä on osoituksena Kalajoen metsämiesten yhteisvoimin hankkima patsas, mikä paljastettiin kotiseutupäivän yhteydessä vuonna 1978 jolloin Piekkon Aukko oli Kalajoen kotiseutupäivien aihe. Tuolloin tuli kuluneeksi 50 vuotta Aukkon kuolemasta.

Antti Santaholma oli merkittävä liikemies

2008-11-20T21:04:00.001+02:00

Antti Santaholma ja viisi hänen poikaansa Sivert, Juhani, Antti, Olli ja Oskari pitivät 6.4.1903 kokousta Oulussa ja päättivät perustaa osakeyhtiön Santaholma Oy.

Tätä päätöstä oli edeltänyt yritteliäs ja yhä uusille aloille laajentunut liiketoiminta, jonka Antti Santaholma oli nuorena talollisen poikana aloittanut 1860-luvulla ja johon hänen kaikki poikansa olivat vuorollaan iän karttuessa tulleet mukaan.

Antti Santaholma on liikkeen varsinainen perustaja, mutta jo hänen isänsä maanviljelijä Juho Pahikkala oli melko huomattava kauppamies. Isänsä apulaisena Anttikin perehtyi kaupankäyntiin. Kauppa oli pääasiassa viljan, voin, potaskan ja tervan ostoa sekä nahkain, suolan, raudan ja muiden maanviljelijäin tarvikkeiden myyntiä. Monesti kaupankäynti oli vaihtokauppaa. Antti kuljetti tervaa ja voita aina Pietariin saakka ja osti sieltä mm. jauhoja. Ruotsiin myytiin ruista ja potaskaa sekä ostettiin suolaa. Kun Antti sitten aloitti itsenäiset yrityksensä, hän saattoi lainata alkupääomaa isältään ja vielä varsin myöhään rahoittaa uusia hankkeita tämän lainaamilla varoilla. Opittuaan pastori Alceniuksela lukemisen ja laskemisen taidon hän toimi kauppa-apulaisena Kalajoella ja perusti oman kauppakartanon Kalajoen markkinapaikalle. Kauppansa yhteyteen hän rakensi nahkatehtaan, jossa valmistettiin vuotia. Antti osti myös Sandholm nimisen maatilan, jonka mukaan hän otti uuden sukunimenkin.

Suuret nälkävuodet

Antti Santaholman liikemiesuran alkuun sattui nälkävuosien varjo. Syksyllä 1863 halla vei viljan. Myös vuonna 1865 halla vei uudelleen viljan. Vuonna 1866 talvi oli ankara ja runsasluminen. Kesäkuussa tuli lämmintä ja vesisateita. Lumi suli äkkiä ja vesi nousi tavattomalla voimalla Kalajoessa. Tulva vei Rahkon, Suvannon, Salmin ja Naatuksen myllyt. Eläinten ruuasta tuli kova pula. Kalajoella kuoli ihmisiä ja eläimiä suuria määriä. Joka sunnuntai haudattiin 20-25 vainajaa. Toukokuussa 1866 Antti ja hänen toverinsa Joonas Merenoja päättivät lähteä ostamaan viljaa hevosella Pietarista saatuaan J.V. Snellmanilta tarpeelliset valtuudet, kaupungit ohittaen, he toivat suoraan Kalajoen satamaan laivoilla viljaa. Nälkävuodet jatkuivat vielä 1867. Antti Santaholma ja Joonas Merenoja toivat tuonakin vuonna viljaa Pietarista. Viljan Antti Santaholma jauhatti ostamissaan Saukon ja Siltakosken vesimyllyissä jauhoksi. Hän harjoitti seuraavina vuosina laajaa terva- ja viljakauppaa ja kävi itse solmimassa kauppasuhteita Lyypekissä. Tervaa tuotiin Kalajoelle talvikelien aikana suuret määrät ylämaista. Terva sijoitettiin makasiineihin ja lastattiin ulkomaille myytäväksi. Kuljetus tapahtui ulkomaisilla laivoilla. Antti hankki myös Oulusta tervahovilla paikan 1888. Hän ryhtyi ostelemaan metsiä Kalajoen latvoilta ja sahautti tukit omissa vesisahoissaan.

Kalaja-laiva

Kalaja rakennettiin Santaholman perustamalla "Laiva ja Varvi Seuran" telakalla vuosina 1873-1874. Se oli valmistuessaan 372,9 lästin vetoinen ja 12 jalkaa syvässä kulkeva parkkilaiva. Rakentaminen vaati yhden kuolonuhrin, kun kirvesmies Antti Efraiminpoika Tohkoja ruhjoutui telakalla sattuneessa onnettomuudessa kuoliaaksi.

Säilyneiden asiakirjojen mukaan Varvin ja Kalajan rakennuskustannukset kohosivat yhteensä 185 829,78 markkaan, jotka jaettiin osakkaiden kesken heidän osuuksiensa mukaisesti. Parkkilaiva ”Kalaja” aloitti toimintansa vieden ensilastinaan lankkuja ja tuoden suolalastin. Kalaja otti vuonna 1885 Cardiffista hiililastin toimitettavaksi Jamaikalle, josta otti punapuulastissa kurssin kohti Ranskan Le Havren satamaa. Huhtikuussa 1885 Santaholma vastaanotti Halifaxsta kauhistuttavan sähkeen, jonka mukaan saksalainen Lloydin tullilaiva oli upottanut Kalajan "bankilla" ja perämies Lakström oli hukkunut. Vähitellen Kalajoelle saapui lisää tietoa ja kävi ilmi, että Kalaja oli joutunut onnettomuuteen matkalla Jamaikalta Le Havren satamaan Kanadan edustalla Newfoundlandin matalikolla huhtikuun 13. päivänä 1885. Tietojen mukaan saksalainen höyrylaiva Main tuli yöllä takaa päin ja päästyään melkein laivan sivulle, kääntyi ja ajoi suoraan Kalajan päälle, jolloin laiva katkesi kahtia. Onnettomuushetkellä perää pitänyt Lakstöm hukkui. Main pelasti merimiehet Kalajan ajelehtivasta keulaosasta ja vei heidät Amerikkaan, josta he palasivat takaisin Kalajoelle omia aikojaan. Oikeus totesi molemmat laivat syypäiksi, sillä Kalajan lyhdyt oli ilmeisesti asennettu väärin.

Tervakaupan lakattua Antti Santaholma oivalsi, että Kalajoen tummasta graniitista voisi tulla hyvä vientitavara. Vuodesta 1890 hän alkoi viedä kiveä Englantiin ja Skotlantiin. Vuonna 1904 hän perusti kivihiomon ja sen jälkeen kiveä vietiin jalostettunakin. Kivihiomo toimi vuoteen 1918 saakka.

Santaholma Oy

Yhdessä viiden poikansa kanssa Antti Santaholma muodosti liikkeestään perheyhtiö A. Santaholma Oy:n, joka vuodesta 1903 omisti sahan Kalajoella, vuodesta 1915 sahan Haukiputaalla, vuodesta 1934 Pirttiniemen sahan Raahessa sekä vuodesta 1905 Pohjois-Suomen ensimmäisen puuhiomon Pyhäjoella. Antti Santaholma lahjoitti Kalajoen kirkkoon 24-äänikertaiset urut, jotka tuhoutuivat kirkon palossa 1930. Äitinsä syntymätalon Rahkolan Antti Santaholma lahjoitti kunnalle, joka rakennutti sinne 1920 kunnalliskodin. Luonteeltaan Antti Santaholma oli vähäpuheinen ja vaatimaton.
Oskari Santaholma kävi muutaman luokan Oulun suomalaista lyseota ja sen jälkeen Raahen porvari- ja kauppakoulun. Hän kävi opintomatkalla Englannissa vuonna 1901. Hän toimi aluksi perheyrityksessä konttoripäällikkön ja 1924 hänestä tuli Santaholma Oy:n toimitusjohtaja.

Santaholmien omistama Jokisuun höyrysaha käynnistyi vuonna 1903. Vuosina 1909-1913 sahattiin vuosittain 130 000 – 330 000 tukkia. Työvoiman määrä vaihteli 75:stä 134 henkeen. Santaholma Oy oli Kalajoen ylivoimaisesti suurin työnantaja. Työvoiman puute ja liikennerajoitukset johtivat vuosina 1916-1918 seisokkeihin. Jokisuun saha käynnistyi uudelleen 1919. Sahan konekanta uusittiin vuonna 1926. Pulavuodet vaikeuttivat Jokisuun sahan toimintaa, mutta vaikeuksista selvittiin. Lupaava kehitys katkesi toiseen maailmansotaan, joskin yhtiön toiminta pystyttiin pitämään yllä sotavuosina ajoittaisesta työvoimapulasta huolimatta. Jokisuun sahan toiminta jatkui aina vuoteen 1996.

Santaholma Oy:n konkurssi

Vakaan markan politiikka johti Suomessa siihen, että markkinoilta poistettiin noin 60 000 elinkelpoista yritystä. Päätös asiasta tehtiin Esko Ahon hallituksen talouspoliittisessa ministerivaliokunnassa 14.10.1993 ja koko hallituksen osalta 22.10.1993. Silloin hyväksyttiin ns. Säästöpankkisopimus, jossa määriteltiin ylikapasiteetin poistaminen. Santaholma Oy kuului alalta poistettavien listalle. Kalajoen kunta oli merkittävä osakas Santaholma Oy:ssä. Kalajoen kunta olisi voinut pelastaa Santaholma Oy:n, mutta kunnanjohtaja Torsti Kalliokoski näki asian toisin. Asiat on jostain syystä pidetty salassa. Minulla on asiasta sisäpiirin tietoa.

Toimin ITC Finland Oy:n toimitusjohtaja vuonna 1996-1997 ja yhtiön pääomistaja Richard Rienstra olisi halunnut vuokrata Santaholman Oy:n sahan, mutta Santaholma Oy:n konkurssipesä ei halunnut vuokrata sahaa ja Kalajoen kunta vastusti sahan vuokrausta ja myymistä. Kävimme neuvottelut asiasta Kalajoen kunnan edustajien kanssa. Paikalla oli muun muassa kunnanjohtaja Torsti Kalliokoski ja kunnanhallituksen puheenjohtaja Raili Myllylä sekä muita kunnanhallituksen jäseniä. Minun käsitykseni mukaan Santaholma Oy:llä olisi ollut kaikki menestymisen edellytykset, mutta yritys poistettiin markkinoilta sahojen ylikapasiteetin poistamisen yhteydessä, mikä tapahtui valtion toimesta. Kera Oy:ssä perustettiin ns. ruumiinpesuryhmä, jonka tehtävänä oli turvata Kera Oy:n sijoitukset ongelmayrityksissä ja poistaa markkinoilta näiden kilpailijat. Kaikki tämä liittyi pankkien pelastamiseen, mihin kuului myös ns. Koiviston konklaavin toiminta. Konklaavin palaverin asiakirjat 6.5.1992 on julistettu salaiseksi. On syytä epäillä, että tuossa palaverissa annettiin pankeille suosituimmuusasema eli pankit voittivat asiansa ylemmissä oikeusasteissa. Lisäksi pankki sai laittaa kaadettujen yritysten valtion avonaiseen pankkitukipiikkiin. Perustettiin niin sanottu roskapankki Arsenal, jonne siivottiin pankkien epämääräiset saatavat. On syytä epäillä, että rikosten peittelemiseksi roskapankki Arsenalin saatavat myytiin ministeri Suvi-Anne Siimeksen toimesta 31.3.2000 ulkomaille 5 prosentilla käyvästä arvosta rikosten peittelemiseksi.

Havula

Havula on sahanjohtaja kauppaneuvos Oskari Santaholman koti. Havula on rakennettu noin vuonna 1912. Rakennus on huvilamainen rakennus, jonka Kalajoen kunta osti perikunnalta vuonna 1992 täydellisen irtaimistoineen. Rakennus on kunnostettu 1910-1930-lukujen porvariskodista kertovaksi tutumiskohteeksi. Havula on avoinna keskikesällä tiistaisin, torstaisin ja sunnuntaisin. Opastuskierros kestää noin tunnin.

Havulan suunnitteli helsinkiläinen arkkitehtitoimisto Palmqvist & Sjöström. Kartano on rakennettu suomalaisuutta korostavaan kansallisromanttiseen henkeen, ja se muodostaa edustavine irtaimistoineen Pohjois-Suomen oloissa harvinaisen ehjän 1900-luvun alun varakkaan porvariskodinmiljöötä.

Rakennuksen huoneiden nimet kuvastavat aikaansa: sali, Oskari-herran työhuone, radiohuone (alkujaan salonki), Hilkka-neidin kamari, piikain kamari jne. Keittiön moninaiset taloustavarat ja ratkaisut kertovat aikansa ruoanvalmistusmenetelmistä ja nikseistä. Isäntäväen muotokuvat on maalannut Eero Snellman vuonna 1928. Havula on todella mielenkiintoinen käyntikohde Kalajoella.

Leonard Typpö – Raution viimeinen kansanedustaja

2008-11-20T19:40:00.001+02:00

Rautio on minun kotikuntani. Itsenäisenä maalaiskuntana Rautio oli vuodesta 1865 alkaen, jolloin annettiin asetus kunnallishallinnosta maalla. Raution kunta liitettiin Kalajoen kuntaan 1.1.1973. Rautiolaisuus on käsite. Rautiolaisuutta juhlitaan joka kesä viikon ajan.

Leonard Typpö syntyi Rautiossa tammikuun 29. päivänä 1868. Hänen vanhempiaan olivat Kaarlo Heikinpoika Alatyppö ja Loviisa Juhontytär Mäkelä. Leonard oli maanviljelijä, mutta maanviljelys lienee jäänyt perheen huoleksi. Typpö kulki ahkerasti saarnamatkoilla. Kävipä hän saarnamassa Yhdysvalloissa asti, missä hän oleskeli 1889-95. Hän lukeutui vanhoillislestadiolaiseen (SRK) herätysliikkeeseen. Hän ei ilmeisesti ollut kovin jyrkkä, vaan suvaitsi muidenkin suuntien sananjulisttajia. Hän oli tuottelias virsirunoilija. Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen julkaisemassa "Siionin Laulut ja Wirret" kirjassa on useita Typön runoilemia virsia.

Rautiolainen Leonard Typpö valittiin kansanedustajaksi ensi kerran vuonna 1911 Oulun läänin eteläisestä vaalipiiristä Suomalaisen puolueen vaaliliitosta. Hän oli ehdokkaana suomalaisen puolueen vaaliliitossa kaikkiaan seitsemällä listalla, joista kahdessa ensimmäisenä nimenä ja viidessä mukana toisena nimenä. Ykkösnimenä Typpö oli Rautio-Sievi-listalla, jonka tunnus oli ”Suomalaisuus voittoon, kansa valtaan” sekä Ylivieskan listalla, jonka tunnus oli ”Suomalaisuus voittoon”. Toisena nimenä Typpö oli Saloisissa, Oulaisissa, Haapavedellä, Limingassa ja Nivalassa. Alueellisesti varsin merkittävää oli se, ettei Typpö ollut lainkaan ehdokkaana Kalajoen listalla. Saloisten listan tunnus oli sama kuin Rautio-Sievin-listalla ja Oulaisten listalla sama kuin Ylivieskassa. Haapaveden listan tunnus oli ”Kansallinen yksimielisyys”, Limingan listan ”Suomalainen puolue” ja Nivalan listan ”Totuus maan perii”.

Typön ensimmäinen kausi Suomalaisen puolueen kansanedustajana jatkui vuoteen 1914 ja toisen kerran hän oli saman puolueen kansanedustajana 1917-1918. Kolmannen kerran Leonard Typpö valittiin eduskuntaan Kokoomuksen listoilta Oulun eteläisestä vaalipiiristä vuonna 1918 ja hän oli mukana vuoteen 1921 saakka. Eduskunnan valiokuntatyöskentelyyn hän osallistui lakivaliokunnassa ja suuressa valiokunnassa. Vapaussodan aikana Leonard Typpö oli asunut erään toisen edustajan kanssa helsinkiläisperheessä, jonka poika oli murhattu juuri ennen sodan syttymistä. Edustajat olivat pelänneet henkensä puolesta ja siksi he olivat terveinä miehinä asuneet kahden viikon ajan erään professorin johtamassa sairaalassa tämän suostumuksella vapaussodan taisteluissa haavoittuneiden potilaiden joukossa.

Leonard Typön maallinen matka päättyi 54 vuoden iässä kotona 27. päivänä kesäkuuta vuonna 1922 ilmeisesti aivokasvaimen, aivosuonten katkeamisen tai aivokuumeen johdosta.

Leonard Typön kotitila ei ollut suuren suuri, maata on ollut vain noin seitsemän hehtaaria ja tilalla on asunut Leonardin lisäksi kaksi hänen veljeään. Leonard on mennyt ensimmäisen kerran naimisiin 18-vuotiaana itseään vuotta nuoremman Fredrika Nikodemuksentytär Sipilän kanssa. Perheeseen syntyi kaksi lasta. Kuukausi toisen lapsen syntymän jälkeen Leonard Typpö perheineen lähti siirtolaiseksi Amerikkaan, missä he viipyivät hieman yli viiden vuoden. Typöt asuivat Fitchburgissa Massachushetsin osavaltiossa ja Leonard työskenteli rautalankatehtaassa. Amerikassa perheeseen syntyi kolmas tyttö.

Leonard Typpö vihittiin toiseen avioliittoon 23. joulukuuta 1902 Anna Sorvarin kanssa. Leonardille ja Anna syntyi viisi lasta. Leonardin ja Annan kaksi vanhinta lasta ovat kuolleet aikuisiässä ja kaksi nuorinta lasta Espanjankuumeeseen kevätkesällä 1918, vanhempi neljän vuoden iässä ja nuorempi 9 kuukauden ikäisenä. Lapsista muistetaan Usko Typpö, joka isänsä tavoin toimi pitkän ajan maallikkosaarnaajana. Leonard Typpö on kirjoittanut erittäin runsaasti Siionin lauluja ja toimittanut kaikkiaan kolme laulu- ja virsikokoelmaa. Ensimmäinen näistä laulukirjoista ilmestyi vuonna 1902 ”Siionin kansan matkalaulut elämän tiellä”-nimisenä. Kolmas laulukirja ilmestyi vuonna 1912. Silloin Leonard oli toiminut jo jonkin aikaa kansanedustajana. Typpö oli aikansa vanhoillislestadiolaisuuden johtavia hahmoja.

.

Alice Kivioja

2008-11-20T13:55:00.002+02:00

Alice Kivioja os. Bergroth, valmistui ylioppilaaksi 1917 Kokkolan yksityisestä ruotsinkielisestä yhteiskoulusta. Hän päätyi Kalajoelle Hyrynsalmen kautta vuonna 1918. Alice avioitui vuonna 1923 Vilho Heikki Kiviojan kanssa. Perhe kasvoi tasaista menoa siten, että lapsia syntyi 23 vuodessa 11. Nuorimman syntyessä äiti oli täyttänyt 46 vuotta. Suurperheessä riitti äidille työtä, sillä kaikki alusvaatteet, liivit ja housut valmistettiin itse. Samoin tikattiin kaikki tarvittavat täkit. Kotona leivottiin leivät, viljeltiin vihannekset ja kasvatettiin kukantaimet omassa lavassa. Kappalaisen navetassa oli 16 lypsävää, vasikoita, lampaita, porsaita ja emakkoja. Pika-asutuksen vähennettyä viljelysmaita oli Jokelan kirkkoherran pappilassa jäljellä vain puolet tästä määrästä, kunnes maanviljelyksestä luovuttiin vuoden 1951 alusta.

Alice Kivioja oli kaupunkilaistyttö, joka joutui pappiloissa aivan uuteen vastuuseen. Alun alkaen hän liittyi karjantarkkailuyhdistykseen ja suunnitteli tarkastuskarjakon kanssa ruokintaa ym. navetan asioita. Kuuluipa Alice myös Etelänkylän sonniosuuskunnan johtokuntaan. Jo vuonna 1924 Alice Kivioja oli maanviljelysseurassa puuhamassa Kalajoelle Rauha Ståhlhammarin kutomakurssia. Kankaan kudonnasta tuli hänen suuri harrastuksensa. Kangaspuissa kudottiin ikkunaverhoja, pyyheliinoja, mattoja, raanuja, ryijyjä, pukukankaita sekä villasta että kesäleninkejä pellavasta. Alice Kivioja osallistui suuressa määrin kaikkeen paikkakunnan yhteiseen toimintaan. Kirkkoherran pappilassa hän toimi 1940-68 välisenä aikana kirkkoherranviraston palkattomana kanslistina.

Pappilassa pidettiin kaikki kirkkovaltuuston ja –neuvoston sekä talousjaoston kokoukset. Sodan jälkeen Kalajoki sai Ruotsista kummikunnan 1944. Yhteydenpito Dala-Järnaan hoidettiin pappilasta, koska Alice Kivioja oli toimikunnan puheenjohtaja. Ruotsista tulleet vieraat majoitettiin pappilaan. Kummikuntatyö kuului osana Mannerheimiiton työhön. Suurin tämän työn tuloksista oli, että 1947 Suomen Huolto myönsi kummikuntavaroja 500 000 markkaa terveystaloa varten.

Alice Kivioja toimi Kalajoen maatalouskerhon johtokunnan jäsenenä ja sihteerinä vuodesta 1932 yhteensä 27 vuotta. Hän toimi Kalajoen maatalousnaisten johtokunnan jäsenenä 1932-64 ja puheenjohtajana alkaen 1935. Lisäksi hän toimi Keski-Pohjanmaan edustajana Maatalousseurojen keskusliiton edustajistossa 1941-52. Hän oli myös Keski-Pohjanmaan maanviljelysseuran johtokunnan jäsenä 1941-63. Kalajoella toimivan Keski-Pohjanmaan kiinteän kotiteollisuuskoulun johtokunnan puheenjohtajana hän oli vuosina 1946-66. Alice Kivioja toimi myös Mannerheimin lastensuojeluliiton Oulun läänin piirihallituksen jäsenenä vuosina 1950-52 ja hän oli myös Suomen Punaisen Ristin Kalajoen osaston johtokunnassa 1951-60. Alice Kivioja kuoli Kalajoella elokuun 1. päivänä 1972.

V. H. Kivioja - Kalajoen viimeinen kansanedustaja

2008-11-19T18:44:00.003+02:00

Vilho Heikki Kivioja syntyi 21.1.1896 Kalajoella ja kuoli 2.11.1977 Helsingissä. Hänen vanhempansa olivat talollinen Heikki Juhonpoika Kivioja ja Susanna Sofia Antintytär, omaa sukua Himanka. Pariskunnalle syntyi kuusi lasta, joista Vilho toiseksi nuorin. Kalajoen maalaisympäristö leimasi tulevan valtiomiehen lapsuusmaisemaa. Vilhon kotitila, Kiviojan tila, oli paikallisiin tiloihin verrattuna suuri. Perhe hoiti 20 lypsävää, 16-17 hiehoa ja yhtä sonnia. Vilhon isä, Heikki Kivioja tunnettiin lestadiolaisten johtomiehenä ja Rauhanyhdistyksen perustajana. Vilho oli nelivuotias kun perheen äiti Susanna Kivioja kuoli. Isä kuitenkin meni melko pian uudelleen naimisiin ja lasten äitipuoli tuli Kiviojan taloon vuonna 1902. Vilho Heikki Kivioja kihlautui kokkolalaisen Alice Johanna Bergrothin kanssa kesäkuussa 1917 ja heidät vihittiin joulukuussa 1918. Vilho Kivioja oli vapautettu polvivamman vuoksi helmikuun alussa 1918 Kalajoen kunnallislautakunnan toimittamassa kutsunnassa asevelvollisuudesta.

Kiviojan perheeseen syntyi 11 lasta, neljä tyttöä ja seitsemän poikaa. Kivioja valmistui papiksi 1918. Myöhemmin hän täydensi opintojaan suorittamalla filosofian kandidaatin tutkinnon 1945 ja auskultoimalla uskonnon opettajaksi. Kivioja toimi ylimääräisenä pappina useissa seurakunnissa, kuten Rovaniemellä, Hyrynsalmella, Pyhäjärvellä, Haapajärvellä ja Kuivaniemellä, kunnes hänet valittiin Kalajoen seurakunnan toiseksi kappalaiseksi 1923. Hietalan pappilaan kuului siihen aikaan 20 hehtaaria viljeltyä maata. V. H. Kivioja oli Kalajoen kunnanvaltuuston jäsen 1924-25 ja 1928-29.

Pitkäaikainen kansanedustaja

Kiviojan ehdokkuus ei saanut puolueessa kaikkien hyväksyntää, sillä joillakin oli pelko, ettei vaalipiirin entinen maalaisliiton lestadiolainen kansanedustaja Eero Nurmesniemi pääsisi enää eduskuntaan. Maalaisliitto sai kuitenkin läpi molemmat vanhoillislestadiolaiset ehdokkaansa, Kiviojan ja Nurmesniemen. V.H.:lle, kuten häntä yleisesti kansan suussa nimitettiin, annettiin 2683 ääntä.

V.H. Kivioja toimi ansiokkaasti kansanedustajana vuosina 1929-1944. Hän oli maalaisliiton edustaja ja toimi koko kansanedustajakautensa lakivaliokunnan jäsenenä. Ensi töikseen hän kiinnitti huomiota kansanedustajien korkeisiin palkkoihin. Hän ei esitellyt aloitettaan kansanedustajien palkoista edustajatovereilleen ja joutui sen vuoksi eduskuntaryhmänsä ripitettäväksi. Eduskuntaryhmän mielestä Kivioja oli aloitteellaan saanut eduskuntatyön naurunalaiseksi ja näin halventanut eduskunnan arvoa. Vaikka V.H.:n aloite ei saanut kansanedustajien tukea niin hänellä oli kuitenkin kansan tuki takanaan. Kivioja oli myös tyytymätön kansanedustajien työn verkkaisuuteen. Hän ei hyväksynyt kansanedustajien laiskottelua. Hän vetosikin pappina Raamatun sanoihin: ”Työtä on tehtävä otsansa hiessä”. Mies oli myös suuren valiokunnan jäsen ja perustuslakivaliokunnassa varajäsen. V.H. ei kielloista huolimatta lakannut puuttumasta kansanedustajien palkkoihin. Taustalla lienee vaikuttanut pula-aika. Vihdoin Kiviojan aloite kansanedustajien palkoista sai eduskuntaryhmän yksimielisen kannatuksen ja se hyväksyttiin ilman keskustelua 24.11.1933.

Kivioja oli vahvasti kieltolain kannalla loppuun saakka. Eduskunnassa hilpeyttä herättäneessä puheenvuorossaan hän ehdotti, että väkijuomalain 93 §:n täytäntöönpanoasetukseen hallitus sisällyttäisi sellaisen pykälän, että tarjoilija sekoittaisi väkijuomat, esimerkiksi sillisalaattiin tai riisiryynipuuroon, koska on mahdollista, että laivassa matkustava asiakas tilaa aterian, mutta ei syö, vaan juo ainoastaan juoman.

Kansan ymmärtäjä

V.H. Kiviojan myötätunto oli heti alusta alkaen Nivalan konikapinan pulamiesten puolella. Hän teki yhdessä saman vaalipiirin kansanedustajien kanssa aloitteita kapinallisten armahtamiseksi. Kivioja hyväksyi täysin pulamiesten toiminnan esivaltaa vastaan ja kannattaessaan heidän armahtamistaan V. H. suhtautui varsin nihkeästi viihdepohjaiseen kulttuuriin. Hän edusti ajattelua, jossa oopperaa ja teatteria pidettiin turhuutena ja hänen mielestään näihin ”herrojen hömpötyksiin” tuhlattiin liikaa valtion varoja. Kivioja suhtautui kielteisesti myös kilpaurheiluun, mutta ei urheilun harrastamiseen.

Eduskuntatalon valmistuessa 1931 nousi meteli Wäinö Aaltosen eduskunnan istuntosaliin tekemistä muotokuvista. V.H. Kivioja vaati epäsiveellisten patsaiden poistamista. Kivioja olisi sijoittanut patsaisiin menneet rahat mieluummin köyhien kotien lapsille. Kivioja puheenvuorossaan totesi, että ”pikemmin ne esittävät hullujenhuonelaisia niin kuin Luukkaan evankeliumissa 8:27 kerrotaan, että mielenvikainen mies ei pitänyt vaatteita päällään.”

Kalajokiset muistavat rovastin mielipuuhassaan eli kuokan varressa. Kuokka ja lapio luontuivat hänelle yhtä hyvin kuin kansliatyötkin. V.H. teki kaikkia töitä. Kerrotaan, että hän oli ollut alasti tyhjentämässä lehmänavetan virtsakellaria, kun Kyösti Kallio oli tullut ministeriaikanaan tapaamaan Kiviojaa, joka oli syytänyt alasti kellarin pohjasta sakeaa velliä ämpäriin. On todennäköistä, että rovasti ei halunnut sotkea vaatteitaan vaan toimi virtsakellarissa sen takia alasti.

Kansanedustaja Vilho Kiviojan aktiivisin kausi sijoittui vuosiin 1931-1935, jolloin hän käytti 277 puheenvuoroa.

Kiviojalle jäi eduskuntatyöstä aikaa muuhun. Niinpä hänellä oli 1930-luvulta alkaen keskiviikkoisin radion aamuhartausvuoro, mikä oli suora lähetys Vanhasta kirkosta. Rovasti piti myös iltahartauksia, usein juuri perjantaisin, jolloin hänellä oli tapana sisällyttää hartaukseen viestejä perheelleen. Niinpä hartausten jälkeen yleensä tiedettiin pääsikö V.H. viikonlopuksi kotiin.

Ratahanke tuotti pettymyksen

Vilho Kivioja ei ollut valtakunnan tason poliitikko. Hän ajoi eduskunnassa enimmäkseen paikallisia asioita. Hän jäi aikansa muiden vahvojen maalaisliittolaisten, kuten Kyösti Kallion ja K.A. Lohen varjoon. Kiviojan ansiosta saatiin aikaan Alavieskan- Raution maantie ja Siipojoen perkaus.

Kansanedustajana Kivioja otti kantaa Siipojen perkaukseen ensimmäisen kerran vuoden 1935 tulo- ja menoarvion käsittelyn yhteydessä.

Kalajoen rautatiehanketta V. H. Kivioja ajoi koko kansanedustajakautensa ajan. Ensimmäisen aloitteensa hän teki rautatiestä vuoden 1929 valtiopäivillä. Seuraavilla valtiopäivillä hän uudisti aloitteensa. Hän perusteli aloitettaan seuraavasti: ”Tarpeellinen hiekka löytyy radan varteen kaivettavista sivuojista, joista ei tule suuria kustannuksia, vaan insinööri Reijmanin lausunnon mukaan tarvitsee vain latoa ratapölkyt ja kiskot, niin rata on valmis.” Kivioja uudisti aloitteensa myös vuoden 1933 valtiopäivillä. Rautatiehallitus ilmoitti kuitenkin tammikuussa 1938, että rautatien rakentaminen Rahjaan oli rautatiehallituksessa hylätty. Syyskuussa 1944 päivätty aloite oli Kiviojan viimeinen vetoomus satamaradan puolesta.

Vilho Kivioja otti eduskunnassa kantaa myös siirtoväen pika-asuttamiseen. Hän oli uudisraivauksen kannalla ja näin hänen kantansa poikkesi maalaisliiton yleisestä mielipiteestä.

Kalajoen kirkkoherrana

Kivioja kieltäytyi enää asettumasta ehdokkaaksi eduskuntavaaleissa sodan jälkeen, koska hänet oli valittu 1940 Kalajoen kirkkoherraksi. V.H. toimi Kalajoen ainoana pappina vuoteen 1964. Hän halusi toimia seurakunnassaan ilman apulaisia ja tällä tavoin säästää seurakunnan varoja. Seurakunnan hautausmaat teettivät rovastille paljon töitä. Kivioja harrasti myös kirjeenvaihtoa ja säästi aina pitkän pennin käyttämällä kirjekuoret uudelleen. Kansliatöissä hän käytti perunaa liimana. Kirkkoherra ei omistanut autoa vaan kulki työmatkansa pyörällä. Myöhäisemmässä elämänsa vaiheessa polvivammansa takia yhdellä jalalla naisten pyörällä polkien, mikä kuva on jäänyt kalajokisten mieliin unohtumattomasti.

Eräänä talvena Kalajoella oli ollut kova pyry ja sen jälkeen suoja. Kun heti perään tuli pakkanen, kinokset kovettuivat niin, että teitä oli vaikea aurata. Kanttori Pöyhtäri ei saanut autoaan liikkeelle, koska tiet oli ”ummessa”. Seuraavana päivänä olisi ollut meno kinkereihin rovastin kanssa. Kanttori soitti tielaitokselle, että auraisivat tanhuan, mutta sieltä oli ilmoitettu, ettei auto jouda vielä seuraavana päivänä. Kanttori Pöyhtäri soitti Kiviojalle, että mennään taksilla, kun ei pääse omalla autolla kinosten vuoksi. Aamulla kun kanttori heräsi, V.H. oli luonut tanhuan auki. Kivioja säästi seurakunnan varoja, koska ei tarvinnut maksaa taksimaksua.

- Kesäisin olen jo kolmesta aamulla - ellei sada - pitämässä auki hautausmaiden ympärysojia, koska ne muuten aina liettyvät savivellistä, joka valuu ojaan, varsinkin uuden hautausmaan jokipuolisilla sivuilla, sanoo V.H. Kivioja Annikki Wiirilinnan haastattelussa Kalajoen 450-vuotisjuhlajulkaisussa.
Kalajokiset ovat nähneet hänet useasti kuokan varressa. Jos ei töitä riitä omalla pihalla tai hautausmaiden ojissa, hän menee palstalleen meijerin lähelle maalle kokoilemaan kiviä pelloilta ja mitä milloinkin. Kuokka ja lapio luontuvat hänelle yhtä hyvin kuin kansliatyötkin.

Yhden rakkaaksi käyneen harrastuksen hän työntayteiseen elämäänsä on itselleen suonut. Se on esperanto, jonka puolesta hän lempeästi puhui. Joka kesä hän osallistui, mikäli suinkin oli mahdollista, eri puolilla maailmaa pidettäviin esperantokongresseihin.

Vilho Kivioja toimi myös Kalajoen yhteiskoulun rehtorina ja rakennustoimikunnan puheenjohtajana. 1950-luvulla oli rakennustarvikkeista pulaa. Kun Urho Kekkonen täytti 50-vuotta niin hän laittoi Urholle onnittelut ja lisäsi tekstiin terveiset, että laita Urho sementtiä. Urho Kekkonen täytti Kiviojan pyynnön ja niin yhteiskoulun rakentaminen edistyi merkittävästi.